Naapurin 6v ja 7v kahdestaan vanhempien työpäivän ajan

Mun tukiverkko koostuu muuten kokonaan ns. uusista ystävistä - sellaisista, joita en ole tuntenut ennen lasten saamista (eikun yhden tunsin, tutustuimme kun hänellä oli jo lapsi ja mulla ei vielä). Ja tässä tukiverkossani on mm. ihan toiselta puolen Suomea (ja maailmaa) tulleita, sellaisia jotka eivät ole missään tekemisissä vanhempiensa kanssa, monen lapsen totaaliyksinhuoltaja, yms. On tutustuttu miestemme kautta, netissä, lastemme kautta päiväkodissa/puistossa/koulussa, jne. Mä olen itse asiassa porukasta vissiin ainoa, jolla on myös isovanhemmat apuna elämässä.

Alan vähitellen uskoa, että me todellakin ollaan harvinaisuus, vaikka toisaalta en usko että me sen erityisempiä ollaan kuin muutkaan...ts. mikä onnistui meiltä, onnistuu myös muilta, kun vaan tarpeeksi yrittää. Ehkä osasyy tässä meidän jengissä on se, että niin moni on tosiaan totaalisen yksin, kaukana suvustaan, ja vaihtoehtoina on joko järjestää tukiverkosto tai hoitaa kaikki aina ja iankaikkisesti yksin, eikä tuo jälkimmäinen ole oikeasti mikään vaihtoehto kenellekään - väkisinkin tulee tilanteita jolloin tarvitaan apua, joten sitä apua oli pakko myös jostain hankkia.

Luonnekin ratkaisee varmaan. Jos on helposti ystävystyvää sorttia, eikä ujo avun pyytämisen tai tarjoamisen kanssa, niin se helpottaa paljon.

Tuo on erittäin merkittävä tekijä. 10 vuotta sitten mä ajattelin, että kaikki mikä onnistuu minulta, onnistuu tietysti kaikilta muiltakin. Mutta olen vuosien myötä oppinut, että ei onnistukaan. Ihan viime vuosina tavannut ihmisiä, joilla ei ole edes kännykässään ketään muuta, jolle soittaa, kuin kaukana asuvat sukulaiset ja oma puoliso. Tunnen muutamia naisia, joille oma puoliso on ainoa ystävä. Naisia, jotka eivät ole tekemisissä muiden naisten kanssa kuin korkeintaan kaupan kassan ja apteekin farmaseutin. Ja senkin vain asiakkaan ominaisuudessa. Naisia, jotka ovat niin epävarmoja itsestään, että eivät yksinkertaisesti osaa ja pysty ottamaan kontaktia muihin ihmisiin. Usein taustalla on koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista sekä muutto paikkaan, johon mies on halunnut muuttaa, mutta jossa naisella ei ole mitään muuta kuin oma perhe. Ihmisiä, jotka pelkäävät tulevansa torjutuiksi niin voimakkaasti, että eivät yksinkertaisesti kykene tutustumaan kehenkään. Ihmisiä, jotka eivät luota kehenkään. Ihmisiä, jotka saavat paniikkikohtauksen jo ajatellessaan jotain päiväkodin vanhempainiltaa.

Mun mielestä ei pitäisi myöskään täysin väheksyä sitäkään, että nykyisin kasvatetaan ihmisiä, joiden ei ole koskaan elämänsä aikana tarvinnutkaan luoda itse yhtäkään ystävyyssuhdetta, koska aina on ollut joku - äiti, päiväkodin henkilökunta tai opettajat - joka on huolehtinut siitä, että lapsen ei tarvitse olla ilman kaveria lapsijoukossa. Aikuisena on vaikea alkaa opettelemaan taitoa, joka olisi pitänyt oppia jo lapsuudessa.

 

Kuinka moni on aikanaan ilmaissut vanhemmalleen, että on pelottanut kun on yksin ollut kotona, kun tietää ettei sen sanominen kuitenkaan muuta tilannetta? Sieltä tuli vain silitykset päälaelle ja älä nyt höpsi, kyllä sä pärjäät- kommentit. Ja valjastettiin se isosisaruskin paljon vartijaksi...

Vaan kun kaikilla ei ole sitä naapuria moikkaamassa, isosisarusta, lemmikistä puhumattakaan. Tiukka paikka se on, itsestään huolehtiminen. Siitähän saa lukea täälläkin, muodossa jos toisessa..."miten selviän yksin, kun ero tuli?"... Itsenäisyys on ihan jees, todellakin, mutta ei liian varhaisessa vaiheessa. Tahtoo kertaantua muodossa jo toisessa tuonnempana..poikkeuksia unohtamatta . Hyvä että sinulla oli tilanne toisin .

Pakko tähän vaan lisätä että kyllä minä oisin uskaltanut sanoa, ja varmasti omat vanhempani kuten minäkin vanhempana olisin reagonut siihen että lapsi pelkää olla yksin. Esimerkiksi palkkaamalla sen lastenhoitajan vaikka se plus miinus nolla olisikin (tai ottamalla palkatonta jos työ sen sallii).

Jos lasta jätetä yksin niin mistä sen tietää pärjääkö/tykkääkö olla. Me oltiin sellaisia piirtelijälapsia ja tykättiin olla rauhassa kotona pari päivää hiihtolomasta/kesälomasta.