Muuttiko lapsen syntymä suhdettasi aborttiin?

[aabee]

Minulle kävi näin. Ekaan raskauteen suhtautui jotenkin vain "raskautena" kun taas tässä toisessa olen koko ajan tietoinen siitä, että sisälläni on lapsi. Ajattelenkin jo muodossa "muksut", eli heitä on ihan selkeästi jo kaksi, vaikka tämän uuden tulokkaan tapaamme vasta ensi keväänä.

Viimeksi menin np-ultraan ja verikokeisiin kylmän asiallisena, sillä periaatteella, että jos jotakin pahaa häiriötä on, teen abortin. Ihan noin vain. Ajattelin, että ei luonnossakaan jokin syntymävammainen hirvenvasakaan pitkälle pötki, juoten minusta oli aivan luonnollista että "päästäisin sikiön kärsimyksistä" mahdollisimman pian.

Luin toki netissä raskauskiekon mukaan, miten alkio ja sittemmin sikiö kehittyy viikoittain, mitä osaa jne. Joka tapauksessa päässäni pyöri vain kotoa opittu levy. Muistan, kun äiti joskus selitti minulle, ettei abortissa tapeta mitään "vauvaa" vaan kohdusta poistuu pelkkä solumöykky. Nyt tuo tuntuu aivan käsittämättömältä ajatukselta.

(Ns. "mukavuusaborttia" en ole edes harkinnut vaihtoehtona, en edes 15 vanhana. Jos silloin olisi sattunut vahinko, minulla olisi nyt teini-ikäinen lapsi, piste.)

Jotenkin elämän ihme konkretisoitui vasta, kun vietin tuntikausia ihmetellen vauvaani ja hämmästellen, miten ihmeessä se saattoi olla elävä. Se eli ja hengitti, vaikka oli saanut alkunsa kahdesta pienestä solusta. Se on minusta uskomatonta edelleenkin. Tuolla se nyt tuhisee päiväunillaan.

Tässä raskaudessa kysymys ei kuulu, onko lapsi vammainen vai ei, eli teenkö abortin vai en. Jos joku kysymys heräisi, se olisi, että mitä mies sanoisi muuttuneeseen ajatteluuni. Hän kun ajattelee edelleen samoin kuin minä ennen. Ja minä taas en tekisi aborttia ilman jotakin niin isoa pakkoa, että en osaa sitä kuvitellakaan.

Ovatko kenenkään muun mietteet abortista muuttuneet radikaalisti sen ensimmäisen oman lapsen myötä?

 

[zxc]

Ei muuttunut mutta vahvistui entisestään. En olisi varmaankaan pystynyt tekemään aborttia ennen lapseni syntymää (ei tosin ole koskaan ollut konkreettista tilannetta että olisin joutunut tosissani miettimään asiaa), enkä nyt varsinkaan kun olen äiti.

 

[i feel u]

Olen ehdottomasti samaa mieltä!

Juuri se lapsen saamisen ihme vaikutti kovati ajattelumaailmaani. En aborttimyönteinen ollut ennenkään, mutta nyt en voisi kuvitellakaan tekeväni aborttia, missään olosuhteissa.

 

["vieras"]

Ei muuttanut. Edelleenkin jos äiti tietää, että ei pysty lastaan kasvattamaan tai lapsi on hyvin pahasti vammautunut (eikä tule koskaan saamaan "normaalia" elämää) niin hyväksyn abortin täysin. Abortti on mielestäni jokaisen oma asia, mutta sitä en hyväksy, että sitä käytetään "ehkäisykeinona".

 

[Keittiönoita]

Ehkä jossain määrin. Oman lapsen saatuani olin entistä vakuuttuneempi siitä, että jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus syntyä toivottuna ja rakastettuna olosuhteisiin, joissa vanhemmilla on sekä halua että voimavaroja lastaan hoivata ja rakastaa. Itse sain esikoisekseni pienen siipirikon ja kun mietin, millaista lapsella olisi ollut, jos hänet olisin heti syntymän jälkeen hylännyt tai en olisi jaksanut häntä hoivata ja rakastaa, suhtautumiseni aborttiin muuttui lievemmäksi.

 

[Horuksen silmä]

Mä olen teininä ajatellut radikaalisti abortista, että se on aina väärä valinta. Mutta ikä on tuonut realismia ajatusmaailmaani ja olen oppinut ymmärtämään syitä mikis naiset päätyvät aborttiin. Oman lapsen saaminen ei ole vaikuttanut mielipiteeseeni abortista.

 

[Madicken04]

Kolmatta lasta nyt odotan. En pikein enää muista noita ajatuksiani abortista ennen lapsia. Vammaisen lapsen abortointia tulin enemmän ajatelleeksi vasta esikoisen syntymän jälkeen, tällä kun todettiin downin syndrooma. Muute tekevät niin kuin tykkäävät, itselleni varmaan oma asenne aborttiin tiukentui esikoisen vauva-aikana ja vähän sen jälkeen, tuntui käsittämättömästä että vielä rv24 pystytään abortoimaan tällaisia lapsia.

Kuopus syntyi reilun vuoden ikäerolla ja hänen vuava-aikansa olisikin sitten rankka esikoiseen verrattuna, oma hommansa tietty siinäkin että niitä hoidettavia oli kaksi. Jossain vaiheessa sitten kävi ajatus mukavuusabortista mielessä ihan uudess avalossa. Eli aloinkin ymmärtää naista joka esim tuolllaisessa tilanteessa tulisi vanhingossa raskaaksi ja voimat jo valmiiksi koetuksella, ei se alkuraskausden abortti enää tuntunutkaan niin itsekkäältä ja kamalalta ajatukselta.

Pikkuhiljaa varmasti asenne on lieventynyt muutenkin, en enää näe sikiöä alkuraskaudessa lapsena vaan alkuna josta voi kehittyä lapsi.

 

[meah]

Ei muuttanut. Edelleen, neljän lapsen jälkeen, olen sitä mieltä, että itse en tekisi aborttia ilman todella painavaa syytä.
Yhtälailla edelleen olen sitä mieltä, että kenellä tahansa naisella on oikeus aborttiin sellaisesta syystä, jonka nainen itse katsoo riittävän painavaksi.

 

[afsdf]

[QUOTE="vieras";22286313]Ei muuttanut. Edelleenkin jos äiti tietää, että ei pysty lastaan kasvattamaan tai lapsi on hyvin pahasti vammautunut (eikä tule koskaan saamaan "normaalia" elämää) niin hyväksyn abortin täysin. Abortti on mielestäni jokaisen oma asia, mutta sitä en hyväksy, että sitä käytetään "ehkäisykeinona".[/QUOTE]

Samaa mieltä. Toisaalta asiaa on tullut lapsen syntymän jälkeen ajateltua enemmän, ja jotenkin "herkemmin"

 

["minä"]

Järkitasolla ei muuttanut, eli kannatan edelleen naisten oikeutta aborttiin. Mutta sitten tunnetasolla, ajatukset muuttuivat täysin. Ennen ajattelin, että vahinkoraskaudet tulee hoitaa pois siististi abortilla, mutta nykyään en voisi ainakaan itse edes kuvitella tekeväni aborttia esim. elämäntilanteeseen vedoten.

 

[nohh]

joo ja ei. En ole katunut nuorena tekemääni synnytysten jälkeenkään, mutta enää en aborttia tekisi. Tosin tämä johtuu siitäkin,että elämäntilanne on täysin erilainen.

 

[abortti]

Samaa mieltä kuin meah. Olisin voinut,vaikka itse tuon kirjoittaa.

 

[Alaston lohikäärme]

Ei. Olen aina vastustanut pääsääntöisesti aborttia.

 

[Madicken04]

Ehkä jossain määrin. Oman lapsen saatuani olin entistä vakuuttuneempi siitä, että jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus syntyä toivottuna ja rakastettuna olosuhteisiin, joissa vanhemmilla on sekä halua että voimavaroja lastaan hoivata ja rakastaa. Itse sain esikoisekseni pienen siipirikon ja kun mietin, millaista lapsella olisi ollut, jos hänet olisin heti syntymän jälkeen hylännyt tai en olisi jaksanut häntä hoivata ja rakastaa, suhtautumiseni aborttiin muuttui lievemmäksi.

Vähän tuohon suuntaan minullakin on ajatukset kääntyneet. Eli enemmän tykkään että lapsella olisi oikeus siihen huolenopitoon ja rakkauteen minkä hän ansaitsee, kuin että naisella olisi velvollisuus synnyttää kaikki lapset mitä alkaa odottaa vaikka siinä kärsisikin jo koko perheen hyvinvointi.

Loppupelissä jokaisella on se oma elämäntilanne ja omat voimavarat, eli eiköhän jokainen viimekädessä itse tunne ne omat rajansa.

 

[annanyymi]

Ennen olin sitä mieltä, että abortti on lähes aina huono vaihtoehto. Nyt ajattelen, että abortti on ihan kannattava vaihtoehto, jos ei resursseja (henkisiä ym) ole tarjota lapselle kohtuullisia olosuhteita, ja jos adoptioon ei ole rahkeita.

 

[Ei ei]

Ei.

 

[Huspati Huta]

Ei ole muuttunut ajatukseni abortista. Minulla ei ollut aiemminkaan mielipidettä toisten aborteista eikä ole vieläkään, omaa mahdollista aborttiakaan kohtaan ajatukseni eivät ole muuttuneet. Olin sitä mieltä, että mahdollisesti olisin voinut olla tilanteessa, jossa abortti olisi ollut paras vaihtoehto, mutten joutunut sitä koskaan punnitsemaan kuitenkaan.

 

[aabee]

Lisään aloitukseeni sen verran, että en katso oikeudekseni arvostella muiden päätöksiä. En menisi sanomaan mielipidettäni abortista muille ilman, että sitä erikseen kysytään. Jos ystäväni kokisi, että hänen olisi pakko tehdä abortti, tukisin häntä parhaani mukaan. Itse vain en siihen enää noin vain pystyisi.

Sitä olen miettinyt, että jos sikiöllä olisi jokin ihan hirveä vamma, joka johtaisi tuskalliseen kuolemaan syntymän jälkeen, olisin varmaan pakkotilanteessa ja joutuisin päätymään aborttiin. Mutta järjettömän tuskallinen kokemus se henkisesti olisi.

 

[Horuksen silmä]

Mä luulen että aika monella aborttia vastustavalla suhtautuminen aborttiin muuttuisi jos sitä joutuisi miettimään omalla kohdallaan. Tarkoitan että nainen olisi huonossa elämäntilanteessa ja joutuisi punnita raskauttaan.

 

[refacs]

Kyllä muutti. Minullekin se "solumöykky" on jo valmis lapsi. On kyllä tilanteita, missä tekisin abortin, mutta suhtautumiseni siihen ei ole yhtä kevyttä kuin ennen... Tai ei se ennenkään ollut kevyttä, mutta siis asia on luultavasti minulle lapsen saaneena paljon vaikeampi käsitellä kuin se olisi ollut ennen lapsia. Enpä usko, että voisin esim. synnyttää lasta sellaisesta tilanteesta, että minut olisi vaikka törkeästi raiskattu. Kyllä uskoisin myös tekevääni abortin, jos olisi kyseessä vaikea kehityshäiriö, mutta asioista on niin vaikea sanoa mitään, kun ei ole itse joutunut kokemaan, ja todella toivon, etten tuollaisen asian eteen joudukaan.

 

[Non compos mentis]

Myönteisempi olen kuin lapsettomana, ehdottomasti. Nyt todella ymmärrän miten paljon lapsi vaatii. Jos siihen ei ole valmis, on kaikille parasta varata aika aborttiin. Ihan liikaa muutenkin kaltoinkohdeltuja lapsia.

 

[njaah]

Ekaan raskauteen suhtautui jotenkin vain "raskautena" kun taas tässä toisessa olen koko ajan tietoinen siitä, että sisälläni on lapsi. Ajattelenkin jo muodossa "muksut", eli heitä on ihan selkeästi jo kaksi, vaikka tämän uuden tulokkaan tapaamme vasta ensi keväänä.

Nää tuntemukset on mullakin.

MUTTA ei raskaudet ole mun suhtautumistan aborttiin muuttaneet. Sen sijaan keskenmeno, sisi ensimmäinen raskauteni meni kesken, kyllä muutti. Olin aina ennen TIUKASTI aborttia vastaan, mutta kun näin sen möykyn joka viikolla 11 sisältäni putkahti (kehitys oli pysähtynyt jo aiemmin) niin eipä siinä mitään äidintunteita tullut. Eli tuon keskenmenon jälkeen olen suhtautunut aikaiseen aborttiin ihan neutraalisti, että pois vaan ajoissa jos ei ole toivottu.

Vammaista lasta en abortoisi, enkä itse varmaan tekisi aborttia kuitenkaan koskaan ainakaan noin viikon 6 jälkeen.

 

[mulla]

Lapsen syntymä ei muuttanut suhtautumistani aborttiin. Se on jokaisen henkilökohtainen asia ja jokainen omista syistään sen tekee tai tekemättä jättää.
Ollessani työssä syvästi kehitysvammaisten parissa, oma kantani vahvistui siinä mielessä abortin suhteen, että tekisin abortin mikäli sikiöllä todettaisiin kehitysvamma. En varmaan ehkä jaksaisi hoitaa häntä ja toisekseen syvästi kehitysvammaisen elämä ei ole elämisen arvoista elämää.

 

["vinku"]

Mulla taas just toisinpäin. Ymmärrän nyt abortin paljon paremmin, kun on omat lapset. En tuomitse muita ja muutenkin hyväksyn ihmiset päätöksineen paljon paremmin kuin ennen.

Ja ekassa raskaudessa olin hyvin ehdoton en olisi ikinää voinut aborttia ajatellakkaan, mutta toisen kohdalla jopa ääneen puhuin, että abortti jos kaikki ei ole ok.

 

["Jenis"]

Ei muuttanut. Jos jotain, niin asenne on ehkä myönteisempi kuin ennen - lasten kanssa voi olla rankkaa, ja joskus on ihan hyvä tunnustaa ne omat rajansa.