Muita yksinäisiä, joita oma lähipiiri ei ymmärrä?

[masentunut]

Olen siis ollut aika kauan jo masentunut ja tosi yksin. Lähipiiri on hanakasti tarjonnut apuaan, mutta olen koko ajan varmempi siitä, että heidän "apunsa" vain pahentaa oloani eli parempi kai sitten olla ihan oikeasti ja kokonaan yksin eikä vain henkisesti. Perheemme on kai tosi kieroitunut, oma ymmärrykseni terapian myötä keskivertoa parempi tai mitä lie, mutta syvästi olen ihmetellyt ihmisten ymmärtämättömyyttä ja haluaisin tietää onko muita jotka kokevat samoin.

Eli sisareni on aina syyllistänyt minua rajusti väsymyksestäni ja masennuksen aiheuttamasta lamaannuksesta. Hänen mielestään "elämässä kun on vaan pakko mennä ja tehdä vaikkei aina huvittaisi", "kellään ei ole varaa sellaiseen luksukseen, että joutaisi vaan lepäilemään", tunteiden näyttäminen on poikkeuksetta lapsellista vaikkei purkaukset olisi rajuja tai aiheettomia, vihainen ei saa olla koskaan eikä kenellekään, se on kertakaikkiaan kiellettyä ja vaikka hän on viime aikoina saanut faktatietoa masennuksen oireista ja vaikutuksista, tuntuu hänessä istuvan tiukasti se, että minua ne eivät koske. Tämä kai siksi, että hänen mielestään minulla ei ole syytä masennukseen ja ettei se näy minusta mitenkään päällepäin. No, niinkuin nyt siinä ei olisi syytä tarpeeksi, että kukaan ei tunnu uskovan, kuuntelevan ja arvostavan, puhumattakaan taloudellisista huolista, yksinhuoltajuudesta jne.

Äitini sitten puolestaan vastaa kaikkeen aina jotenkin mitätöiden, yritänpä puhua mistä tahansa kokemuksesta tai tuntemuksesta. AINA saa kuulla, että ei kai ja miten sinä sillai ajattelet ja jos sanon että väsyttää niin AINA se ihmettelee että ai jaa, nukuitko sinä huonosti viime yönä...ja että et sinä kyllä näytä tai vaikuta väsyneeltä...tätä on nyt jauhettu niin kauan että pitää itekin opetella olemaan mainitsematta koko asiaa enää. Mutta vitsit että turhauttaa ja surettaa. Ja ihmetyttää, että jos joku sanoo että väsyttää ja on paha olla niin eikö sitä voisi perkele mukisematta uskoa. Luottaisi siihen, että ihminen joka ei ole älyltään tai mielenterveydeltään sillä tavalla "vajaa", tietää kyllä miltä siitä tuntuu ja jos kerta niin perkeleesti rakastavat niin auttaisivat sitten kun vielä niin kovasti haluavat sitä tehdä. No, niin vajaita kai me sitten vaan kaikki kerta kaikkiaan ollaan, ettei auta kun hengittää pari kertaa syvään, antaa asian olla ja yrittää jaksaa taas. Mutta silti sitä vaan tarviis ja kaipais edes joskus jonkun joka kuuntelisi...Kokemuksia?

PS Lars von Trierin Melancholia kuvas musta loistavasti masentuneen kokemuksia, siihen morsiameen oli niin helppo samaistua. Se elokuva pitäs jokaisen masentuneen, hänen lähipiirinsä ja ammattiauttajien nähdä.

 

["vieras"]

Mulle avain paranemiseen oli aluksi ottaa etäisyyttä läheisiin, jotka vaan pahensivat oloani auttamisyrityksillään. Vaikka jäinkin tosi yksin. Yritin aktiivisesti hankkia kannustavampaa ja hyväksyvämpää seuraa, mutta se ei todellakaan ollut helppoa.

Nyt kun oon kasvattanut paksumman nahan ja oppinut, etten vaan pysty puhumaan suuresta osasta asioistani perheenjäsenille, olen taas enemmän yhteyksissä. En kuitenkaan läheskään sitä määrää kuin ennen.

 

["a p"]

[QUOTE="vieras";23999895]Mulle avain paranemiseen oli aluksi ottaa etäisyyttä läheisiin, jotka vaan pahensivat oloani auttamisyrityksillään. Vaikka jäinkin tosi yksin. Yritin aktiivisesti hankkia kannustavampaa ja hyväksyvämpää seuraa, mutta se ei todellakaan ollut helppoa.

Nyt kun oon kasvattanut paksumman nahan ja oppinut, etten vaan pysty puhumaan suuresta osasta asioistani perheenjäsenille, olen taas enemmän yhteyksissä. En kuitenkaan läheskään sitä määrää kuin ennen.[/QUOTE]

Mä olen alkanut nyt myös ottaa etäisyyttä, niin kauan ja turhaan olen yrittänyt. Mutta vitsit sitä on kyllä välillä niin yksin. Tosi surullista myös, mutta pakko tehdä niin.

 

[uts]

[QUOTE="vieras";23999895]Mulle avain paranemiseen oli aluksi ottaa etäisyyttä läheisiin, jotka vaan pahensivat oloani auttamisyrityksillään. Vaikka jäinkin tosi yksin. Yritin aktiivisesti hankkia kannustavampaa ja hyväksyvämpää seuraa, mutta se ei todellakaan ollut helppoa.

Nyt kun oon kasvattanut paksumman nahan ja oppinut, etten vaan pysty puhumaan suuresta osasta asioistani perheenjäsenille, olen taas enemmän yhteyksissä. En kuitenkaan läheskään sitä määrää kuin ennen.[/QUOTE]

todella monet ihmiset yrittää vähätellä masennusta tai muuta mielenterveyden ongelmaa, koska se pelottaa heitä! he yrittävät "auttaa" kertomalla sulle, että eihän sulla voi olla mikään huonosti ja kaikkihan meillä on niin älyttömän hyvin. he kuvittelevat, että mitä kovemmalla äänellä tai useammin se sinulle kerrotaan, niin sitä paremmin sinä sen uskot... mulla ainaki näin. koeta jaksaa, itse se on vaan noustava suosta ja yritettävä, edes oma mies ei tässä kyllä osaa olla lainkaan tukena, päinvastoin "hakkaa" aina vaan alemmas suohon väheksymällä ja suuttumalla asiasta!!

 

[Masentuneen läheinen]

Miten masentunutta läheistään sitten voi mielestäsi parhaiten auttaa?

 

["niin"]

Miten masentunutta läheistään sitten voi mielestäsi parhaiten auttaa?

Kyselemällä päivän kuulumiset ja keksimällä yhteistä kivaa tekemistä silloin tällöin. Auttamalla arjessa ja askareissa. Tämä on sitä välittämistä mitä masentunut tarvitsee toipuakseen. Monesti vaan masentunut jätetään yksin tai eristetään entistä enempi. Ja myös saatetaan erota kun ei jakseta ja ymmärretä sairautta. Minullakin mies tuntuu vaan olevan välittämättä ja monesti sitten myös laittaa syvemmälle suohon....kait empaattisuus vieras miehille.

 

["vieras"]

Miten masentunutta läheistään sitten voi mielestäsi parhaiten auttaa?

On normaali oma itsensä, empaattinen ja huomaavaisen hienotunteinen sillälailla kuin olisi masentunutta kohtaan jos hän olisi vaikka sairastunutkin syöpään. Ei vähättele toisen oloa tai mitätöi hänen kokemustaan, se on ehkä tärkein. Ymmärtää, että se ihminen ei ole yhtäkuin masennus.

Ei missään tapauksessa vertaa masentunutta muihin (tyyliin siskonserkunkaimallakin oli masennus ja kyllä se vaan silti jaksoi tai kyllä sekin parani kun otti vaan itseään niskasta kiinni tai sillä ja sillä on asiat paljon huonommin kuin sulla eikä se silti valita tai ole masentunut).

 

["a p"]

Miten masentunutta läheistään sitten voi mielestäsi parhaiten auttaa?

Minua ainakin auttaisi se, että läheiset kuuntelisivat minua edes silloin tällöin. Ei tarvitse yrittää piristää tai ratkaista ongelmiani vaan kuunnella ja todeta vaikka että on varmasti tosi kurjaa. Ja keittää sitten vaikka kahvit. Niin eli vanha viisaus teestä ja sympatiasta ei ole ihan huono. Ei mitään ihmeellistä, vain ja ainoastaan kiiretöntä läsnä oloa. Ja ymmärrän sen, että ihmisillä on nykypäivänä paljon kaikkea tekemistä ja kiire, mutta olisi se silti joskus kiva jos jollain olisi vaikka edes kymmenen minuuttia aikaa kuunnella juuri sinä heikoimpana hetkenä. Sitä kun ei paljon halua enää palata asiaan "huomenna ehkä kuuden jälkeen". Mutta pitäähän tärkeimmät asiat hoitaa, kyllä minä sen ymmärrän...