Muita synnytyksestä järkyttyneitä?

[Surullinen]

Onko muita, keillä synnytys on ollut oikeasti elämänne järkyttävin ja hirvein kokemus?

Omaan synnytykseeni menin todella avoimin mielin, en suunnitellut sitä liikaa niinkuin joka paikassa neuvottiin. Olin henkisesti mielestäni varautunut aivan järkyttävään tuskaan ja kipuun, mutta en varsinaisesti osannut pelätä synnytystä, vaikka ponnistusvaihe etukäteen jännittikin. Perhevalmennuksessa tästä puhuin ja kaikki rauhoittelivat, että se ponnistaminen vain helpottaa omaa oloa jne.

No, synnytys alkoi supistuksilla ja olin luottavaisin mielin, kun lopulta sairaalaan pääsimme, sillä saisin sieltä apua kipuihini. Siellä sain odotella ja suorastaan kerjätä kivunlievitystä. Synnytys ei oikein edennyt, kipu kuitenkin vain paheni ja paheni... Minun toiveitani ja kipujani vähäteltiin tai ei kuunneltu lainkaan ja olin aivan muiden armoilla enkä osannut muuta kuin tuskissani maata sängyssä ja imeä ilokaasua josta ei siitäkään ollut muuta kuin lähinnä henkinen apu... Yritin tsempata itseäni, että sitten se helpottaa kun pääsee ponnistamaan. Itseasiassa en osaa sanoa kumpi oli hirveämpää, se 14h kestävä järkyttävä tuska jatkuvissa supistuksissa (taukoa ei juuri niiden välissä ollut ja vihdoin ja viimein saamani epiduurali auttoi alle 2h) vai itse ponnistus. Tunsin joka ikisen millin mitä lapsi venyttää paikkojani ja oikeasti luulin kuolevani siihen paikkaan.

Eikä se kipu todellakaan loppunut siihen, kun lapsen sai syliin, niinkuin väitetään... Olin aivan järkyttynyt koko touhusta enkä tuntenut omaa lastani kohtaan mitään... Olihan se söpö pieni tuhisija, mutta en minä tuntenut mitään ihmeellistä. Olen todella kateellinen naisille, joille lapsen syn tymä on elämän paras tapahtuma ja jotka ovat iki-onnellisia lapsestaan ja kokevat äitiyden iloa ja onnea heti lapsen synnyttyä. Minulla meni todella kauan, että pystyin edes ajattelemaan, että tuo pieni ihminen todellakin on minun oma lapseni ja olen äiti.

Synnytystä en pystynyt pariin kuukauteen miettimään itkemättä, enkä halunnut katsoa lapsen isän ottamia kuvia vauvan ensi hetkistä. Lapsi syntyi äitienpäivänä ja kaikki vain hokivat, ettei parempaa äitienpäivälahjaa voi saada. Ja minä vain toivoin, että oisin saanut edes kukkia, niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin.

Toki olen jo pikkuhiljaa kiintynyt lapseeni, mutta varsinaisesta ylitsevuotavasta äidinrakkaudesta minulla ei ole edelleenkään mitään käsitystä!

Miten tällaisesta kokemuksesta voi päästä yli? Ja tuo kertomus oli vielä todella kaunisteltu versio tapahtuneesta... Minusta tuntuu, että jo lähtökohtaisesti olen todella huono äiti, kun en synnytystä ja lapsen ensimäistä itkua pysty pitämään maailman ihanimpana ja onnellisimpana tapahtumana...

 

[Arwen Undomiel]

Sun pitäis ehdottomasti ottaa yhteyttä vaikka sinne synnytyssairaalaan että haluat käydä (vaikka tuntuu ettet haluaisikaan) läpi synnytyksen ettei jää mitään pahempiä traumoja!

Itellä oli myös kauhea synnytys mutta minulla kävi niin että pieni tulokas vei kaiken pahan pois.

Älä yhtään syyllistä itseäs, mutta yritä löytää apua että pääsisitte mahdollisimman hyvin jatkamaan kiintymistä toisiinne.

Tsemppiä :hug:

 

[Naperon taapero]

voi että itse en pysty samaistumaan tarinaasi koska kuulun niihin joilla meni kaikki helposti, mut pari ystävääni on kokenut aikalailla saman kuin sinä, ja he luulivat olevansa huonoja äitejä koska mitään äidin rakkautta ei näkynyt eikä kuulunut ja synnytys oli hirveintä maailmassa eivätkä kumpikaan tee enää lapsia. näin siis sanoivat kumpikin.. mut nyt aika on parantanut haavat ja toinen heistä suunnittelee toista lasta! synntyksestä 2 vuotta.. eli aika parantaa haavat sinullakin!! niin fyysiset kuin henkisetkin! :hug: kauan sinulla on aikaa synnytyksestä?

 

[Surullinen]

Siitä on kuitenkin niin kauan, että tuskin kyseinen kätilö erityisesti synnytystäni muistaa, kaikki kuitenkin meni "periaatteessa hyvin" kun lapsi syntyi terveenä eikä mitään varsinaisia komplikaatioita ilmaantunut. Ja en kyllä todellakaan halua sinne takaisin mennä

 

[hulipumpsis]

synnytykset menny joka kerta kamalimmiksi,nelonen kun alkoi syntynään niin mä ihan oikeesti luulin että mä kuolen siihen kipuun,mä olinkin jo valmis kuolemaan |O
siis se kipu oli jotain aivan sanoinkuvaamattoman kamalaa...se oli syöksysynnytys,ambulanssiin meinas jo poju syntyä.
mulla menee vieläkin maha sekaisin ku ajattelen sitä synnytystä tai kun ajellaan kaupoille ja menään tietyn kohdan ohi,tasan yhdessä kohdassa ambulanssissa tajusin et missä mennään,mä olin aivan sekaisin päästäni,en pysyny kontrolloimaan itseäni ollenkaan.

sairaalassa sanoivat vielä että varmaan seuraava tulee sitten alle tunnissa.. tän nelosen synnytykses meni 1h45min.

reilu vuosi tosta synnytyksestä on mutta se oli aivan järkyttävän kamala kokemus,ei sitä helpolla unohda.

 

[Et]

sinä ole mikään huono äiti! :hug: Ihmiset ja synnytykset ovat erilaisia. Munkin mielestä sun täytyy käydä puhumassa tuo synnytys läpi ammatti-ihmisen kanssa kyseisessä synnytyssairaalassa. Jos juttelisit neuvolassa asiasta, mahtaisitko sitä kautta päästä sairaalaan juttusille tai ainakin neuvolassa osaavat neuvoa, mihin sun pitää ottaa yhteyttä.

Joka paikassa tolkutetaan sitä, että tuollaiset traumaattiset synnytykset pitää käydä läpi ammatti-ihmisen kanssa, jotta niistä pääsee yli ja eteenpäin. Sinulla vielä selkeästi tuo kokemus vaikuttaa edelleen elämääsi. Vaadi apua!

 

[Surullinen]

10 kk synnytyksestä. Ja nyt on vielä niin, että olen uudestaan raskaana ja koko ajan kasvava maha muistuttaa minua edellisestä synnytyksestä ja pelkään hirvittävän paljon seuraavaa... Ilmeisesti pääsen tämän takia kuitenkin pelkopolille keskustelemaan. Tämä vaan pyörii jatkuvasti mielessäni, välissä oli muutama kuukausi, että ajattelin olevani sinut asian kanssa...

 

[vieras]

minulle ollut kans joka synnytys järkyttävä muisto. eikä aika niitä muistoja ole kullannut.
myös äidinrakkauden syttyminen ei ole mulla tapahtunut hetkessä. mutta siitä ei kannata murehtia, ajan kans sekin tulee.
jotkut saa apua pelkopolilta. siellä suunnitellaan puudutukset sun muut ja saatetaan sopia jopa käynnistysaika että puudutukset varmasti saadaan laitettua. itse pitää vaan osata vaatia.

 

[Toivon sinulle kaikkea hyvää!]

Voit mennä myös neuvolapsykologille juttelemaan ja puimaan tuota kokemusta.

Kokemusta on. Minullakin jäi synnytyksestä ja sen huonosta hoidosta valtavan paha mieli ja nytkin tätä kirjoittaessani kyyneleet tulee silmiin, vaikka siitä on aikaa jo vuosia. En minä sitä koskaan pysty unohtamaan, mutta toki jo elämään asian kanssa. Pitkään itkin asiaa joka päivä.

Kaikkein pahimmaksi tilanteen teki se, että lähes kukaan "tavallinen" ihminen ei antanut minulle oikeutta surra synnytystä, koska sain siitä kuitenkin elävän ja terveen lapsen. Aivan niin se asia nyt ei kuitenkaan mene, se ei millään lailla vähennä oikeutusta tuntea negatiivisia tunteita synnytyksestä. Sitä paitsi eiköhän näiden samojen ihmisten mielestä sitten, jos vauva olisikin kuollut tai vammautunut, pitäisi murehtia vain sitä eikä synnytystä...

Hae itsellesi apua, ettei pelko tuosta kroonistu ja estä hankkimasta toista lasta jos sellaista muuten haluatte.

 

[ä4]

joo tiedän , mistä puhut. Mullakin eka synnytys oli tosi kivulias, enkä saanut mielestäni tarpeeks kivunlievitystä , en ees sitä ilokaasua , oli kyllä tosi kiireistä kätilöillä muutenkin. Menetin lisäksi verta paljon enkä pystynyt istumaan kolmeen viikkoon. En tuntenut mitään erityistä ihanaa vauvan synnyttyä ja sen jälkeenkin riitti ongelmia. Itse olin heiossa kunnossa, vauva oli vaativa ja itkuinen, imetys ei onnistunut jne...

Muutaman kuukauden kuluttua alkoi homma luistaa ja selvisin ilman ulkopuolista tukea ja nyt perheessämme on 4 lasta. Että aika auttoi mun tapauksessa. Puhu neuvolassa ja pyydä päästä keskustelemaan jonkun asiantuntijan kanssa.

 

[Vuokko]

Ei se ylitsevuotava äidin rakkaus aina silti tule, vaikka synnytys menisi helpomminkin kun sinulla. Itselläni synnytys oli traumaattinen kokemus, enkä ole siitä vieläkään toipunut (aikaa mennyt 3 vuotta). Keskustelukaan ei ole aina itsestään selvä asia, sillä vaikka olen joutunut käymään sairaalassa hakemassa apua fyysisiin vammoihin ja edelleen alan aina itkemään kun joudun asiasta puhumaan, keskusteluapua en ole saanut, vain lääkkeitä on tarjottu.

 

[Kiin]

Hyvä, että sait ajan pelkopolille. Itelläni ei ole kokemusta, mutta ystävä sai sieltä tosi hyvää tukea. Pelkäsi synnytystä ihan hirveästi ja sen takia lykkäsi lapsen hankintaakin. Pelkopolilla käynnin jälkeen lähti tosi reippain mielin synnyttämään sitten kun sen aika oli

Miekään en tuntenut oikein mitään poikaani kohtaan heti syntymän jälkeen :ashamed: Ajattelin lähinnä, että sööttihän tuo on ja miulla on siitä vastuu, mutta mitään ylitsepursuavia äitiydenonnen tunteita miulla ei ollu. Rakkaus lasta kohtaan tuli vasta viikkojen kuluessa. Nyt poika on 1v2kk ja tuntuu, että rakkaus vaan kasvaa mitä isommaksi poitsu tulee :heart: Terkan kanssa juttelin tunteistani (tai tunteettomuudesta) ja terkka veikkasi, että se johtui pojan keskosuudesta: kaikki tapahtui liian nopeasti enkä mie oikein ehtiny mukaan tunnepuolella. En esim. saanut poikaa syliin kun vasta 6h synnytyksen jälkeen.

 

[sektioäiti]

minulle tehtiin sektio noin 4 vuotta sitten. Samanlaisia ajatuksia olen käynyt läpi, joskus vieläkin, muttaenää en pohdi asiaa niin kovasti.. kun lapsi syntyi, ja parkaisi ensimmäisen kerran, mulle tuli se onnentunne, mutta lapsi vietiin nopesti pois ja musta tuntuu, että siinä se onnen tunne sitten sai kolauksen.. Olen aina ajatellut, että jos olisin saanut lapsen heti vierelleni ja oltaisiin saatu heti alkaa tutustuman toisiimme, niin asiat olisi menneet toisin.. Mutta näköjään muillakin kuin sektioäidillä tällaisia mietteitä..

 

[Mulla]

on tuttu, jolla on myös omasta mielestään kauhea synnytys. Mä aikanani yritin ja yritin saada häntä hakemaan apua tuohon, mutta hän ei suostunut. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, heidän lapsilukunsa on edelleen yksi (halusivat alunperin ison perheen), koska tuttuni ei milloinkaan päässyt tuosta synnytyksestä yli.

Hae ihmeessä sitä apua, juuri esimerkiksi joltain psykologilta ja sitten vaadit tosiaankin päästä sinne pelkopolille! Sun todella kannattaa jo tässä vaiheessa tehdä asialle jotain, jotta pääsisit näkemään ja kokemaan sen, että synnytys voi olla myös kaunis ja hyvä kokemus. Älä jää yksin tuon asian kanssa!

 

[Greippi]

Mene ihmeessä juttelemaan asiasta psykologin kanssa. Itse en voi käsittää, miten joku voi pitää synnyttämistä maailman ihanimpana asiana, mutta ei sen pitäisi noin kamalia traumoja jättää. Toivon todella, että pääset ajan kanssa ja ammattilaisen avulla eroon traumoistasi. Voimia sinulle!

 

[Lily of the valley]

Minulle ei jäänyt synnytyksestä mitään traumoja, vaikka se kesti pitkään, oli kivuliasta, ei ollut mitään kivunlievitystä, ja vauva jouduttiin ottamaan imukupin avulla ulos sydänäänien laskemisen takia. Mutta. Silti en tuntenut mitään erikoista kun vauva tuli rinnalleni. Kuviakin jos katsoo, minä katson kameraan väsyneenä ja vauva on selkäni takana omassa sängyssään, en katso häntä. Minulla ei siis ole kokemusta traumaattisesta synnytyksestä, mutta halusin vain sanoa, että se, mitä olet tai et ole tuntenut lastasi kohtaan synnytyksen jälkeen, ei todellakaan määrittele sinua äitinä. Mielestäni synnytyksen jälkeistä tunnetta mystifioidaan ihan turhaan - voi olla että monet kokevat sellaisen onnellisuushuipun, mutta eivät todellakaan kaikki. Rakkaus omaan lapseen kasvaa ajan myötä.

Paljon jaksamista sinulle ja toivottavasti tuleva synnytys menee hyvin!

 

[Prättis]

Ja vaikka synnytys meni minulla hyvin eli siis mitään traumoja ei jäänyt, niin en minäkään heti tuntenut mitään ylitsevuotavaa äidinrakkautta... Minulla oli käynnistetty synnytys ja kaksi vrk siinä meni että sain sen vauvan ulos sieltä mahasta. Mutta siis minullakin meni pari kuukautta ennen kuin voin sanoa todella tuntevani edes rakkautta vauvaa kohtaan. Joten voin hyvin kuvitella miten pitkään siinä olisi mennyt, jos olisin kokenut synnytyksen ihan kamalana. Ihmiset on erilaisia. Otat tosiaan rohkeasti asian vain esille, sillä pakko sinun on päästä asia purkamaan! Tsemppiä!

 

[Hirveää oli]

Nyt kun kerroit uudesta raskaudestasi... taidan yrittää lohduttaa hieman. Mulla oli vaikea eka synnytys, vedet menivät, mutta synnytys ei siitä edennyt. Käynnistettiin kaksi päivää, ja sektio oli kutakuinkin jo sovittu seuraavalle päivälle, mutta sitten lapsi syntyikin aamulla. Kipeitä supistuksia kesti siis pari vuorokautta, mutta kivunlievityksiä ei saanut, kun kohdunsuu oli ihan kiinni. Lopulta sitten olin niin kipeä, että minut vietiin saliin vain kipujen takia. Kun vihdoin sain epiduraalin, synnytys eteni niin rivakasti, että kätilöllä oli kiire pysyä vauhdissa. Lopulta vauva vedettiin imukupilla, minun tilani arveltiin sellaiseksi, että en enää jaksa pitempään. Synnytys meni itseltäni niin ilokaasuputruissa, etten itse siitä paljon mitään muista.

Olin heikossa kunnossa. Vessaan taisin mennä omilla jaloilla vasta seuraavana päivänä. Ja kyllä vaikea synnytys on mielestäni vaikuttanut suhteeseeni lapsen kanssa. En kuitenkaan ole koskaan ajatellut tuon perusteella, että pelkäisin uutta synnytystä. Olen vain ajatellut, että semmoinen kokemus oli tuo synnytys, ja se on nyt taakse jäänyttä elämää.

Seuraavan plussan tein kun vauva oli 8,5kk ikäinen. Toisen raskauden neuvolakäynneillä tarjottiin heti alkuun mahdollisuutta pelkopolille menosta, jos uusi synnytys pelottaa. En käyttänyt kuitenkaan tätä mahdollisuutta. En ole omasta mielestäni kuitenkaan koskaan pelännyt uutta synnytystä, vaikka ensimmäinen olikin kamala kokemus. Nyt vain mietin valmiiksi, mitä toivoisin siinä tilanteessa, että joutuisin toisenkin kanssa käynnistykseen. Jotenkin tuo synnytyksen kamaluus tuntui liittyvän lähinnä siihen.

Toinen synnytys oli helppo, ei nyt mikään maailman nopein, mutta silti. Synnytys käynnistyi omilla supistuksilla yöllä ja vauva syntyi aamupäivällä. Siinä mielessä synnytys oli edellisen kaltainen, että tilanne "junnasi" alkutilassa pitkään vaikka säännöllisiä supistuksia tuli. Ja sitten taas kauhea kipu jysähti yllättäen, ja taas oli kätilöllä kiire. Ponnistusvaiheen alkaessa olimme salissa kaksin miehen kanssa. Ja mikä ihaninta, omat supistukset olivan niin vahvoja, ettei edes oksitosiinia tarvittu. En siis oksentanut kertaakaan. Menin itse suihkuun jo salissa ja kävelin lapsivuodeosastolle omin jaloin. Oli ihanaa kokea synnytys, jossa kaikki menee hyvin.

Minun kamalat ajatukset synnytyksestä hälvenivät siis toisen synnytyksen myötä. Suosittelen siis hakemaan apua pelkoihisi, mutta edelleen suhtautumaan synnytykseen avoimin mielin. Uusi synnytys voi olla aivan uudenlainen kokemus.

 

[Surullinen]

Kiitos tuesta ja ymmärryksestä. Olen yrittänyt asiasta puhua ja heti synnytyksen jälkeen kun terkka tuli kotikäynnille, hän kysyi tietenkin synnytyksestä ja kerroin kuinka kauheaa se oli. Hän vain vähän voivotteli eikä tarjonnut mitään apua tai miten asiaa lähtisi selvittelemään. Onneksi terkkani on nyt vaihtunut ja hän on paljon ymmärtäväisempi ja on ohjannut eteenpäin. Tuolla neuovolapsykologillakin olen käynyt, mutta hän on halunnut keskittyä minun muihin ongelmiin (kuten traumaattiseen lapsuuteen) eikä tuohon synnytykseen juuri lainkaan ole perehdytty, onneksi tämäkin nyt vaihtui ja uudet psykiatriset hoitajat tuntuvat paljon ymmärtäväisemmiltä vaikken siellä ole kuin pari kertaa käynytkään. Uskon, että synnytykseni on ollu osasyy synnytyksen jälkeisen masennukseen sairastumiseen, siihenkin nyt onneksi lääkitystä mietitään, ettei se enää pahenisi toisen lapsen myötä.. Että olen kyllä apua hakenut, toivottavasti se tuottaa jossain vaiheessa tuloksia Sekin tuntuu niin surulliselta, etteivät kaikki terveydenhoitoalan ammattilaiset ole empaattisia ja halua auttaa vaan siitä tosissaan täytyy taistella ja monesta paikasta hakea, eikä kaikilla ole voimia useasta paikasta sitä pyytää, en varmasti minäkään jos ei oma terkkani olisi onnekseni vaihtunut...