S
Surullinen
Vieras
Onko muita, keillä synnytys on ollut oikeasti elämänne järkyttävin ja hirvein kokemus?
Omaan synnytykseeni menin todella avoimin mielin, en suunnitellut sitä liikaa niinkuin joka paikassa neuvottiin. Olin henkisesti mielestäni varautunut aivan järkyttävään tuskaan ja kipuun, mutta en varsinaisesti osannut pelätä synnytystä, vaikka ponnistusvaihe etukäteen jännittikin. Perhevalmennuksessa tästä puhuin ja kaikki rauhoittelivat, että se ponnistaminen vain helpottaa omaa oloa jne.
No, synnytys alkoi supistuksilla ja olin luottavaisin mielin, kun lopulta sairaalaan pääsimme, sillä saisin sieltä apua kipuihini. Siellä sain odotella ja suorastaan kerjätä kivunlievitystä. Synnytys ei oikein edennyt, kipu kuitenkin vain paheni ja paheni... Minun toiveitani ja kipujani vähäteltiin tai ei kuunneltu lainkaan ja olin aivan muiden armoilla enkä osannut muuta kuin tuskissani maata sängyssä ja imeä ilokaasua josta ei siitäkään ollut muuta kuin lähinnä henkinen apu... Yritin tsempata itseäni, että sitten se helpottaa kun pääsee ponnistamaan. Itseasiassa en osaa sanoa kumpi oli hirveämpää, se 14h kestävä järkyttävä tuska jatkuvissa supistuksissa (taukoa ei juuri niiden välissä ollut ja vihdoin ja viimein saamani epiduurali auttoi alle 2h) vai itse ponnistus. Tunsin joka ikisen millin mitä lapsi venyttää paikkojani ja oikeasti luulin kuolevani siihen paikkaan.
Eikä se kipu todellakaan loppunut siihen, kun lapsen sai syliin, niinkuin väitetään...
Olin aivan järkyttynyt koko touhusta enkä tuntenut omaa lastani kohtaan mitään... Olihan se söpö pieni tuhisija, mutta en minä tuntenut mitään ihmeellistä. Olen todella kateellinen naisille, joille lapsen syn tymä on elämän paras tapahtuma ja jotka ovat iki-onnellisia lapsestaan ja kokevat äitiyden iloa ja onnea heti lapsen synnyttyä. Minulla meni todella kauan, että pystyin edes ajattelemaan, että tuo pieni ihminen todellakin on minun oma lapseni ja olen äiti.
Synnytystä en pystynyt pariin kuukauteen miettimään itkemättä, enkä halunnut katsoa lapsen isän ottamia kuvia vauvan ensi hetkistä. Lapsi syntyi äitienpäivänä ja kaikki vain hokivat, ettei parempaa äitienpäivälahjaa voi saada. Ja minä vain toivoin, että oisin saanut edes kukkia, niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin.
Toki olen jo pikkuhiljaa kiintynyt lapseeni, mutta varsinaisesta ylitsevuotavasta äidinrakkaudesta minulla ei ole edelleenkään mitään käsitystä!
Miten tällaisesta kokemuksesta voi päästä yli? Ja tuo kertomus oli vielä todella kaunisteltu versio tapahtuneesta...
Minusta tuntuu, että jo lähtökohtaisesti olen todella huono äiti, kun en synnytystä ja lapsen ensimäistä itkua pysty pitämään maailman ihanimpana ja onnellisimpana tapahtumana...
Omaan synnytykseeni menin todella avoimin mielin, en suunnitellut sitä liikaa niinkuin joka paikassa neuvottiin. Olin henkisesti mielestäni varautunut aivan järkyttävään tuskaan ja kipuun, mutta en varsinaisesti osannut pelätä synnytystä, vaikka ponnistusvaihe etukäteen jännittikin. Perhevalmennuksessa tästä puhuin ja kaikki rauhoittelivat, että se ponnistaminen vain helpottaa omaa oloa jne.
No, synnytys alkoi supistuksilla ja olin luottavaisin mielin, kun lopulta sairaalaan pääsimme, sillä saisin sieltä apua kipuihini. Siellä sain odotella ja suorastaan kerjätä kivunlievitystä. Synnytys ei oikein edennyt, kipu kuitenkin vain paheni ja paheni... Minun toiveitani ja kipujani vähäteltiin tai ei kuunneltu lainkaan ja olin aivan muiden armoilla enkä osannut muuta kuin tuskissani maata sängyssä ja imeä ilokaasua josta ei siitäkään ollut muuta kuin lähinnä henkinen apu... Yritin tsempata itseäni, että sitten se helpottaa kun pääsee ponnistamaan. Itseasiassa en osaa sanoa kumpi oli hirveämpää, se 14h kestävä järkyttävä tuska jatkuvissa supistuksissa (taukoa ei juuri niiden välissä ollut ja vihdoin ja viimein saamani epiduurali auttoi alle 2h) vai itse ponnistus. Tunsin joka ikisen millin mitä lapsi venyttää paikkojani ja oikeasti luulin kuolevani siihen paikkaan.
Eikä se kipu todellakaan loppunut siihen, kun lapsen sai syliin, niinkuin väitetään...
Synnytystä en pystynyt pariin kuukauteen miettimään itkemättä, enkä halunnut katsoa lapsen isän ottamia kuvia vauvan ensi hetkistä. Lapsi syntyi äitienpäivänä ja kaikki vain hokivat, ettei parempaa äitienpäivälahjaa voi saada. Ja minä vain toivoin, että oisin saanut edes kukkia, niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin.
Toki olen jo pikkuhiljaa kiintynyt lapseeni, mutta varsinaisesta ylitsevuotavasta äidinrakkaudesta minulla ei ole edelleenkään mitään käsitystä!
Miten tällaisesta kokemuksesta voi päästä yli? Ja tuo kertomus oli vielä todella kaunisteltu versio tapahtuneesta...