Me ei miehen kanssa ehditty yrittää, kun tuli oikeestaan vahingossa. Tarkoitus oli tosiaan valmistua eka, mutta no oli se "vahinko" kyllä ehdottomasti sen arvoinen. :heart: Jotkut jutut piti vain miettiä vähän uusiksi, mutta hyvin on mennyt.
Mies tuossa viimeksi eilen kyseli tytöltä, että kulta, olisko susta kiva saada pikkusiskoja tai -veljiä. Vielä toi monikkomuoto
...ihan kuin niitä nyt kerralla monia tulisi. Vai ajattelikohan mahdollisesti jo vielä kauemmas eteenpäin? No kumminkin, tyttö ei vielä osaa puhu muuta kuin pari sanaa (äiti, isi, oh-ho, aijai, heihei, kakka-tää ei kylläkään tuu aina ihan oikeassa asiayhteydessä, kenkä-satunnaisesti...), että eipä olis osannut vastata, mutta huomaa kyllä, että miestäkin kuumottaa. Järjellä kyllä ollaan molemmat samoilla linjoilla sen suhteen, että kunhan nyt eka valmistuttais...tai ainakin minä valmistuisin, mutta tunteella on vähän toinen ääni kellossa. Jäljellä ei ole kuin muutama tentti ja diplomityö loppuun (on jo puoliksi tehty ja työpaikkain kumminkin on, jossa siis tällä hetkellä tuota dippaani väännän). Kait sitä vähän jaksaa odottaa, eikäähän sitä silti välttämättä heti onnistukaan, mut noin periaatteessa...
Niin, siitä yrityksestä: kymmenen vuotta pillereitä takana, jotka jätin pois muista syistä. Sitten oltiin kumin kanssa noin puoli vuotta, kunnes huomasinkin olevani raskaana. Oli siinä semmoinen yksi ihan tietoinen riskinotto, kun oviksesta olis pitänyt mennä jo aikaa sitten ja ei maltettu käyttää kumia ja ilmeisesti se ovis ei ollutkaan mennyt...
no, ehkäpä se toive oli siellä alitajunnassa kumminkin, kun noin huolettomia oltiin. Mies tuossa eilen just muisteli, että kun mä soitin sille raskaustestin jälkeen ja olin sanonut puhelimessa, että "se oli positiivinen", että hän oli ollut ihan onnesta soikeena tippa linssissä, eikä ollut tiennyt koko päivänä miten päin olla ja hymyillyt ihan hölmönä...
