Muita joiden lapsuudenkodissa ei kannustettu mihinkään?

Onko kohtalotovereita? Jotain harrastuksia oli, lähinnä musiikin parissa, mutta oikeasti ei kannustettu eikä tajuttu miten tärkeitä juttuja ne oli.
Esim. muistan että osallistuin erääseen kuoroon mutta oli vaikeaa saada talvella kyytiä harjoituksiin tai edes esiintymiseen. Taisin kävellä talvipakkasessa jonkun kilometrin hameessa, että pääsen esiintymään. Kukaan perheestäni ei tullut katsomaan Jäi paha mieli kyllä ja taisin aika pian sen jälkeen lopettaa koko harrastuksen.
Muitakin juttuja oli, jotka loppui lyhyeen kun kannustusta tai kiinnostusta ei edes tullut.
Nyt aikuisena on edelleen paha fiilis kun yritän tehdä sellaisia juttuja jotka on MULLE tärkeitä. Kotiväeltä en saa mitään kiinnostusta tai kannustusta. Eikai aikuisen sellaista tarvitsekaan odottaa mutta jossain sisälläni silti odotan ja aina petyn. Tulee heti tunne että tekisi mieli luovuttaa.

Omien lasten harrastuksia ja juttuja koitan kannustaa parhaani mukaan, koska tiedän miten tärkeää se on!

 

Minusta tuntuu että omassa lapsuudessa omilla vanhemmilla ja tuttujenkin porukoilla oli sellainen asenne "ettei liikoja kehuta" ja "opetetaan heti pienestä itse tekemään". Itselle ei jäänyt mitään traumoja, enkä lopettanut harrastuksianikaan sen takia ettei ääneen koskaan kehuttu. Minusta kuitenkin nykyään on paremmin kun ihan avoimesti voi kehua omia lapsia,miestä, ystäviä ja työkavereita silloin kun on jossain onnistuttu.

Oletko ihan varma ettei esim tuohon kävelyjuttuun ole jotain loogista syytä? Kuten että nuoremmille sisaruksille ei saatu lastenvahtia tai että vanhempasi olivat flunssassa? Mietin vaan että joskus pienenä jäi vääriä käsityksiä asioista. Toivottavasti pääset kuitenkin elämässä eteenpäin

 

[QUOTE="vieras";26905172]Minusta tuntuu että omassa lapsuudessa omilla vanhemmilla ja tuttujenkin porukoilla oli sellainen asenne "ettei liikoja kehuta" ja "opetetaan heti pienestä itse tekemään". Itselle ei jäänyt mitään traumoja, enkä lopettanut harrastuksianikaan sen takia ettei ääneen koskaan kehuttu. Minusta kuitenkin nykyään on paremmin kun ihan avoimesti voi kehua omia lapsia,miestä, ystäviä ja työkavereita silloin kun on jossain onnistuttu.

Oletko ihan varma ettei esim tuohon kävelyjuttuun ole jotain loogista syytä? Kuten että nuoremmille sisaruksille ei saatu lastenvahtia tai että vanhempasi olivat flunssassa? Mietin vaan että joskus pienenä jäi vääriä käsityksiä asioista. Toivottavasti pääset kuitenkin elämässä eteenpäin [/QUOTE]

Meillä kyllä kehuttiin paljon muita. Sellainen muistikuva on että myös isompia sisaruksia kehuttiin mutta minä olin vain se pienin "joka ei osaa mitään" jne. "Rasittava rasite" jota ei viitsi kyyditä jne.
Syitä ei harrastukseen vientiin voinut muuta olla kuin että isää ei kiinnostanut, koska äidillä ei ajokorttia ollut. Itse olin se nuorin, jonka olisi voinut saattaa vaikka isosisko mutta juttuni eivät olleet tarpeeksi kiinnostavia/tärkeitä.

Kiitos! Yritän päästä elämässä eteenpäin ja harrastaa asioita jotka itseäni kiinnostavat, olivatpa iäkkäät vanhempani tai muut sisarukseni mitä mieltä ovat. Kaikilla kun tuntuu olevan aina mielipide juuri minua varten. Mikään ei ole hyvä mitä teen. Aika rasittavaa. Joskus tekisi mieli muuttaa huitsinnevadaan ja katkaista kaikki välit sukulaisiin että saisi elää niinkuin tuntuu parhaalta... On epäreilua että toisten jutut ovat sallitumpia, hienompia, parempia kuin omani.

 

Täällä! Tai noh, annettiin aloittaa ja lopettaa eikä kuskattu eikä muistutettu harkoista. Ei ostettu tarvittavia välineitä, joita olisi tarvittu, koska lopetat kuitenkin sanottiin. Siis perusasenne oli, ettei mikään harrastus kestä. No kahta yritin, toisen aloitin ja lopetin ½vuoden jälkeen, ehkä aiemminkin ja toista en pystynyt aloittamaan oleellisen harrastevälineen puuttuessa. Rahasta se ei ollut kiinni.

Juu, eipä liikoja kehuttu ei. Nytkin hakee jonkinlaista hyväksyntää elämän oikeilla valinnoilla (tekisin ne kuitenkin) vanhemmilta. Ja niistäkin usein saa arvosteluja.

 

Meillä kyllä kehuttiin paljon muita. Sellainen muistikuva on että myös isompia sisaruksia kehuttiin mutta minä olin vain se pienin "joka ei osaa mitään" jne. "Rasittava rasite" jota ei viitsi kyyditä jne.
Syitä ei harrastukseen vientiin voinut muuta olla kuin että isää ei kiinnostanut, koska äidillä ei ajokorttia ollut. Itse olin se nuorin, jonka olisi voinut saattaa vaikka isosisko mutta juttuni eivät olleet tarpeeksi kiinnostavia/tärkeitä.

Kiitos! Yritän päästä elämässä eteenpäin ja harrastaa asioita jotka itseäni kiinnostavat, olivatpa iäkkäät vanhempani tai muut sisarukseni mitä mieltä ovat. Kaikilla kun tuntuu olevan aina mielipide juuri minua varten. Mikään ei ole hyvä mitä teen. Aika rasittavaa. Joskus tekisi mieli muuttaa huitsinnevadaan ja katkaista kaikki välit sukulaisiin että saisi elää niinkuin tuntuu parhaalta... On epäreilua että toisten jutut ovat sallitumpia, hienompia, parempia kuin omani.

Kuin minun näppiksiltä! paitsi, että isoja sisaruksia ja heidän taitojaan ja tekemisiä kehuttiin vuolaasti selän takana, mutta ei tälle sisarukselle itselleen. Ehkä samaa tehtiin minusta, en tiedä. Tässä esimerkki: On se Jaakko vaan hyvä piirtämään, se on aina ollut jne..., mutta Jaakko parka ei kuullut sitä itse suoraan vanhemmilta tuolloin. Nyt sitten aikuisena, kun tiedolla ei enää ole sellaista merkitystä kuin heti lapsena, on kyllä Jaakolle kerrottu, että muistatkos, kuinka hyvä olit piirtämään. Oletkos vieläkin??

Surullista.

 

Jep, minä. Kuvataidekoulussa kävin, mutta vain koska kaverini kävi, eli pääsin samalla kyydillä. Jos en jotain osannut, sain isäni vihat päälleni- esim. hiihtoa opetellessa nauroin sitä, kun sukset lipsuivat (se meni oikeasti jo koomiseksi), joten isäpä potkaisi minut maahan...jalkani vääntyi kipeästi ja jouduin yksin suksimaan kotiin.

Joskus nuorena aikuisena harkitsin apteekkialalle lähtemistä, mutta isäni nauroi päin naamaa ja sanoi, etten tule pärjäämään siinä hommassa. En tiennyt että apteekissa voisi olla esim. teknisenä apulaisena, joten uskoin isäni puheet apteekkareiden koulutuksesta ym. ja menin sitten amikseen (jonka lopetin kesken, en alunperinkään tahtonut sinne).

 

Jep, minä. Kuvataidekoulussa kävin, mutta vain koska kaverini kävi, eli pääsin samalla kyydillä. Jos en jotain osannut, sain isäni vihat päälleni- esim. hiihtoa opetellessa nauroin sitä, kun sukset lipsuivat (se meni oikeasti jo koomiseksi), joten isäpä potkaisi minut maahan...jalkani vääntyi kipeästi ja jouduin yksin suksimaan kotiin.

Joskus nuorena aikuisena harkitsin apteekkialalle lähtemistä, mutta isäni nauroi päin naamaa ja sanoi, etten tule pärjäämään siinä hommassa. En tiennyt että apteekissa voisi olla esim. teknisenä apulaisena, joten uskoin isäni puheet apteekkareiden koulutuksesta ym. ja menin sitten amikseen (jonka lopetin kesken, en alunperinkään tahtonut sinne).

Niin ja olisin halunnut harrastaa mm. ratsastusta, mutta en saanut koska se oli isästä liian kallista. Velaton okt hyvällä alueella, 2 autoa, mökki...varaa oli about kaikkeen muuhun paitsi minuun. Ja ne kirotut sukset olivat kallista merkkiä tietysti, koska isä piti itse hiihdosta nuorena.

 

Miten siitä koskaan pääsee yli? Sydän itkee verta joka kerta kun innoissani kerron jostain asiasta vaikka tiedän ettei pitäisi kertoa edes. Odotan kuitenkin joka kerta positiivista innostusta mutta sitten taas petyn. Ikäänkuin tahalleni kduttaisin itseäni.
Varsinkin kun on kyse jostain todella henkilökohtaisesta ja tärkeäst unelmasta, ja vastaanotto on "jaa" eikä mitään sen kummempaa kiinnostusta, kauhea masis iskee sen jälkeen. Tekisi mieleni näyttää noille pirun viisastelijoille että "osasinpas, pärjäsinpäs, olenpas hyvä" mutta ajatukset valtaa vain "ei minusta ole siihen, epäonnistun kuitenkin, taas saatte sanoa että mitäs minä sanoin"

Ja itse olen kuitenkin sellainen että kuuntelen toisten jutut ja innostun niistä, yritän ajatella kertojan puolesta miten kiva juttu on ja kannustaa.

On tämäkin taakka!

 

Miten siitä koskaan pääsee yli?

Yli? Kasvamalla ja korjaamalla omille lapsille ne virheet ja vääryydet joita itse koin lapsena.
Minuakaan ei kannustettu ja tehtiin selväksi että mitään maksullista harrastusta en saa (yrittäjäperhe omakotitalot ja lukuisat kotimaan matkailut luxsus mökkeineen)
Harrastin sitten myös yleisurhailua mutta mitään piikkareita oli turha toivoa sillä niitä en saanut vaikka muilla oli.
Verkkaritkin oli mitä oli mutta eipä siihen aikaan onneksi kovin monella muullakaan niin luxusta ollut.
Välillä kun ei ollut lenkkareita juoksin isoveljen isoissa ja vanhoissa.
Koulun vanhempain iltoihin ei vanhempani osallistuneet, äiti ilmoitti heti että hän ei sinne tule.
Arvaa harmittiko jokavuosi saada se vanhempainilta lappu kun äiti haukkui minut että
-mitä sinä näitä roskia kotiin kannat
Jos sen jätin ottamatta tai laitoin salaa koulussa roskiin ja joku sen näki kertomalla opelle haukkuu opettaja minut ja jälki istuntoa tuli
Joulujuhlat kuin muutkin koulun juhlat,
kaikkien muiden vanhemmat siellä oli ja taas sain itkua nieleskellä kun opettaja tivaa miksi minun vanhempani ei tullut.
Rippileirilläkin kun oli yhtenä päivänä niin että vanhemmat sai sinne tulla oli he päättäneet lähteä viikon lomamatkalle kun minäkin olin leirillä.
Tosin rippileirille kun ilmottauduin niin sekin tehtiin selväksi jos jotakin maksaaniin sitten käyt koulun,
me ei mitään maksullista leiriä oteta.
Onneksi sinävuonna meidän srk oli kokeilu ja kaikki sai sinne mennä ilmaseksi jos halusi joten näin minäkin pääsin
Voisin kertoa vaikka kuinkapaljon tilanteita jotka jäi pinen lapsen mieleen ja kuinka se tuntu pahalta

Jotakin hyvää
Opin miten EN KASVATA tai kohtele lapsiani <3

Nyt siis teen kaiken toisin jokaisen 3lapseni kanssa
Jokaiselle suon harrastaa mitä haluaa
Samoin olen käynyt kaikki vanhempainillat kuin koulujen ja kerhojen juhlatkin läpi
Näin lyhennettynä

 

Käsittämätöntä miten jotkut vanhemmat voivat kohdella omia lapsiaan, heitä joiden pitäisi olla rakkaimmat koko maailmassa. Noita traumoja kantaa sitten tavalla tai toisella aikuisenakin mutta niistä on kyllä mahdollista päästää irti. Tietää miten ei ainakaan tee omille lapsilleen ja tavallaan korjaa samalla sitä omaa lapsuuttaankin antamalla lapselleen niitä asioita joita ei itse saanut. Keskittyy menneen sijasta tähän hetkeen ja tulevaan

 

Vähän sama homma. Harrastuksia en niinkään kaivannut, mutta kesätöihin olisivat voineet ohjata ja kannustaa. Työelämän syrjästä on vaikea koittaa nakertaa ekaa kertaa vasta päälle parikymppisenä.

 

Ei minuakaan kannustettu harrastuksissani eikä missään muussakaan. Suhtautuminen oli, että kehumisella ylpistyy ja hullu lastaan kehuu. Kun mm. lauloin pikkulapsena, kielsi äiti laulamasta, koska lauloin niin kamalasti äidin mielestä.

Olisin halunnut partioon, mutta en uskaltanut kulkea lapsena mielestäni pimeää matkaa partiolaisten kokoontumispaikkaan, eikä kukaan suostunut viemään minua, kun vaivaiseen reilun puolen kilometrin matkaan olisi mennyt liikaa aikaa.

Onneksi löysin myöhemmin harrastuksia, mutta lapsuudessa tapahtunut latistaminen on vaikuttanut masentavasti ja se on toisinaan raskas möykky sisälläni.

 

Oikeesti. Vanhemmat eivät voi elää pelkästään lapsilleen. Nykymeno jossa lapset kuskataan joka päivä autolla kouluun ja harrastuksiin on ihan älytön. Kurjaa jos tuntuu että vanhemmat ei välittäneet tarpeeksi, mutta kaikilla ei todella rahat riittäneet ratsastustunteihin. Ratsastus on kallis harrastus! Mistä tiesit että talonne oli jo silloin velaton vai oliko kyseessä kalliit kulissit...

 

Kaipa ne vanhemmat meilläkin ajatteli että ylpistyy liikaa.
Jos joku kehu meitä se kunnia otettiin heti pois ja äiti ilmoitti että pitkän kasvatuksen tulos tuokin on että osaa tuota ja tuota.
Usein kävimme kylässä ja äitini melestä muilla oli aina kauniimmat fiksummat ja kaikkea muuta mahdollista ne lapset.
Jos ystäväperheen äiti siihen kehumaan meitäkin, äitini nauraa ja haukkuu ja ottaa taasen kunnan itselleen.

Että ihan apeeta puolustan nyt ettei se välttämättä katkeria haavoja jätä jos ei ratsastustunnille pääse tai saa jotakin lelua mutta jos kko lapsuus on tastelua.

 

En muista että itseänikään on mitenkään erityisesti kannustettu. Mitään harrastuksia ei ole koskaan ehdotettu eikä ole viety mukana mihinkään toimintaan.Ratsastusharrastusta sai vinkua vuosia ennen kuin vakitunneille pääsin. Musiikkikouluun halusin, mutta äiti sanoi heti ettei mulla kärsivällisyys riittäisi sellaiseen.

Omille lapsille haluan harrastuksia tarjota. Valitettavasti nuo eivät oikein ole kiinnostuneet vielä mistään, vaikka koululaisia ovat kaikki.

 

[QUOTE="Vieras";26905912]Oikeesti. Vanhemmat eivät voi elää pelkästään lapsilleen. Nykymeno jossa lapset kuskataan joka päivä autolla kouluun ja harrastuksiin on ihan älytön. Kurjaa jos tuntuu että vanhemmat ei välittäneet tarpeeksi, mutta kaikilla ei todella rahat riittäneet ratsastustunteihin. Ratsastus on kallis harrastus! Mistä tiesit että talonne oli jo silloin velaton vai oliko kyseessä kalliit kulissit...[/QUOTE]

Uskon, että lapsi ainakin vähän isompana huomaa mikä on perheen oikea rahatilanne. Jos ei oikeasti ole rahaa, niin se on helpompi ymmärtää kuin se, että rahaa käytetetään kaikkeen muuhun paitsi lapseen.