Muistot lapsen vauva-ajalta

Millaisia muistoja sinulle jäi lastesi/lapsesi vauva-ajasta? Onko päälimmäinen muisto onnellisuus, väsymys tai jotain muuta?

Itse muistan ihan alkuajoista, että olin tosi epävarma ja vähän hukassa vauvan kanssa, mutta silti jotenkin häkeltyneen onnellinen. Jouduin olla heti alusta asti paljon yksin vauvan kanssa ja alussa se jännitti. Mutta koko vauva ajasta on vähän sellaisia väsyneitä muistikuvia. Vähän ehkä harmittaa, että miksi päällimmäisenä muistikuvana ei ole seesteinen onnellisuus, vaan ehkä vähän rähjäinen ja väsynyt olo, loputon jaksaminen, vaikka ei olisi millään jaksanut, sekainen koti ja avuton tunne, kun ei pystynyt tekemään sen eteen mitään. Vauvaan rakastuin kyllä heti alusssa, mutta arki alkoi tuntua koko ajan paremmalta vasta kun lapsi oli lähemmäs vuoden ikäinen.

 

En muista lähes mitään. Väsymystä, hormoonien hyrräämistä, sitähän se on.. Mä en vaan pysty muistamaan siitä melkeempä mitään. Ehkä ekasta 3kk:sta ei ole selviä muistikuvia, mutta sitte sen jälkeen aloin ilmeisesti olla vähän enemmän järjissäni Meillä oli kyllä ihan helppo vauva, ei mitään koliikkihuutoja tai mitään sellasta. Rankkaa se silti on ja vie näköjään muistinkin.

 

Olin virkeä ja onnellinen ja aivan totaalisen typertynyt, että MINÄ jolla huono lapsuus ja lähtökohdat, sain täydellisen upean iihanan terveen lapsen. Mikä onni! Ja ei, lapsi ei nukkunut paljon yhtään, pieniä pätkiä. Aina on ollut vähäuninen, tarvistee noin 8 tuntia unta.

 

Lapsi on vasta 5-kuukautta niin paha mennä sanomaan, mutta tähän mennessä on ollut aivan mahtavaa! Ei väsytä eikä masenna, olen onnellinen.
Yhden yön vauva valvottanut, silloin hänellä oli aivokalvontulehdus.

 

Hyvin vähän valitettavasti. Väsymys, valvominen, h*lvetillinen parisuhde ja lasten sairaudet muistan parhaiten. Niitä hyviä hetkiä en juuri ollenkaan...

 

Mulla on ollut kaikkien 3 lapsen ekat kuukaudet pelkkää sumua. Toki nyt jotain pientä muistaa, kuten jotkut juhlat ym, mutta se perusarki on ihan sumua Huutavia vauvoja on olleet kaikki ja univelkaa melkoisesti plus siihen päälle kunnon hormoonihuurut

 

esikoisen vauva-ajan muistan vielä melko hyvin (aikaa tuosta 8v)ja positiivinen muistikuva jäi vaikka ekat 3kk huusi kolikkiaan.Toisen ja kolmannen vauva-ajasta on aika vähäiset muistikuvat kun ei ollut se ainut lapsi siinä...

 

En muista hirveän paljon. Vaikea synnytys, univelka ja hormonivuoristorata ovat kai syynä muistamattomuuteen. Lisäksi fokus ensi kertaa äidiksi tullleena oli hirveässä suorittamisessa, kun en raukka ensikertalaisena tajunnut olla kuuntelematta kaikkitietäviä neuvolatätejä, vauvaoppaita ja päällepäsmärimammoja ja pitäytyä ihan vaan ihanasta vauva- ajasta nauttimisessa. Katselin juuri lapseni vauvakuvia, ja tajusin, kuinka suloinen pieni ihminen hän olikaan...Jotenkin näin hänen vauvamaisen ihanuutensa ihan uusin silmin, ikään kuin en olisi muistanut ollenkaan minkälainen hän vauvana oli

 

Ihanaa aikaa oli joka meni ohi liian nopeasti Toista yritetään mutta ei kuulu ei näy. Eniten nautin siitä että sain olla kotona katsomassa kun lapsi kehittyy.

 

1. Lapsi: aika vaikeaa oli ja väsytti. Olin vetämätön ja miehen kanssa vaikeuksia.
2. Lapsi: vauva-aika aika neutraali, enimmäkseen positiivinen, mieskin suhtautui jo paremmin
3. Lapsi: onnellista ja helppoa aikaa, mies oppi rakastamaan lapsiaan - suorastaan vimmaisesti
4. Lapsi: vauva-aika yhtä juhlaa, helppoa ja mukavaa. Miehen kanssa edelleen yhdessä ja odotellaan viidettä lasta.

 

Itselleni tuli jotenkin epätodellinen tunne synnärillä, kun sai viimeinkin sen pienen ihmisen nähdä ja ottaa syliin. Aivan mielettömän onnellinen olen ollut koko ajan (poika nyt 11 kk), vaikka eka kk olikin aika rankka. Synnytys kesti yli 24 h, olin todella väsynyt oikeastaan koko ekan kuukauden ja imetys oli KAMALAA. Siltikään ei sanat riitä kertomaan tästä onnesta.

On ihana herätä aamuisin, kun pieni mies kuikuilee sängyn laidan yli, että joko äiti on heränny... Ja ihanaa kun pieni tahtoo syliin ja antaa haleja.<3

 

Onnellisuus, kaikki tuoksut ja tunteet tuovat mieleen lämpimän onnen. Olin yksinkertaisesti hyvin onnellinen, itsevarma, innokas ja ylpeäkin.(hyvällä tavalla)Ah vauva-aika oli elämäni parasta aikaa. eikä aika ole kullannut muistoja kun poika vasta 1,4v
Ja edelleen koen eläväni onnellisimpia aikoja ikinä. (okei ei lasketa niitä päiviä kun tuli hampaita)

 

Ihania tuoksuja, lämmintä, pehmää ihoa omaa ihoa vasten, vahvoja voimaannuttavia tunteita ja omanlaisensa rauhallinen euforia.
Eli siis olen kovin pitänyt vauva-ajoista(kin).

 

Pelko ja huoli - ei uskaltanut olla onnellinen, ehkä se oli suojakuori. Molemmat lapset syntyneet pikkukeskosinna (rv 31 ja rv27+5) ja ekat 1,5kk mennyt sairaalassa. Esikon aikaan tilanne oli vielä pelottavampi kun ei tiennyt mitä kaikkea keskosuuteen liittyy. Lapseen ei saannut koskea kuin hoitajien luvalla (ymmärrettävää) tuntui kuin se pieni siellä kaapissa olisi vaan nukke. Ei se tuntunut omalta. Ensimmäiset kenguroinnit tuntui hyvältä, vasta silloin alkoi tuntea että lapsi on oma. Silti pelko oli niin helvetillinen että tilanteeseen ei tunteita kamalasti mahtunut. Väsymystä, sairaalassa oloa ja maidon pumppaamista 3 tunnin välein, yötä päivää.

Kiintyminen lapseen oli vaikeaa - juurikin alitajuntaisen pelon vuoksi. Suoritin vaan äitiyttä. Pitkään. Tein kuten "käsketään" pidin paljon sylissä, hoidin ja hellittelin. Mutta sisällä oli minulla vaan tyhjää. Vasta lähempänä vuoden ikää alkoi tunneryöppy. Tunteet tulivat tsunamin lailla,kaikki kerralla ja löivät polvilleen. Tunsin huonnoa omaatuntoa siitä kun en ollut ollut "super onnellinen", siitä että lapsen vauva-aika oli mennyt vaan suoriutuessa...

Kuopusta odottaessa toivoin että kaikki menisi toisin, että saisin kokea sen äitiyden huuman. Ja kakat. Syntyi vielä aiemmin ja aiheuttin enemmän huolta... Kuopuksen ensimmäinen kuukausi oli luovimista. Kotona oli isosisarrus odottamassa ja taas sairaalassakin olisi pitänyt olla...Aina olin väärässä paikassa...Aina pelkäsin soittaa osastolle, pelkäsin pahinta. Oma terveys krakasi (jouduin synnytyksen jälkeen teholle ja sen perään tuli vielä keuhoveritulpat) Pelkää sinnittelyä

Mun äitiys on ollut erilainen - mä en normaalista tule koskaan tietämään. Siteen syntyminen lapseen vei pitkään ja oli työvoitto. Kyllä, minua on haukuttu kylmäksikin. Mutta kun ihminen vedetään äärimmäisille rajoille, iskee itsesuojeluvaisto. Mulla se oli tunnottomuus, turtuus. Silti, äiti olen minäkin, enkä kuitenkaan niin tavattoman huono.

Onneksi nyt myöhemmin olen oppinut nauttimaan lapsistani ja kyyneleet kohoaa silmmiin ainakun tätä asiaa kertaa tai kuulen näitä onnellisia tarinoita. Meillä ei asiat mennyt niin - mutta nyt olemme onnellinen perhe, kaikki vaikeudet hitsasi miehestä ja minusta saumattomasti toimivan pari vanhemmuuteen. Peesaamme toisiamme jos toinen on heikoilla.

 

Harmittaa hirmuisesti, etten ole osannut nauttia lasteni vauva-ajasta. Molempien jälkeen synnytyksen jälkeinen masennus, jota vastaan edelleen kamppailen ja lapset 2- ja 3-vuotiaita. Tokan jälkeen olin hetken super-energinen, mutta sitten masennus nosti taas päätään. Harmittaa, etten oikein muista muuta kuin väsymyksen, esikoisen jälkeen jopa aluksi hävetti (?!?) liikkua vauvan kans ulkona, en edes tiedä mistä tuo tunne kumpusi.

Hirmuisen epävarma olin ekan kans, toisen kanssa jo osasi vähän hellittää.

Toki hyviäkin hetkiä on ollut ja lapset saa minut nauramaan. Ilman heitä ei tästä paskasta jaksais taistella pois.

 

Lisätään tuohon pitkään tekstiini se että nykyisin olen hemmetin ylpeä pienistä sisseistäni. He taistelivat itsensä ulos keskolasta ja normaaleiksi ihmisen aluiksi. Olen myös ylpeä itsestäni. Kaiken keskellä en kuitenkaan luovuttanut. Ja ylpeä olen miehestäni joka hoiti äidinkin roolia silloin kun minä olin fyysisesti&psyykkisesti heikoilla. JA samalla vielä jaksoi minua tukea.

Me ei saatu asioita kultalautasella, valmiina ja täydellisenä- Mutta väliäkö sillä? Vaikeudet opettavat nöyryyttä ja ennen kaikkea ymmärrystä siitä että äitiys ei kaikille todellakaan ole pelkään onnellista lähekäin oloa - vaikka asiat menisikin ns. normaalisti.

 

Lisätään tuohon pitkään tekstiini se että nykyisin olen hemmetin ylpeä pienistä sisseistäni. He taistelivat itsensä ulos keskolasta ja normaaleiksi ihmisen aluiksi. Olen myös ylpeä itsestäni. Kaiken keskellä en kuitenkaan luovuttanut. Ja ylpeä olen miehestäni joka hoiti äidinkin roolia silloin kun minä olin fyysisesti&psyykkisesti heikoilla. JA samalla vielä jaksoi minua tukea.

Me ei saatu asioita kultalautasella, valmiina ja täydellisenä- Mutta väliäkö sillä? Vaikeudet opettavat nöyryyttä ja ennen kaikkea ymmärrystä siitä että äitiys ei kaikille todellakaan ole pelkään onnellista lähekäin oloa - vaikka asiat menisikin ns. normaalisti.