"Jepulisko"
Takana raskas viikonloppu ja maanantaina koittaa se vuoden raskain päivä, tämä on nyt viides muistopäivä.
Kirjoitan jo nyt, kun en tiedä onko minusta maanantaina siihen...sattuu edelleen liikaa vaikka vuodet kuluu.
Nyt sen verran vahvempi, että siitä pystyy kirjoittamaan.
Tunnen edelleenkin niin selvästi kun painoin sinut rintaani vasten ja kuvittelin, että jos oikein kovasti rakastan ja toivon, niin saisin siirrettyä sinuun elämänkipinän...mutta ei se auttanut, olit jo hyvästellyt minut edellisenä iltana kohtuni lämmössä.
Tulimme isäsi kanssa aamupäivällä 6.6 sairaalaan koska olit ilmoittanut äidille, että olet valmis tulemaan. Raskausviikkoja oli tuolloin 39+6, eli päivää ennen laskettua aikaa.
Kaikki meni muuten ihan normaalisti, mutta äidin mieltä kalvoi koko päivän joku selittämätön olo...olinhan ennenkin kolmesti ollut samassa tilanteessa, mutta ensimmäistä kertaa en ollut luottavaisin mielin ja harteillani oli huoli.
Hoitohenkilökunta sanoi, että turhaan murehdin. Kyllä tämä menisi niin kuin aina ennenkin kun takana kolme onnistunutta synnytystä...kukaan ei vaan tiennyt, että niin pieni asia yhdistettynä moneen sattumaan summaan aiheuttaisi sen, että saisimme mennä kotiin tyhjin sylin, ei tulisi valmiiksi laitetuille tavaroille käyttäjää, hoitopöydän laatikkoon huolellisesti viikatut vaatteet jäisivät ilman käyttäjää...mikä pahinta, sydämeen jäisi suuri suunnaton kaipuu.
Päivä meni rutiininomaisesti, sydänkäyrää otettiin ja supistuksia mitattiin. Alkuillasta äiti alkoi tosissaan hätääntyä. Joku on vialla...olet ollut vaisu. Ilmoitin tästä hoitohenkilökunnalle jotka sitä mieltä, että sydänäänesi hiukan heikentyneet, mutta vielä ihan normi rajoilla.
Lääkäri kutsuttiin paikalle joka sitä mieltä, että joudutetaan synnytystä lääkkeellä ja puhkaisemalla kalvot.
Äiti ilmoitti jo tuolloin, että eikö keisarinleikkaus mahdollisuutta olisi kun tosissaan huoli on päällä.
Lääkäri ja kätilöt kummatkin sitä mieltä, että ei sellaiseen ole mitään syytä ja kalvot puhkaistiin...ja siinä samassa kun vedet tuli tunsin sielussani niin kovan kouraisun, että meinasin kuolla siihen paikkaan.
Sen jälkeen muisti pätkii, mutta äiti pyysi, aneli, rukoilu, käski ja määräsi..yritti tehdä mitä vain, että pääsisi leikkaukseen koska asiat ei ollut hyvin.
Tätä kesti n.2tuntia. Isä soitti henkilökunnan soittokelloa kun itkien pyysin useampaan otteeseen...aina ei tullut kukaan, olivat tympääntyneitä kun ei ole mitään hätää..minä vain hysterisoin kun kipuja on.
Ei auttanut vaikka sanoin, että "Olen kolme lasta synnyttänyt aiemmin joista kaksi edellisintä ilman kivunlievitystä. Minä en pelkää kipua ja kestän kyllä, mutta asiat on hullusti. Vauva ei liiku ja tunnen olevan hätä. Miksette usko?!"
Minulle vain näytettiin nippua paperia, että "Nyt rauhoitut ja katso itse, sydänkäyrä piirtyy hyvin paperille, äänet on hiukan alhaiset, mutta vauvalla ei hätä." (todellisuudessahan kävi sitten ilmi myöhemmin, että laite virheellisesti tallensi minun omia sykkeitäni eikä Juhon niin kuin olisi pitänyt...eli he seurasivat tuntikausia minun sykkeitäni ja niitä sitten minulle esittelivät).
Sitten tuli vuoronvaihtu..uusi kätilö tuli saliin, esitteli itsensä ja kysyi minulta mikä on olotila?
Olin tuolloin jo niin väsynyt, itkenyt melkein silmäni päästä ja ääni käheänä...en jaksanut muuta kuin samaa lausetta koko ajan hokea "vauvalla on hätä...auttakaa."
Uusi kätilö katsoi sydänkäyriä ja sen jälkeen mittasi verenpaineeni kahdesti...ja huomasi, että mittarissa samat sykkeet kuin paperissa.
Sen jälkeen paikalle tuli toinenkin kätilö ja hakivat ultraäänilaitteen...hoin heidän katsoessa, että "En nää sykkeitä, en nää sykkeitä ruudulla". Kätilöt käskivät edelleen rauhoittumaan koska kyse vanhasta laitteesta ja alakerrassa poliklinikalla olisi parempi ultra mihin mentäisiin.
Koskaan ei ole sairaalan käytävät tuntuneet yhtä pitkiltä kuin poliklinikalle mentäessä, siellä sitten karu todellisuus iski eteen kun lääkäri ja kätilö katsoivat toisiaan..nieleskelivät vaikean oloisena.
Sitten lääkäri sanoin elämäni kauheimmat sanat "Olen pahoillani, en nää sykkeitä enää...en voi ymmärtää tätä. Minun on pakko sanoa, että vauva on menehtynyt."
Totaaliromahduksen partaalla sopersin "Tässä on varmasti nyt jokin virhe..ei ei ei."
Kätilö kävi hakemassa isäsi käytävästä joka odotti siellä (oli käynyt tupakalla pihalla välillä eikä tohtinut ultrahuoneeseen tulla itsekseen) ja hänelle äkkiä selitettiin tilanne, mutta kyllä isä ymmärsi asian laidan heti samantien kun tuli huoneeseen ja näki ilmeeni...
Supistukset olivat lakanneet, synnytys pysähtynyt ja olin niin väsynyt, että lääkäri sitä mieltä, että siirtävät meidät osastolle yksityishuoneeseen ja aamulla synnytys käynnistettäisiin uudelleen.
Meille annettiin osastolla kummallekkin kupit kouraan jossa erillaisia pilleireitä (unilääkettä ja rauhoittavia..otaksun).
Isäsi otti ne, mutta minä menin muka hakemaan vettä vessasta, mutta huuhdoin lääkkeet vessanpytystä alas..jotenkin sekavasti ajattelin, että enhän voi sellaisia lääkkeitä syödä kun olen raskaanakin...vaikka eihän sillä enää olisi ollut mitään merkitystä.
Koko yön istuin pimeässä huoneen nurkassa ja itkin, juttelin sinulle ja toivoin, että kun aamu valkenisi niin kaikki olisikin pahaa unta vain.
Onneksi edes isäsi sai nukuttua lääkkeiden voimin...
Aamuyöstä supistukset sitten palasivatkin ja aamulla kätilö toi lääkkeitä jotka vauhdittaisi synnytystä...ja niin ne pari pilleriä tekivätkin. Lamaannuttavat kivut, en voinut edes itse kävellä osastolta synnytyssaliin enkä siellä pystynyt nosemaan osaston sängystä ylös.
Kaksi sekavaa aamupäivän tuntia ja sitten sain sinut syliini. Ei kuulunut sitä tuttua parkaisua, oli ainoastaan syvä hiljaisuus.
Siinä sinä olit, täydellinen ja terve poika, painoa 3970g ja pituutta 50cm.
Halusin sinut heti syliini, suukottelin, halasin, puristin sinut rintaani vasten, hyväilin hiuksiasi, pieniä käsiäsi ja suloisia ja niin täydellisiä varpaitasi. Kerroin kuinka äiti rakastaa ja kuinka paljon olisi halunnut sinut viedä isän kanssa kotiin.
Sinä hetkenä olisin voinut antaa mitä vain jos olisin voinut vaihtaa kanssasi paikkaa.
Isäsi ei olisi ensin halunnut sinua syliinsä koska sanoi, että sattuu liikaa... koitin kasata itseni hetkeksi ja sanoin, että hänen on pakko tuntea sinut sylissään kerran koska toista mahdollisuutta ei enää tule.
Siinä keinutuolissa istuessaan isäsi sitten sinua piti sylissään ja minun sydämmeni rikkoutui siitä näystä enemmän..olithan isäsi ensimmäinen ja ainokainen..hänen poikansa jota niin kovasti odotettiin.
Otin muutaman kuvan sinusta ja leikkasin tupsun hiuksiasi muistoksi...laitoin ne teepussin kuoreen jottei ne hukkuisi.
Pidin sinua sylissäni niin kauan kunnes ihosi ei tuntunut enää lämpöiseltä. Sitten oli aika antaa sinut pois kätilölle joka vei sinut huoneesta. Siinä samalla lähti mukana myös suuri pala sydäntäni ja sieluani.
Seuraavana päivänä pääsimme pois sairaalasta ja sen sijasta, että nyytin kanssa olisimme lähteneet kotiin onnellisina, niin raskain mielin menimmekin hautaustoimistoon pientä arkkua ostamaan ja kun pääsimme kotiin, niin siellä oli vastassa kaikki tavarasi jotka odottivat käyttäjäänsä..käyttäjää jota ei tullutkaan.
Kahden päivän päästä tuli tieto, että sinut saisi hakea sairaalan kappelilta (sinun piti käydä oulussa patologian laitoksella kuolinsyyntutkimuksen takia), hautaustoimisto oli toimittanut arkun kappelille ja kaikki oli valmiina kun menimme sinne. Siellä ison huoneen pöydällä oli arkkusi ja katsoimme sinua vielä kerran..olit niin kauniin, onnellisen ja rauhallisen näköinen siinä kapaloituna. Hiuksesi oli kammattu kiharalle suloisesti otsallesi.
Sen jälkeen arkku kiinni ja omalla autolla toimme sinut käymään kotona. Isäsi halusi, että voisi sanoa, että hänen poikansa on käynyt kotona edes kerran.
Muutama päivä siitä pienimutoiset hautajaiset pidettiin Pyhänkosken hautausmaalla johon ruumiisi siunattiin.
Kuljet kuitenkin aina niin elävänä ja kauniina sydämessäni mukana...siellä sinä asut, et hautausmaalla.
Hautajaisten jälkeen elin kuin sumussa useamman viikon. Olin tehnyt eteesi kaiken sen minkä voin. Edessä oli vain tyhjyys ja suru.
Pari viikkoa syntymäsi jälkeen Oulun patologiselta tuli lausunto (kuolinsyy:napanuorasolmu ja siitä johtuva hapenpuute) ja sitten syksyllä kun olin saanut koottua ajatuksiani, niin olin tarpeeksi vahva viemään asiaa eteenpäin.
Otin yhteyttä sairaalan potilasasiamieheen, sitten potilasvakuutuskeskukseen josta tuli yksiselitteinen lausunto "synnytyksen asianmukaisella hoidolla lapsi olisi ollut pelastettavissa".
Sen jälkeen vein asian eteenpäin eduskunnan oikeusasiamiehelle ja kahden vuoden käsittelyn ja selvityksien jälkeen lausunto tuli sieltäkin "Synnytyksen asianmukaisella hoidolla (synnytyksen seuranta ja keisarinleikkaus) lapsi olisi ollut pelastettavissa".
Seuraamuksia tuli sairaalalle, kätilölle sekä lääkärille huomautuksen verran...siinä kaikki, mutta minulle riitti, että sain perusteellisen selvityksen ja mielenrauhan, etten olisi voinut tehdä enempää ja että äidinvaistoni oli oikeassa tuolloin synnytyksen aikana.
Nyt siis syntymästäsi on kulunut 5-vuotta, väkisinkin sitä miettii millainen olisit nyt, mitä haluaisit syntymäpäivä lahjaksi,mikä olisi lempileikkisi ja ruokasi...näitä mietteitä on loputtomiin.
Joka vuosi varsinkin tämä kesän alku on raskasta aikaa. Joka vuosi kuitenkin pääsen eteenpäin surussani. En voi sinua koskaan unohtaa, mutta vuosi vuodelta suru laantuu enemmän. Ikävä ei poistu koskaan.
Olet minun rakas erityinen poikani. Kuljet äidin sydäntä mukana niin kauan kuin sydämmeni vain sykkii. <3
Äiti, minun täytyy jatkaa. Joku kutsuu kulkemaan. Täytyy taittaa taival matkaa,vaikken tietä tunnekaan.
Siellä missä toisiansaaallot vievät tansseihin,siellä, veden loiskinassa,siellä olen minäkin.
Siellä, missä korkeallasiintää pilvi sulavin,siellä, sinipilven alla,siellä olen minäkin.
Äiti, katso, kuinka kasvan ! Kuule, kuinka kohisen ! Minkä kasvoin viime vuonna,tänään kasvan ohi sen.
Avara on taivaan syli. Tuulen teitä purjehdin. Pääsky lentää pääsi yli,siinä olen minäkin.
Älä pelkää. Tulen kyllä. Tulen kyllä takaisin. Iltatuulen hyväilyssä: siinä olen minäkin.
(Anna-Mari Kaskinen)
...lisäksi tästä n.1.5v eteenpäin, tammikuussa 2008 sait pikkusiskosi seuraksi sinne johonkin. Hänen sydämensä oli liian hauras ja sielunsa liian kaunis tähän maailmaan (sydänvika ja down syndr.).
Hänet hyvästelimme isäsi kanssa reilussa puolessä välin raskautta.
Nyt isäsi ja minun tiemme ovat eronneet, osaksi näiden ja osaksi muiden asioiden takia. Liian syvät jäljet jätti varsinkin isäsi sydämeen. Kaikesta huolimatta me molemmat välitämme ja rakastamme teitä kumpaakin niin suunnattoman paljon.
Kirjoitan jo nyt, kun en tiedä onko minusta maanantaina siihen...sattuu edelleen liikaa vaikka vuodet kuluu.
Nyt sen verran vahvempi, että siitä pystyy kirjoittamaan.
Tunnen edelleenkin niin selvästi kun painoin sinut rintaani vasten ja kuvittelin, että jos oikein kovasti rakastan ja toivon, niin saisin siirrettyä sinuun elämänkipinän...mutta ei se auttanut, olit jo hyvästellyt minut edellisenä iltana kohtuni lämmössä.
Tulimme isäsi kanssa aamupäivällä 6.6 sairaalaan koska olit ilmoittanut äidille, että olet valmis tulemaan. Raskausviikkoja oli tuolloin 39+6, eli päivää ennen laskettua aikaa.
Kaikki meni muuten ihan normaalisti, mutta äidin mieltä kalvoi koko päivän joku selittämätön olo...olinhan ennenkin kolmesti ollut samassa tilanteessa, mutta ensimmäistä kertaa en ollut luottavaisin mielin ja harteillani oli huoli.
Hoitohenkilökunta sanoi, että turhaan murehdin. Kyllä tämä menisi niin kuin aina ennenkin kun takana kolme onnistunutta synnytystä...kukaan ei vaan tiennyt, että niin pieni asia yhdistettynä moneen sattumaan summaan aiheuttaisi sen, että saisimme mennä kotiin tyhjin sylin, ei tulisi valmiiksi laitetuille tavaroille käyttäjää, hoitopöydän laatikkoon huolellisesti viikatut vaatteet jäisivät ilman käyttäjää...mikä pahinta, sydämeen jäisi suuri suunnaton kaipuu.
Päivä meni rutiininomaisesti, sydänkäyrää otettiin ja supistuksia mitattiin. Alkuillasta äiti alkoi tosissaan hätääntyä. Joku on vialla...olet ollut vaisu. Ilmoitin tästä hoitohenkilökunnalle jotka sitä mieltä, että sydänäänesi hiukan heikentyneet, mutta vielä ihan normi rajoilla.
Lääkäri kutsuttiin paikalle joka sitä mieltä, että joudutetaan synnytystä lääkkeellä ja puhkaisemalla kalvot.
Äiti ilmoitti jo tuolloin, että eikö keisarinleikkaus mahdollisuutta olisi kun tosissaan huoli on päällä.
Lääkäri ja kätilöt kummatkin sitä mieltä, että ei sellaiseen ole mitään syytä ja kalvot puhkaistiin...ja siinä samassa kun vedet tuli tunsin sielussani niin kovan kouraisun, että meinasin kuolla siihen paikkaan.
Sen jälkeen muisti pätkii, mutta äiti pyysi, aneli, rukoilu, käski ja määräsi..yritti tehdä mitä vain, että pääsisi leikkaukseen koska asiat ei ollut hyvin.
Tätä kesti n.2tuntia. Isä soitti henkilökunnan soittokelloa kun itkien pyysin useampaan otteeseen...aina ei tullut kukaan, olivat tympääntyneitä kun ei ole mitään hätää..minä vain hysterisoin kun kipuja on.
Ei auttanut vaikka sanoin, että "Olen kolme lasta synnyttänyt aiemmin joista kaksi edellisintä ilman kivunlievitystä. Minä en pelkää kipua ja kestän kyllä, mutta asiat on hullusti. Vauva ei liiku ja tunnen olevan hätä. Miksette usko?!"
Minulle vain näytettiin nippua paperia, että "Nyt rauhoitut ja katso itse, sydänkäyrä piirtyy hyvin paperille, äänet on hiukan alhaiset, mutta vauvalla ei hätä." (todellisuudessahan kävi sitten ilmi myöhemmin, että laite virheellisesti tallensi minun omia sykkeitäni eikä Juhon niin kuin olisi pitänyt...eli he seurasivat tuntikausia minun sykkeitäni ja niitä sitten minulle esittelivät).
Sitten tuli vuoronvaihtu..uusi kätilö tuli saliin, esitteli itsensä ja kysyi minulta mikä on olotila?
Olin tuolloin jo niin väsynyt, itkenyt melkein silmäni päästä ja ääni käheänä...en jaksanut muuta kuin samaa lausetta koko ajan hokea "vauvalla on hätä...auttakaa."
Uusi kätilö katsoi sydänkäyriä ja sen jälkeen mittasi verenpaineeni kahdesti...ja huomasi, että mittarissa samat sykkeet kuin paperissa.
Sen jälkeen paikalle tuli toinenkin kätilö ja hakivat ultraäänilaitteen...hoin heidän katsoessa, että "En nää sykkeitä, en nää sykkeitä ruudulla". Kätilöt käskivät edelleen rauhoittumaan koska kyse vanhasta laitteesta ja alakerrassa poliklinikalla olisi parempi ultra mihin mentäisiin.
Koskaan ei ole sairaalan käytävät tuntuneet yhtä pitkiltä kuin poliklinikalle mentäessä, siellä sitten karu todellisuus iski eteen kun lääkäri ja kätilö katsoivat toisiaan..nieleskelivät vaikean oloisena.
Sitten lääkäri sanoin elämäni kauheimmat sanat "Olen pahoillani, en nää sykkeitä enää...en voi ymmärtää tätä. Minun on pakko sanoa, että vauva on menehtynyt."
Totaaliromahduksen partaalla sopersin "Tässä on varmasti nyt jokin virhe..ei ei ei."
Kätilö kävi hakemassa isäsi käytävästä joka odotti siellä (oli käynyt tupakalla pihalla välillä eikä tohtinut ultrahuoneeseen tulla itsekseen) ja hänelle äkkiä selitettiin tilanne, mutta kyllä isä ymmärsi asian laidan heti samantien kun tuli huoneeseen ja näki ilmeeni...
Supistukset olivat lakanneet, synnytys pysähtynyt ja olin niin väsynyt, että lääkäri sitä mieltä, että siirtävät meidät osastolle yksityishuoneeseen ja aamulla synnytys käynnistettäisiin uudelleen.
Meille annettiin osastolla kummallekkin kupit kouraan jossa erillaisia pilleireitä (unilääkettä ja rauhoittavia..otaksun).
Isäsi otti ne, mutta minä menin muka hakemaan vettä vessasta, mutta huuhdoin lääkkeet vessanpytystä alas..jotenkin sekavasti ajattelin, että enhän voi sellaisia lääkkeitä syödä kun olen raskaanakin...vaikka eihän sillä enää olisi ollut mitään merkitystä.
Koko yön istuin pimeässä huoneen nurkassa ja itkin, juttelin sinulle ja toivoin, että kun aamu valkenisi niin kaikki olisikin pahaa unta vain.
Onneksi edes isäsi sai nukuttua lääkkeiden voimin...
Aamuyöstä supistukset sitten palasivatkin ja aamulla kätilö toi lääkkeitä jotka vauhdittaisi synnytystä...ja niin ne pari pilleriä tekivätkin. Lamaannuttavat kivut, en voinut edes itse kävellä osastolta synnytyssaliin enkä siellä pystynyt nosemaan osaston sängystä ylös.
Kaksi sekavaa aamupäivän tuntia ja sitten sain sinut syliini. Ei kuulunut sitä tuttua parkaisua, oli ainoastaan syvä hiljaisuus.
Siinä sinä olit, täydellinen ja terve poika, painoa 3970g ja pituutta 50cm.
Halusin sinut heti syliini, suukottelin, halasin, puristin sinut rintaani vasten, hyväilin hiuksiasi, pieniä käsiäsi ja suloisia ja niin täydellisiä varpaitasi. Kerroin kuinka äiti rakastaa ja kuinka paljon olisi halunnut sinut viedä isän kanssa kotiin.
Sinä hetkenä olisin voinut antaa mitä vain jos olisin voinut vaihtaa kanssasi paikkaa.
Isäsi ei olisi ensin halunnut sinua syliinsä koska sanoi, että sattuu liikaa... koitin kasata itseni hetkeksi ja sanoin, että hänen on pakko tuntea sinut sylissään kerran koska toista mahdollisuutta ei enää tule.
Siinä keinutuolissa istuessaan isäsi sitten sinua piti sylissään ja minun sydämmeni rikkoutui siitä näystä enemmän..olithan isäsi ensimmäinen ja ainokainen..hänen poikansa jota niin kovasti odotettiin.
Otin muutaman kuvan sinusta ja leikkasin tupsun hiuksiasi muistoksi...laitoin ne teepussin kuoreen jottei ne hukkuisi.
Pidin sinua sylissäni niin kauan kunnes ihosi ei tuntunut enää lämpöiseltä. Sitten oli aika antaa sinut pois kätilölle joka vei sinut huoneesta. Siinä samalla lähti mukana myös suuri pala sydäntäni ja sieluani.
Seuraavana päivänä pääsimme pois sairaalasta ja sen sijasta, että nyytin kanssa olisimme lähteneet kotiin onnellisina, niin raskain mielin menimmekin hautaustoimistoon pientä arkkua ostamaan ja kun pääsimme kotiin, niin siellä oli vastassa kaikki tavarasi jotka odottivat käyttäjäänsä..käyttäjää jota ei tullutkaan.
Kahden päivän päästä tuli tieto, että sinut saisi hakea sairaalan kappelilta (sinun piti käydä oulussa patologian laitoksella kuolinsyyntutkimuksen takia), hautaustoimisto oli toimittanut arkun kappelille ja kaikki oli valmiina kun menimme sinne. Siellä ison huoneen pöydällä oli arkkusi ja katsoimme sinua vielä kerran..olit niin kauniin, onnellisen ja rauhallisen näköinen siinä kapaloituna. Hiuksesi oli kammattu kiharalle suloisesti otsallesi.
Sen jälkeen arkku kiinni ja omalla autolla toimme sinut käymään kotona. Isäsi halusi, että voisi sanoa, että hänen poikansa on käynyt kotona edes kerran.
Muutama päivä siitä pienimutoiset hautajaiset pidettiin Pyhänkosken hautausmaalla johon ruumiisi siunattiin.
Kuljet kuitenkin aina niin elävänä ja kauniina sydämessäni mukana...siellä sinä asut, et hautausmaalla.
Hautajaisten jälkeen elin kuin sumussa useamman viikon. Olin tehnyt eteesi kaiken sen minkä voin. Edessä oli vain tyhjyys ja suru.
Pari viikkoa syntymäsi jälkeen Oulun patologiselta tuli lausunto (kuolinsyy:napanuorasolmu ja siitä johtuva hapenpuute) ja sitten syksyllä kun olin saanut koottua ajatuksiani, niin olin tarpeeksi vahva viemään asiaa eteenpäin.
Otin yhteyttä sairaalan potilasasiamieheen, sitten potilasvakuutuskeskukseen josta tuli yksiselitteinen lausunto "synnytyksen asianmukaisella hoidolla lapsi olisi ollut pelastettavissa".
Sen jälkeen vein asian eteenpäin eduskunnan oikeusasiamiehelle ja kahden vuoden käsittelyn ja selvityksien jälkeen lausunto tuli sieltäkin "Synnytyksen asianmukaisella hoidolla (synnytyksen seuranta ja keisarinleikkaus) lapsi olisi ollut pelastettavissa".
Seuraamuksia tuli sairaalalle, kätilölle sekä lääkärille huomautuksen verran...siinä kaikki, mutta minulle riitti, että sain perusteellisen selvityksen ja mielenrauhan, etten olisi voinut tehdä enempää ja että äidinvaistoni oli oikeassa tuolloin synnytyksen aikana.
Nyt siis syntymästäsi on kulunut 5-vuotta, väkisinkin sitä miettii millainen olisit nyt, mitä haluaisit syntymäpäivä lahjaksi,mikä olisi lempileikkisi ja ruokasi...näitä mietteitä on loputtomiin.
Joka vuosi varsinkin tämä kesän alku on raskasta aikaa. Joka vuosi kuitenkin pääsen eteenpäin surussani. En voi sinua koskaan unohtaa, mutta vuosi vuodelta suru laantuu enemmän. Ikävä ei poistu koskaan.
Olet minun rakas erityinen poikani. Kuljet äidin sydäntä mukana niin kauan kuin sydämmeni vain sykkii. <3
Äiti, minun täytyy jatkaa. Joku kutsuu kulkemaan. Täytyy taittaa taival matkaa,vaikken tietä tunnekaan.
Siellä missä toisiansaaallot vievät tansseihin,siellä, veden loiskinassa,siellä olen minäkin.
Siellä, missä korkeallasiintää pilvi sulavin,siellä, sinipilven alla,siellä olen minäkin.
Äiti, katso, kuinka kasvan ! Kuule, kuinka kohisen ! Minkä kasvoin viime vuonna,tänään kasvan ohi sen.
Avara on taivaan syli. Tuulen teitä purjehdin. Pääsky lentää pääsi yli,siinä olen minäkin.
Älä pelkää. Tulen kyllä. Tulen kyllä takaisin. Iltatuulen hyväilyssä: siinä olen minäkin.
(Anna-Mari Kaskinen)
...lisäksi tästä n.1.5v eteenpäin, tammikuussa 2008 sait pikkusiskosi seuraksi sinne johonkin. Hänen sydämensä oli liian hauras ja sielunsa liian kaunis tähän maailmaan (sydänvika ja down syndr.).
Hänet hyvästelimme isäsi kanssa reilussa puolessä välin raskautta.
Nyt isäsi ja minun tiemme ovat eronneet, osaksi näiden ja osaksi muiden asioiden takia. Liian syvät jäljet jätti varsinkin isäsi sydämeen. Kaikesta huolimatta me molemmat välitämme ja rakastamme teitä kumpaakin niin suunnattoman paljon.
Hirveää. Olen pahoillani..