mua niin säälittää mun lapset

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
olen yh, tosin mies asuu samassa kaupungissa ja pitää lapsia paljonkin. Teen pätkätöitä ja siinä se elämä sitten onkin. Meillä ei ole sukulaisia tässä kaupungissa, mulla on hyvänpäiväntuttuja, mutta ei ystäviä. Miehellä on sama tilanne. Käyn siis töissä ja olen sen jälkeen kotona. Lapsilla on koulussa kavereita, mutta ei vapaa-ajalla, koska ei ole niitä ystäväperheitä. Koskaan ei käydä kylässä, ei ole juhlia. Arkea ja pyhää ei erota mikään. Olen itkenyt niin paljon, kun ei ole ikinä mitään kivaa odotettavaa, ei sukujuhlia tai mukavien ystävien tapaamisia. Ei se äidin seura aina riitä.
Olen ollut sinkku nyt kolme vuotta eikä sinä aikana ole ollut mitään säpinää. Ja miten olisikaan kun kapakat ei kiinnosta yhtään. Ja muutenkin olen sitä tyyppiä, joka ei vaan kiinnosta miehiä yhtään. En tajua miten niitä lapsikavereita saisi, kun kaikki pyörivät omissa ympyröissän, ei niihin ulkopuolisia oteta. Joskus mietin, että lapsille olisi ollut parasta antaa ne adoptoitavaksi kun ei minulla ole mitään muuta annettavaa kuin rakkautta, ja lapset tuntuvat vaan niin kauheasti kaipaavan muutakin sisältöä.
Voin tietysti ja teenkin juhlapäivistä juhlia, mutta eihän ne juhlilta koskaan tunnu kun ei ole vieraita, voihan sitä tälläytyä ykkösiin ja syödä hienosti katetusta pöydästä koristellussa kodissa mutta silti se tunnelma puuttuu, kun ne vieraat sen juhlan tekevät. Kaikki tuntuu kulminoituvan siihen, ettei ole mitään mukavaa kun ei ole ketään, jonka kanssa jakaa mukavia asioita.
On harrastettu ja yritetty, mutta kun ei vaan ole tullut sellaisia ystäviä, vaan ne suhteet jäävät pinnallisemmalle tasolle.
En pääse tästä asiasta yli. En varmaankaan ole kamalan mielenkiintoinen ihminen, kun ei kukaan halua paremmin tutustua. Kestän sen, mutta en sitä ettei ole ketään, jota pyytää lasten synttäreille tai ketään, jonka luo piipahtaa leikkimään ja olla tervetullut. Nyt lapsen synttärit on muutaman viikon päästä ja mitäs sitten, voin tietysti kutsua luokkakavereita, mutta ei ne välttämättä tule. Kerran kävi niin, että yksi tuli eikä kukaan muu edes ilmoittanut mitään.
Tää nyt on vaan tämmöinen itsesäälin purkaus, mutta vaivaa mua paljon. Onko kukaan muu ollut samanlaisessa tilanteessa, ja jos niin miten olette tilanteen ratkaisseet?
 
Entä jos vaikka kutsut lapsesi koulukavereita teille ja hissukseen siinä tutustuu myös lasten vanhempiin? Meillä ollut myös sillai, että koulun päättyessä/alkaessa luokan vanhemmat ja luokan muksut kokoontuneet piknikille tms. Voisit ehdottaa sellaista vanhempainillassa tms. Kouluikäinen voi matkustaa jo yksin kauempanakin sijaitsevaan mummolaan tms. Serkkuni kävi kummitädillään Skotlannissa asti alaluokilla.
 
  • Tykkää
Reactions: Birgitte
Varmaan aika tuttu tilanne monille nykyään. Ei meilläkään ole kuin yksi ystäväperhe ja sekin asuu eri paikkakunnalla. Mulla on ystäviä, mutta ei lohduta perhejuhlissa. Kutsu ainakin luokkakavereita kylään ja käytte jossain - leffassa tms niin on vähän vaihtelua arkeen.
 
Ole tyytyväinen siihen, että rakastat lapsiasi ja välität heistä!! Se ei tunnu aina olevan itsestään selvää. Nyt vaan rohkeasti kutsumaan naapureita tms kylään, kyllä sieltä aina joku jää läheisemmäksi jopa.
 
Ai niin, palvelutaloon tai vanhainkotiin on yleensä helppo luoda kontakti. Siellä ei ehkä ole omaa mummua tai vaaria, mutta ainakin saisi uutta sisältöä arkeen. Muksut ovat meiltä käyneet laulamassa ja muuten sulostuttamassa vanhusten elämää. Ovat käyneet mm.virpomassa ja toimimassa tonttuna joulujuhlassa. Tytöt ovat käyneet ihan psykogeriatrisella osastolla ja hyvin on mennyt. Vanhemmat ihmiset pitävät lasten seurasta, noin yleensä.
 
[QUOTE="vieras";28236850]Lapsilla on koulussa kavereita, mutta ei vapaa-ajalla, koska ei ole niitä ystäväperheitä. Koskaan ei käydä kylässä, ei ole juhlia. Arkea ja pyhää ei erota mikään. Olen itkenyt niin paljon, kun ei ole ikinä mitään kivaa odotettavaa, ei sukujuhlia tai mukavien ystävien tapaamisia. Ei se äidin seura aina riitä.
[/QUOTE]

Hiukan tässä nyt ihmettelin. Eikö ne koulukaverit käy koskaan teillä. Kai nyt niille koulukavereille edes kaverisynttärit on järjestetty. Kuten aiemmin ehdotettu, yritä luoda niitä ystäväperheitä näiden koulukavereiden kautta. Mistä tiedät, vaikka jollain heillä on yh-äiti joka painii ihan samanlaisten ajatusten kanssa. Mutta ei kanssa ole uskaltanut itse tutustua muihin, koska ajattelee että kaikilla muilla on jo laaja ystäväpiiri.

Kyllä sinun vain itse täytyy aktivoitua vielä enemmän. Meidän perhepiiriin kuuluu edelleen yksi toinen perhe, joka alunperin oli pikkusiskoni luokkakaveri. Vähitellen me kaikki tutustuttiin heihin ja edelleen vaikka kaikki ollaan aikuistuttu niin ollaan toisiimme yhteyksissä.
 
no me on ainakin saatu monta ihanaa hyvää ystäväperhettä seurakunnan kautta. siis ollaan itse menty pienehkön seurakunnan toimintaan mukaan ja sitä kautta tutustuttu. sen lisäksi itsetuntoa on myös auttanut rakentamaan se tietoisuus, että jokainen meistä on ainutlaatuinen ja arvokas sekä tärkeä Taivaan Isän silmissä ja että vaikka kukaan muu ei rakastaisi tai tulisi hyljätyksi ihmisten taholta, niin Jumala rakastaa eikä koskaan hylkää.
 
Ai niin, palvelutaloon tai vanhainkotiin on yleensä helppo luoda kontakti. Siellä ei ehkä ole omaa mummua tai vaaria, mutta ainakin saisi uutta sisältöä arkeen. Muksut ovat meiltä käyneet laulamassa ja muuten sulostuttamassa vanhusten elämää. Ovat käyneet mm.virpomassa ja toimimassa tonttuna joulujuhlassa. Tytöt ovat käyneet ihan psykogeriatrisella osastolla ja hyvin on mennyt. Vanhemmat ihmiset pitävät lasten seurasta, noin yleensä.
ihana idea!

Eli nyt ei auta muu kuin alkaa luomaan väkisinkin niitä ystävyyssuhteita. Onko lapsilla kolukavereita? Miten taloyhtiön talkoot? Tutki kaikki kerhomahdollisuudet. Aloittakaa uusi harrastus. Laita lapset leirille.

Missä päin asut?
 
olen töissä palvelutalossa enkä ikinä veisi lapsiani niitä vanhuksia tapaamaan, suurin osa ihan sekoja ja ilkeitä kuin mitkä. Ei kuuluta seurakuntaan enkä koe uskontoja omakseni muutenkaan. Asutaan Etelä-Pohjanmaalla, täällä kaikilla tuntuu olevan paljon sukulaisia ja me ollaan muualta tulleita. Lapset on käyneet muutaman kaverin luona synttäreillä, mutta ei jutut ole edistyneet. Mitä kaverilistaa katsoin niin muut lapset taitavat olla ihan perusperheistä ettei ole muita yksinhuoltajia. Vaikea on tupata kenenkään kaveriksi.
 
Voi kun tietäisin missä päin Etelä-Pohjanmaata asutte. Me ollaan sieltä myös ja mielelläni yrittäisin auttaa esim. pyytämällä sua kahville ja lapsia leikkimään. Minkä ikäisiä lapset ovat?

Meillä oli myös esikoisen ollessa ekalla, sellainen ongelma ettei niitä vapaa-ajan kavereita oikein ollut. Otin sitten asian puheeksi opettajan kanssa vanhempainvartissa ja sitä kautta sain opettajalta vinkin tytöstä, joka kuulemma vaikuttaisi sellaiselta että tulisi varmasti hyvin toimeen oman tyttöni kanssa. Kerran sitten rohkenin kysymään tytön äidiltä voisiko tyttö tulla joskus leikkimään ja siitä lähtien meidän tytöt ovat olleet kuin paita ja peppu ja minäkin olen pikkuhiljaa tutustunut tuon tytön äitiin.
 
Meilläkin kaikki sukulaiset asuvat kaukana.
Sinuna yrttäisin keskittyä hyviin asioihin.
Sinun ex on ilmeisesti hyvä isä, eli lapsilla on muitakin hyviä ihmsisuhteita kuin sinä.
Lisäksi olette terveitä ja talous kunnossa kun et ainakaan mainitse mitään siitä.
Ihmisiä tulee itsestään elämään kun et ota stressia.
Kun emme tunteneet oikein ketään, vasta muutettuamme, kutsuin meille kotiin lähes tuntemattomia naapureita. Ehkä se oli vähän uhkarohkeaa, mutta mukavia ihmisiä olivat. Ehkä enää en olsii niin rohkea. Vaan veisin perheeni esimerkiksi ravintolaan syömään.
Hyvää jatkoa teidän perheelle!
 
[QUOTE="Vieras";28236866]Rohkeasti kutsumaan ihmisiä kylään ja älä mollaa itseäsi noin paljon, tärkeintä on juurikin se että lapsia rakastetaan.[/QUOTE]

Hyvä neuvo! Itseään mollaa tilanteesta ihan liikaa, muistan tuon. Nyt vaan selkä suorana, tuossa tilanteessa kaikki ei jaksaisi, sinä jaksat ja välität lapsistasi! Enemmän se seuran puute rasittaa sinua.
 
Se, ettet pystyisi tarjoamaan lapsille iloista elämää on puppua. Kun itse vietin yksinhuoltajana noin vuoden elämästäni, meillä oli myös kontaktit muuton takia hyvin vähissä ja tuntui kuin olisin aloittanut myös ihmissuhteiden luomisen täysin tyhjältä pöydältä. Sen sijaan, että olisin jäänyt itkemään tilannetta, otin siitä kaiken hyödyn irti ja lähdin harrastamaan lasten kanssa. Pystyin keskittymään täysin työhön ja lapsiin ilman jatkuvaa parisuhdekriisiä. Me ravattiin läpi kaikki mahdolliset uuden asuinpaikan tarjoamat aktiviteetit: muskarit, lastentapahtumat, askartelukerhot, liikuntatapahtumat ym. Lisäksi keksittiin hauskoja muita juttuja: viikonloppureissuja mummolaan, kesällä päiväreissuja eläinpuistoon jne. Lapset näkivät hurjan paljon muita lapsia ja minä tapasin hurjasti muita vanhempia. Ei me mitään sydänystäviä löydetty, mutta sellaisia tuttuja kyllä, että uudestaan tavatessa lapset leikkivät keskenään ja leikkikentällä ja liikennepuistossa heittäydyttiin toistemme seuraan. Eivät lapset tuntuneet kaipaavan niitä sydänystäviä tai vierailupaikkoja, päiväkodissa tapasivat kavereita ja meidän omissa menoissa nähtiin muita lapsia. Lapset olivat todella onnellisia, koska äiti toimi ja koki elämyksiä heidän kanssaan yhdessä.

Kyllä ne lapset kavereita näkevät koulussakin ja kutsuvat varmasti kylään sitten joskus, kun tuntevat, että aika on kypsä. Sinun on nyt otettava itseäsi niskasta kiinni ja ryhdyttävä aktiiviseksi. Älä murehdi sitä mitä teillä ei ole, iloitse siitä mitä teillä ON: yhteistä aikaa. Käytä se aika hyödyksi! Ystäviä tulee kyllä, kun lakkaat stressaamasta asiaa. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä