Uskoisin, että tällaisessa tilanteessa ylipäätään se on helpompaa luopua rakkaasta ihmisestä. Kun näkee sen kärsimyksen, eikä parannusta enää ole. Silloin se kuolema voi olla helpotuskin, vaikka tottakai tuokin surun tullessaan. Etenkin jos sen rakkaan kärsimys kestää pitkään, ja tila vain huononee koko ajan, silloin on itselläkin aikaa tottua ajatukseen siitä kuolemasta, eikä se tule aivan puun takaa.
Äitini sairauden ja riutumisen vierestä kokeneena en voi yhtyä tähän kommenttiin. Vaikka oli tiedossa että äiti ei enää parane, oli aikaa yrittää tottua ajatukseen, ei siihen kuitenkaan tottunut. Ja se kuolema tuli kuitenkin tavallaan puun takaa, shokkina. Monet lohduttivat juuri sillä että no hyvä että kerkesit kuitenki sopeutua äitisi kuolemaan, oli varmaan helpompaa. Ei. Ei se tee siitä yhtään helpompaa. Se kun ihminen joutuu riutumaan ja kärsimään viikkotolkulla ennen kuolemaansa, ei se tee suhtautumisesta helpompaa. Ja samana vuonna menetin kaksi muutakin läheisimmistä ihmisistä, he kuolivat yllättäen, onnettomuuksissa. Eikä sekään ollut helpompaa. Mun mielestä ei voi verrata mikä on läheisille helpoin tapa, se on yksilöllistä miten kukakin nämä asiat ottaa. Ja sitten itse asiaan, äidin menetys on rankempaa mitä koskaan olisin voinut edes kuvitella, en ole päässyt yli ja tiedän että en pääse vielä pitkään aikaan.
äiti oli mulle tärkein ihminen maailmassa..sairasti syöpää 3v ja tiesimme ettei parane,mutta pahinta oli se kun äiti sairasti kuolemaan asti kotona ,nähdä toisen vain hiipuvan pois.vieläki on kamala ikävä,mutta onneksi omat lapset saavat mut pysymään järjissäni.