U
V
vierus
Vieras
[QUOTE="eräs";25464737]No mulla on kans toi isolla hädällä käyminen... Kotona sentään pystyn, olipa mies kotona tai ei, mutta jos ollaan vaikka jossain reissussa niin aina pukkaa kunnon reissu-ummetusta... Siis en vaan saa sitä kakkaa pakerrettua oudossa paikassa vaikka kuinka kova hätä olisi... :ashamed:
Toinen, olen jotenkin tosi huono tervehtimään ihmisiä. Teen siitä aina paljon hankalampaa kuin tarvitsisi. Jos näen vaikka naapurin pihalla, niin jos hän ei samalla silmänräpäyksellä huomaa minua, niin en kehtaa jäädä tuijottamaan ja odottamaan että tyyppi huomaa tervehdykseni. Ja sit hetken päästä onkin jo jotenkin noloa tervehtiä, kun johan se naapuri on ollut siinä pihallaan hyvän aikaa, että olisihan sitä jo pitänyt tervehtiä jos tervehtiä aikoo... Tai jos näkee vaikka kaupassa puolitutun tai tutun pitkän ajan takaa (vaikka joku entinen opettaja tms.) niin aina jään jahkaamaan pitäisikö tuota tervehtiä vai ei, katselen muualle ja näytän varmaan tosi vaikealta...
Ainiin, ja kaikki menkkoja häveksivät, kokeilkaa kuukautiskuppia! Sen voi laittaa paikoilleen jo ennen kuin menkat alkavat "odottamaan", ohivuotoja ei tule jos kuppi on oikein paikallaan ja oikean kokoinen, sitä ei tarvitse välttämättä tyhjentää ollenkaan työpäivän aikana, eikä kuulu rapinoita tms...[/QUOTE]
mulla on kans tuo tervehtiminen samanlaisissa tilanteissa samanlaista epäröintiä. jotain epävarmuutta se on vaikka olen omasta mielestäni yhtä hyvä kuin muutkin.
Toinen, olen jotenkin tosi huono tervehtimään ihmisiä. Teen siitä aina paljon hankalampaa kuin tarvitsisi. Jos näen vaikka naapurin pihalla, niin jos hän ei samalla silmänräpäyksellä huomaa minua, niin en kehtaa jäädä tuijottamaan ja odottamaan että tyyppi huomaa tervehdykseni. Ja sit hetken päästä onkin jo jotenkin noloa tervehtiä, kun johan se naapuri on ollut siinä pihallaan hyvän aikaa, että olisihan sitä jo pitänyt tervehtiä jos tervehtiä aikoo... Tai jos näkee vaikka kaupassa puolitutun tai tutun pitkän ajan takaa (vaikka joku entinen opettaja tms.) niin aina jään jahkaamaan pitäisikö tuota tervehtiä vai ei, katselen muualle ja näytän varmaan tosi vaikealta...
Ainiin, ja kaikki menkkoja häveksivät, kokeilkaa kuukautiskuppia! Sen voi laittaa paikoilleen jo ennen kuin menkat alkavat "odottamaan", ohivuotoja ei tule jos kuppi on oikein paikallaan ja oikean kokoinen, sitä ei tarvitse välttämättä tyhjentää ollenkaan työpäivän aikana, eikä kuulu rapinoita tms...[/QUOTE]
mulla on kans tuo tervehtiminen samanlaisissa tilanteissa samanlaista epäröintiä. jotain epävarmuutta se on vaikka olen omasta mielestäni yhtä hyvä kuin muutkin.
M
mulkki
Vieras
Mulla myös tuo soittaminen. Meen iha lukkoon ja sydän hakkaa ja luulen et kuolen. Mut jos mulle soittaa joku yllättäen, olen rento vaikka soittaja olisi itse presitentti.
Sitten jännittäminen. Pelkäsin jo kouluaikoina ääneen lukemista, esitelmiä ja läksyn kuulusteluja ym niin paljon että mä ooon nykyään iha luuseri noiden takia. En kyennyt hakemaan lukion jälkeen mihoinkään kouluunkaan, koska en uskalla mennä haastatteluin
sain joskus mun luuseriduunista fudut, koska tulin kipeäksi enkä pystynyt soittamaan pomolle tai lääkäriin..
Mä tiedän että vanhana kaduttaa ku teen listaa asioista joita olisi pitänyt tehdä...
Mä en myöskään uskalla selvinpäin syödä julkisilla paikoilla. Ainakaan mitään lihottavaa. Kerran kaveri pakotti subwayhin ja meinas itku tulla kun istuttiin ikkunan vieressä.
En kehtaa mennä kuntosalille, koska on niin huolno kunto. Viimeksi olin kerran v. 2002
en kehtaa ostaa HK sinistä vaikka se on hyvää!
En näyttäytyä missään ilman meikkivoidetta,koska naamassani on pitkät ja näkyvät ihokarvat
Sitten jännittäminen. Pelkäsin jo kouluaikoina ääneen lukemista, esitelmiä ja läksyn kuulusteluja ym niin paljon että mä ooon nykyään iha luuseri noiden takia. En kyennyt hakemaan lukion jälkeen mihoinkään kouluunkaan, koska en uskalla mennä haastatteluin
sain joskus mun luuseriduunista fudut, koska tulin kipeäksi enkä pystynyt soittamaan pomolle tai lääkäriin.. Mä tiedän että vanhana kaduttaa ku teen listaa asioista joita olisi pitänyt tehdä...
Mä en myöskään uskalla selvinpäin syödä julkisilla paikoilla. Ainakaan mitään lihottavaa. Kerran kaveri pakotti subwayhin ja meinas itku tulla kun istuttiin ikkunan vieressä.
En kehtaa mennä kuntosalille, koska on niin huolno kunto. Viimeksi olin kerran v. 2002
en kehtaa ostaa HK sinistä vaikka se on hyvää!
En näyttäytyä missään ilman meikkivoidetta,koska naamassani on pitkät ja näkyvät ihokarvat
Itse "vihaan" puhua puhelimessa, olipa sitten tuttu tai tuntematon.. Omaan r-vian niin sen takia sitten jännitän ja puhun yleensä liian nopeasti, eikä toinen pysy perässä Myöskin kun alan jännittämään, kädet alkaa hiota todella paljon. Tästä tuleekin se että vihaan kättelyä, jos on tutumpi henkilö tai joku tutun tuttu, niin yleensä mainitsen asiasta. Tyhmää tiedän
Myöskin kun alan jännittämään, kädet alkaa hiota todella paljon. Tästä tuleekin se että vihaan kättelyä, jos on tutumpi henkilö tai joku tutun tuttu, niin yleensä mainitsen asiasta. Tyhmää tiedän
V
"vieras"
Vieras
Voi. Mä olen yksi kävelevä hävetys koko ihminen. Usein mietin miten IHANAA ja HELPPOA elämä olisi ilman tätä hävetyksen ja nolotuksen taakkaa. Kadehdin ihmisiä, jotka heittää spontaanisti tilanteeseen (hauskan? ) läpän, ovat kuin kala vedessä vaikka minkä kokoisessa väenpaljoudessa ja pitävät puhetta suuressa tilaisuudessa (koulun vanhempainillat ym ).
Minä saan sydämen tykytyksiä jos minun pitää mennä tilanteeseen "kesken". Siksi menen moisiin tilaisuuksiin vähintäänkin puoli tuntia ennen niiden alkamista että ehdin valitsemaan paikan ja istumaan sinne hyvissä ajoin. Kamalaa tulla viime tipassa kun kaikki tuijottaa tulijaa vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa.
Kuolemaan verrattava on myös puhuminen (etenkin minulle herkistä asioista = lapset. Tai mistä muusta tahansa ) joukolle. Kahdenkeskisessä juttutuokiossakaan en osaa katsoa vastapuhujaa tarpeeksi kauan silmiin. Alan näpertämään tukkaaa tai hengityksen hajun pelossa pidän toista kättä suuni edessä toiselle puhuessani. Puhumattakaan isommassa porukassa, jossa huomio keskittyy vain minuun. Kaikki tuijottavat, kädetä tärisee, kuumotus nousee pintaan, ääni ei kuulosta omaan korvaan omalta.
Kerran eräissä hautajaisissa tytär piti puheen äidistään, kertoi kipeitä asioita ääni aivan normaalina ja puheen jälkeen puhkesi siistiin pieneen itkuun. Olen mielettömän kateellinen tuosta tyylistä, jolla tytär asian esitti.
Vastaavassa tilanteessa ääneni vapisisi hullun lailla ja ensimmäisen kakellellun lauseen jälkeen puhkeisin hallitsemattomaan purskautusitkuun joka ei lopu ollenkaan. Läheisistä ihmisisitä puhuminen saa ääneni väpättämään ja kun itku kerran alkaa se ei lopu ollenkaan. Tyrskähtelen, purskahtelen, niiskutan, saan pariksi sekunniksi koottua itseni, kurkkuun nousee mielettömän kipeä pala, nieleksin ja pyrskähdän uudelleen.
Tämä on niin kamalaa, että antaisin toisen käteni lainaan, jos saisin viikon verran kokea miltä tuntuu olla jännittämättä. Miltä tuntuu olla itsevarma.
Pitkässä kauppajonosa alan aina miettimään, roikkuukohan minulta wcpaperia housuiista takaa, onko takissani tahra tai hiuksissani hilsettä. Pitkä kauppajono on paikka, jossa ihmiset hipihiljaa tuijottavat toisiaan ja alan vaistomaisesti sutimaan takapuoltani tmv varmistaakseni ettei jaloissa ole kuraa tmv.
Paskantaminen "julkisesti" on ehdoton nounou. Ensinnäkin ne äänet kaikuu kaikissa vessoissa, plumpsahdukset ja pörinät voimistuvat jos olet vieraassa paikassa. En käy töissäkään paskalla jos joku muu on talossa. Jos jään päivän jälkeen viimeiseksi, voin käydä vessassa. Minulla ei ole kolmenkymmenen sekunnin siisti pikakakka. Tarvitsen aikaa ja lehden.
Pitää miettiä todella tarkkaan. Supernoloa on jos on käynyt paskalla ja joku menee vessaan heti sen jälkeen. Se paskan haju :ashamed:. Tunne, että tuo toinen huomaa minun käyneen paskalla :ashamed:.
Vieraiden lasten kanssa en osaa olla ollenkaan normaalisti ja työni takia sen pitäisi kuitenkin jotenkin luonnistua. En tiedä minkä verran niille pitää puhua ja mitä. Jos ne ovat villejä ja tekevät jotain kiellettyä, komennanko ja miten? Heti tosi kiukkuisesti vai lempeämmin? Entä jollei ne tottele?
Kerran yksi lapsi toisti koko ajan kaiken mitä sanoin. Se oli todella hämmentävää ja lähdin tilanteesta todella nopeasti pois :ashamed:. En siis tiedä miten lasten kanssa kuuluu olla, vaikka minulla omiakin on. Omien kanssa oleminen tulee niin luonnostaan.
Kadehdin (edelleen ) ihmisiä, joilla on kivan tädin maine lasten silmissä. Ihminen, joka osaa tiukasti sanoa paikassa jossa niin pitää sanoa ja toisaalta olla reilu ja mukava kun niin pitää toimia. Tunnen muutaman tälläisen lasten kanssa työskentelevän ihmisen. Heidän asioiden hoitamistaan on ilo katsoa.
Summa summarum. Helpottavinta on vetää kännit. Se tunne, kun sinua ei juuri sillä hetkellä (huomenna kylläkin ) hävetä. Voit mennä puhumaan puolitutuillekin ääni värisemättä ja kehtaat sanoa asioista, se on ujon ihmisen vapautus. Harrastan sitä silloin tällöin. Nollaus.
Minä saan sydämen tykytyksiä jos minun pitää mennä tilanteeseen "kesken". Siksi menen moisiin tilaisuuksiin vähintäänkin puoli tuntia ennen niiden alkamista että ehdin valitsemaan paikan ja istumaan sinne hyvissä ajoin. Kamalaa tulla viime tipassa kun kaikki tuijottaa tulijaa vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa.
Kuolemaan verrattava on myös puhuminen (etenkin minulle herkistä asioista = lapset. Tai mistä muusta tahansa ) joukolle. Kahdenkeskisessä juttutuokiossakaan en osaa katsoa vastapuhujaa tarpeeksi kauan silmiin. Alan näpertämään tukkaaa tai hengityksen hajun pelossa pidän toista kättä suuni edessä toiselle puhuessani. Puhumattakaan isommassa porukassa, jossa huomio keskittyy vain minuun. Kaikki tuijottavat, kädetä tärisee, kuumotus nousee pintaan, ääni ei kuulosta omaan korvaan omalta.
Kerran eräissä hautajaisissa tytär piti puheen äidistään, kertoi kipeitä asioita ääni aivan normaalina ja puheen jälkeen puhkesi siistiin pieneen itkuun. Olen mielettömän kateellinen tuosta tyylistä, jolla tytär asian esitti.
Vastaavassa tilanteessa ääneni vapisisi hullun lailla ja ensimmäisen kakellellun lauseen jälkeen puhkeisin hallitsemattomaan purskautusitkuun joka ei lopu ollenkaan. Läheisistä ihmisisitä puhuminen saa ääneni väpättämään ja kun itku kerran alkaa se ei lopu ollenkaan. Tyrskähtelen, purskahtelen, niiskutan, saan pariksi sekunniksi koottua itseni, kurkkuun nousee mielettömän kipeä pala, nieleksin ja pyrskähdän uudelleen.
Tämä on niin kamalaa, että antaisin toisen käteni lainaan, jos saisin viikon verran kokea miltä tuntuu olla jännittämättä. Miltä tuntuu olla itsevarma.
Pitkässä kauppajonosa alan aina miettimään, roikkuukohan minulta wcpaperia housuiista takaa, onko takissani tahra tai hiuksissani hilsettä. Pitkä kauppajono on paikka, jossa ihmiset hipihiljaa tuijottavat toisiaan ja alan vaistomaisesti sutimaan takapuoltani tmv varmistaakseni ettei jaloissa ole kuraa tmv.
Paskantaminen "julkisesti" on ehdoton nounou. Ensinnäkin ne äänet kaikuu kaikissa vessoissa, plumpsahdukset ja pörinät voimistuvat jos olet vieraassa paikassa. En käy töissäkään paskalla jos joku muu on talossa. Jos jään päivän jälkeen viimeiseksi, voin käydä vessassa. Minulla ei ole kolmenkymmenen sekunnin siisti pikakakka. Tarvitsen aikaa ja lehden
.Pitää miettiä todella tarkkaan. Supernoloa on jos on käynyt paskalla ja joku menee vessaan heti sen jälkeen. Se paskan haju :ashamed:. Tunne, että tuo toinen huomaa minun käyneen paskalla :ashamed:.
Vieraiden lasten kanssa en osaa olla ollenkaan normaalisti ja työni takia sen pitäisi kuitenkin jotenkin luonnistua. En tiedä minkä verran niille pitää puhua ja mitä. Jos ne ovat villejä ja tekevät jotain kiellettyä, komennanko ja miten? Heti tosi kiukkuisesti vai lempeämmin? Entä jollei ne tottele?
Kerran yksi lapsi toisti koko ajan kaiken mitä sanoin. Se oli todella hämmentävää ja lähdin tilanteesta todella nopeasti pois :ashamed:. En siis tiedä miten lasten kanssa kuuluu olla, vaikka minulla omiakin on. Omien kanssa oleminen tulee niin luonnostaan.
Kadehdin (edelleen ) ihmisiä, joilla on kivan tädin maine lasten silmissä. Ihminen, joka osaa tiukasti sanoa paikassa jossa niin pitää sanoa ja toisaalta olla reilu ja mukava kun niin pitää toimia. Tunnen muutaman tälläisen lasten kanssa työskentelevän ihmisen. Heidän asioiden hoitamistaan on ilo katsoa.
Summa summarum. Helpottavinta on vetää kännit. Se tunne, kun sinua ei juuri sillä hetkellä (huomenna kylläkin
) hävetä. Voit mennä puhumaan puolitutuillekin ääni värisemättä ja kehtaat sanoa asioista, se on ujon ihmisen vapautus. Harrastan sitä silloin tällöin. Nollaus.
H
hiilma
Vieras
[QUOTE="vieras";25472843]Voi. Mä olen yksi kävelevä hävetys koko ihminen. Usein mietin miten IHANAA ja HELPPOA elämä olisi ilman tätä hävetyksen ja nolotuksen taakkaa. Kadehdin ihmisiä, jotka heittää spontaanisti tilanteeseen (hauskan? ) läpän, ovat kuin kala vedessä vaikka minkä kokoisessa väenpaljoudessa ja pitävät puhetta suuressa tilaisuudessa (koulun vanhempainillat ym ).
Minä saan sydämen tykytyksiä jos minun pitää mennä tilanteeseen "kesken". Siksi menen moisiin tilaisuuksiin vähintäänkin puoli tuntia ennen niiden alkamista että ehdin valitsemaan paikan ja istumaan sinne hyvissä ajoin. Kamalaa tulla viime tipassa kun kaikki tuijottaa tulijaa vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa.
Kuolemaan verrattava on myös puhuminen (etenkin minulle herkistä asioista = lapset. Tai mistä muusta tahansa ) joukolle. Kahdenkeskisessä juttutuokiossakaan en osaa katsoa vastapuhujaa tarpeeksi kauan silmiin. Alan näpertämään tukkaaa tai hengityksen hajun pelossa pidän toista kättä suuni edessä toiselle puhuessani. Puhumattakaan isommassa porukassa, jossa huomio keskittyy vain minuun. Kaikki tuijottavat, kädetä tärisee, kuumotus nousee pintaan, ääni ei kuulosta omaan korvaan omalta.
Kerran eräissä hautajaisissa tytär piti puheen äidistään, kertoi kipeitä asioita ääni aivan normaalina ja puheen jälkeen puhkesi siistiin pieneen itkuun. Olen mielettömän kateellinen tuosta tyylistä, jolla tytär asian esitti.
Vastaavassa tilanteessa ääneni vapisisi hullun lailla ja ensimmäisen kakellellun lauseen jälkeen puhkeisin hallitsemattomaan purskautusitkuun joka ei lopu ollenkaan. Läheisistä ihmisisitä puhuminen saa ääneni väpättämään ja kun itku kerran alkaa se ei lopu ollenkaan. Tyrskähtelen, purskahtelen, niiskutan, saan pariksi sekunniksi koottua itseni, kurkkuun nousee mielettömän kipeä pala, nieleksin ja pyrskähdän uudelleen.
Tämä on niin kamalaa, että antaisin toisen käteni lainaan, jos saisin viikon verran kokea miltä tuntuu olla jännittämättä. Miltä tuntuu olla itsevarma.
Pitkässä kauppajonosa alan aina miettimään, roikkuukohan minulta wcpaperia housuiista takaa, onko takissani tahra tai hiuksissani hilsettä. Pitkä kauppajono on paikka, jossa ihmiset hipihiljaa tuijottavat toisiaan ja alan vaistomaisesti sutimaan takapuoltani tmv varmistaakseni ettei jaloissa ole kuraa tmv.
Paskantaminen "julkisesti" on ehdoton nounou. Ensinnäkin ne äänet kaikuu kaikissa vessoissa, plumpsahdukset ja pörinät voimistuvat jos olet vieraassa paikassa. En käy töissäkään paskalla jos joku muu on talossa. Jos jään päivän jälkeen viimeiseksi, voin käydä vessassa. Minulla ei ole kolmenkymmenen sekunnin siisti pikakakka. Tarvitsen aikaa ja lehden.
Pitää miettiä todella tarkkaan. Supernoloa on jos on käynyt paskalla ja joku menee vessaan heti sen jälkeen. Se paskan haju :ashamed:. Tunne, että tuo toinen huomaa minun käyneen paskalla :ashamed:.
Vieraiden lasten kanssa en osaa olla ollenkaan normaalisti ja työni takia sen pitäisi kuitenkin jotenkin luonnistua. En tiedä minkä verran niille pitää puhua ja mitä. Jos ne ovat villejä ja tekevät jotain kiellettyä, komennanko ja miten? Heti tosi kiukkuisesti vai lempeämmin? Entä jollei ne tottele?
Kerran yksi lapsi toisti koko ajan kaiken mitä sanoin. Se oli todella hämmentävää ja lähdin tilanteesta todella nopeasti pois :ashamed:. En siis tiedä miten lasten kanssa kuuluu olla, vaikka minulla omiakin on. Omien kanssa oleminen tulee niin luonnostaan.
Kadehdin (edelleen ) ihmisiä, joilla on kivan tädin maine lasten silmissä. Ihminen, joka osaa tiukasti sanoa paikassa jossa niin pitää sanoa ja toisaalta olla reilu ja mukava kun niin pitää toimia. Tunnen muutaman tälläisen lasten kanssa työskentelevän ihmisen. Heidän asioiden hoitamistaan on ilo katsoa.
Summa summarum. Helpottavinta on vetää kännit. Se tunne, kun sinua ei juuri sillä hetkellä (huomenna kylläkin ) hävetä. Voit mennä puhumaan puolitutuillekin ääni värisemättä ja kehtaat sanoa asioista, se on ujon ihmisen vapautus. Harrastan sitä silloin tällöin. Nollaus.[/QUOTE]
Känni auttaa
saisikohan tuollaiseen oloon jo jotain lääkkeitä..?
Minä saan sydämen tykytyksiä jos minun pitää mennä tilanteeseen "kesken". Siksi menen moisiin tilaisuuksiin vähintäänkin puoli tuntia ennen niiden alkamista että ehdin valitsemaan paikan ja istumaan sinne hyvissä ajoin. Kamalaa tulla viime tipassa kun kaikki tuijottaa tulijaa vaivautuneen hiljaisuuden vallitessa.
Kuolemaan verrattava on myös puhuminen (etenkin minulle herkistä asioista = lapset. Tai mistä muusta tahansa ) joukolle. Kahdenkeskisessä juttutuokiossakaan en osaa katsoa vastapuhujaa tarpeeksi kauan silmiin. Alan näpertämään tukkaaa tai hengityksen hajun pelossa pidän toista kättä suuni edessä toiselle puhuessani. Puhumattakaan isommassa porukassa, jossa huomio keskittyy vain minuun. Kaikki tuijottavat, kädetä tärisee, kuumotus nousee pintaan, ääni ei kuulosta omaan korvaan omalta.
Kerran eräissä hautajaisissa tytär piti puheen äidistään, kertoi kipeitä asioita ääni aivan normaalina ja puheen jälkeen puhkesi siistiin pieneen itkuun. Olen mielettömän kateellinen tuosta tyylistä, jolla tytär asian esitti.
Vastaavassa tilanteessa ääneni vapisisi hullun lailla ja ensimmäisen kakellellun lauseen jälkeen puhkeisin hallitsemattomaan purskautusitkuun joka ei lopu ollenkaan. Läheisistä ihmisisitä puhuminen saa ääneni väpättämään ja kun itku kerran alkaa se ei lopu ollenkaan. Tyrskähtelen, purskahtelen, niiskutan, saan pariksi sekunniksi koottua itseni, kurkkuun nousee mielettömän kipeä pala, nieleksin ja pyrskähdän uudelleen.
Tämä on niin kamalaa, että antaisin toisen käteni lainaan, jos saisin viikon verran kokea miltä tuntuu olla jännittämättä. Miltä tuntuu olla itsevarma.
Pitkässä kauppajonosa alan aina miettimään, roikkuukohan minulta wcpaperia housuiista takaa, onko takissani tahra tai hiuksissani hilsettä. Pitkä kauppajono on paikka, jossa ihmiset hipihiljaa tuijottavat toisiaan ja alan vaistomaisesti sutimaan takapuoltani tmv varmistaakseni ettei jaloissa ole kuraa tmv.
Paskantaminen "julkisesti" on ehdoton nounou. Ensinnäkin ne äänet kaikuu kaikissa vessoissa, plumpsahdukset ja pörinät voimistuvat jos olet vieraassa paikassa. En käy töissäkään paskalla jos joku muu on talossa. Jos jään päivän jälkeen viimeiseksi, voin käydä vessassa. Minulla ei ole kolmenkymmenen sekunnin siisti pikakakka. Tarvitsen aikaa ja lehden
.Pitää miettiä todella tarkkaan. Supernoloa on jos on käynyt paskalla ja joku menee vessaan heti sen jälkeen. Se paskan haju :ashamed:. Tunne, että tuo toinen huomaa minun käyneen paskalla :ashamed:.
Vieraiden lasten kanssa en osaa olla ollenkaan normaalisti ja työni takia sen pitäisi kuitenkin jotenkin luonnistua. En tiedä minkä verran niille pitää puhua ja mitä. Jos ne ovat villejä ja tekevät jotain kiellettyä, komennanko ja miten? Heti tosi kiukkuisesti vai lempeämmin? Entä jollei ne tottele?
Kerran yksi lapsi toisti koko ajan kaiken mitä sanoin. Se oli todella hämmentävää ja lähdin tilanteesta todella nopeasti pois :ashamed:. En siis tiedä miten lasten kanssa kuuluu olla, vaikka minulla omiakin on. Omien kanssa oleminen tulee niin luonnostaan.
Kadehdin (edelleen ) ihmisiä, joilla on kivan tädin maine lasten silmissä. Ihminen, joka osaa tiukasti sanoa paikassa jossa niin pitää sanoa ja toisaalta olla reilu ja mukava kun niin pitää toimia. Tunnen muutaman tälläisen lasten kanssa työskentelevän ihmisen. Heidän asioiden hoitamistaan on ilo katsoa.
Summa summarum. Helpottavinta on vetää kännit. Se tunne, kun sinua ei juuri sillä hetkellä (huomenna kylläkin
) hävetä. Voit mennä puhumaan puolitutuillekin ääni värisemättä ja kehtaat sanoa asioista, se on ujon ihmisen vapautus. Harrastan sitä silloin tällöin. Nollaus.[/QUOTE]Känni auttaa
saisikohan tuollaiseen oloon jo jotain lääkkeitä..?