Emme koskaan seurustelleet ensirakkauteni kanssa "virallisesti", fyysisesti läheisiä olimme vain kuukauden päivät. Henkinen läheisyys tosin jatkui se jälkeen pari vuotta. Taistelin pitkään, olin täysin vakuuttunut että kuulumme yhteen. Tunsin äärimmäistä rakkautta häntä kohtaan. Yritin kaikkea. Mikään ei loppujen lopuksi toiminut. En vain kelvannut hänelle. Eli olimme periaatteessa läheisiä ystäviä pitkän aikaa. Kuitenkin oli koko ajan selvää että halusin enemmän, joten raskasta se oli minulle. Lopulta satuin näkemään hänet toisen miehen kanssa. Menetin ruokahalun täysin viikoksi enkä juuri pystynyt nukkumaankaan. Laihduin varmaan 5 kiloa. Siihen oli pakko lopettaa aktiivinen yhteydenpito, en kestänyt tilannetta enää. Sittemmin näin häntä harvemmin, kerran muutamassa kuukaudessa. Hän muutti ulkomaille opiskelemaan. Viimeksi näin hänet joulukuussa 2009.
On ollut jaksoja jolloin en juuri ole ajatellut häntä. Kun päädyin vihdoin uuteen suhteeseen viime vuonna, kuvittelin päässeeni hänestä lopullisesti yli. Uusi suhde kariutui puolessa vuodessa. Näin jälkikäteen ajateltuani tajuan, että tavallaan kuvittelin tämän uuden tyttöystävän ominaisuuksia sellaisiksi kuin tämä ensirakkauteni oli. Eli tavallaan hän oli minulle mitä toivoin hänen olevan. Kun karu totuus alkoi paljastua, tajusin että suhde on tuhoon tuomittu.
Nyttemmin olen taas alkanut ajatella tätä ensirakkauttani voimakkaammin, lähes joka päivä. En pidä häneen yhteyttä vaikka mieli tekisi välillä. Minulla ei ole hänen nykyistä puhelinnumeroa, ja poistin facebook-tilini. Siitä huolimatta olen onnistunut tonkimaan netistä kuvia ja jopa videoita missä hän on. Niiden katsominen vain pahentaa kaipuuta. Surulliset musiikkikappaleet tuovat hänet mieleen ja itkettävät. Näen hänestä unia välillä. Niissä joskus olemme yhdessä, joskus taas etsin häntä enkä löydä...
Aikaa siitä kun tapasimme on kulunut yli 5 vuotta ja olen jo lakannut laskemasta vuosia. Minulle on ilmeisen mahdotonta päästä hänestä yli. Jo alussa tuntui siltä, että tätä naista tulen rakastamaan ikuisesti. Enpä osannut aavistaa millaista kärsimystä tuosta ikuisesta rakkaudesta voi seurata.. kun menettää mahdollisuuden rakastaa. Kun sitä oikein ajattelee, elämä menettää merkityksensä. Siksipä yritän parhaani mukaan olla ajattelematta asiaa, ja elää itseäni varten ja ottaa ilo irti siitä mistä pystyn. Mutta aina välillä sitä vajoaa taas kuopan pohjalle, missä nytkin kökötän... no escape but only temporary relief.