Itse olen esikoinen ja mulla on useampi nuorempi sisarus, joista vanhin on mua 2v nuorempi veli. Meidän oli jossain murrosiän kynnyksellä tosi vaikeaa tulla toimeen. Veljeni olis selvästi kaivannut musta seuraa itselleen, mutta mä taas oisin halunnut olla rauhassa ja hän sitten alkoi ärsyttään ja kiusaamaan, tunkemaan mun huoneeseen jne, ja riidat vaan paheni siitä. Isäämme ei koskaan kiinnostanut, mitä tapahtui vaan kuullessaan, että me tapellaan, alkoi vaan huutaa meille ja sain taas jälleen kerran kuulla, miten huono ja paska olen, kun en "leiki veljeni kanssa". Veli sai sympatiapisteet kun alkoi itkeä ja sanoa, että mä en huoli häntä mun huoneeseen. Äiti vain kielsi tappelemasta ja muistan muutaman kerran, kun ei päästy mukaan johonkin mukavaan, mihin nuoremmat pääsivät, kun tapeltiin. Syitä riidoille ei koskaan koitettu sen enempää selvittää ja koin, ettei mulla ollut oikeutta negatiivisille tunteille eikä varsinkaan niiden näyttämiselle. Tunsin, että tukahdun. Sinuna kannustaisin lapsiasi puhumaan sinulle - sekä yhdessä että erikseen - mikä toisessa ärsyttää ja harmittaa. Koita tehdä tämä syyllistämättä ja viestitä, ettei kukaan ole täydellinen ja että myös negatiiviset tunteet kuuluvat sisarussuhteeseen ja ne ovat sallittuja. Keskustele lastesi kanssa ja pyydä heitä - yhdessä ja erikseen - kertomaan, mitä heidän mielestään pitäisi tapahtua eri tavalla, että he tulisivat paremmin toimeen. Kysy heiltä suoraan, taas yhdessä ja erikseen, mitä voisit tehdä tukeakseen heitä molempia erikseen ja heidän suhdettaan. Viedtitä ja kerro, että he molemmat ovat sinulle yhtä tärkeitä ja rakkaita ja rakastat heitä, vaikka he eivät tulisikaan toimaan, mutta että sinua surettaa, kun kilpailevat ja tappelevat. He ovat sinun rakkaita lapsiasi ja saavat olla erilaisia - molemmat ovat hyviä omissa jutuissaan ja ihania omalla tavallaan. Kannuste lapsiasi puhumaan toisilleen tunteistaan, myös konfliktitilanteissa ja eteenkin niiden jälkeen. Se, että mietit tämmöistä asiaa, osoittaa jo, että olet oikeilla jäljillä!
Tsemppiä! <3
