miten te muut jaksatte masentuneen miehen kanssa? tuntuu että romahdan kun joudun yksin olemaan läsnä lapsille...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "huh"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

"huh"

Vieras
Pienten lasten äitinä alan olemaan todella huolissani miten lapsiin vaikuttaa kun isä tekee heidän kanssaan vain sitä mitä häntä kiinnostaa( istuu sohvalla ja katsoo televisiota, pelaa pleikkarilla,ja juttelee jos kiinnostaa,pelaa sellaisia pelejä mitkä häntä kiinnostaa. ei kuuntele lapsen toiveita, ei leiki omasta halusta, ei opeta mitään.. kaikki tämä, kasvatus ja moni muu muistaminen ja läsnäolo lasten kanssa jää minun tehtäväksi. Antaa omatoimisesti aamu ja iltapalan ja hoitaa välillä pesut aamulla tai illalla mut kaikki mikä vaatii läsnäoloa ja viitseliäisyyttä jää mulle tai tekee hangoitellen.
On sanonut monet kerrat että haluaa erota kun ei jaksa mun sanomisia ja uskoo ettei tule koskaan olemaan normaali. Tietysti säännöllisesti väsähdän kun joudun vähän väliä houkuttelemaan isää olemaan isä...

Miten muut jaksatte tämmöstä ?
 
Pyydä apua teille neuvolan lähetteellä perheneuvolasta. Oma mies on oirehtinut useamman vuoden ajan enemmän ja vähemmän. Työpaikan työterveyshuollon tuki oli aika olematonta.
Vahva D-vitamiinilisä 100 mikrogrammaa päivässä on ollut paras apu, koska omalla miehellä oireilu alkaa kaamoksen myötä ja pahenee kohti kevättä mentäessä.
Mukaan oireiluun ei saa lähteä ja omasta jaksamisesta ja lapsista on pidettävä huolta. Joskus eroaminen on parasta.
 
Mites jos eroaa niin voiko lapset nähdä isää yhtä paljon kun äitiä? Siis viikko viikko systeemi. Oireiluun ei saisi lähteä mukaan mut on ollu vaan niin raskasta ettei omatkaan voimat ole riittäneet koko ajan. Miehellä on lääkitys joka toi vaan väsymyksen mukanaan mut ei muuta hyötyä. Eikä yritä omilla valinnoillaan juurikaan auttaa itseään.ei suostu terapiaan. Itselleni raskainta on kun tietää että lapsilla on vain äiti joka on sataprosenttisesti kiinnostunut heidän asioistaan. Meillä ei ole edes tukijoukkoja vaan kaikki sukulaiset ja ystävät asuu parinsadan km päässä. Aika yksinäiseltä tuntuu välillä ja yksin sais asioista huolehtia vaikka erottas. Kyllä se lapset hengissä pitää mut kai ne muutakin kaipaa aikuiselta
 
Viikko-viikko -systeemiä ei suositella pienille lapsille muutenkaan, saati jos toinen vanhempi on masentunut ja siten kykenemätön vastaamaan lasten tarpeisiin. Vaikka taidat itsekin olla aika väsynyt, kun edes mietit lasten laittamista miehen vastuulle noin suuressa määrin.

Kuinka pieniä lapset on? Vaikka miehesi ei tuosta muuttuisi, niin ainakin oma osasi helpottuu lasten kasvaessa.
 
Alle koulu ikäisiä, toinen pari vuotias. Miehellä on lapsia aiemmastakin suhteesta ja voitte kuvitella miten heidän hoito toteutuu kun ovat täällä. Huolehtii viikon aina juurikin niistä perustarpeista mut kasvatus jutut ja muut saan ehdotella että ois suurin piirtein järkeä. Antas vaan lasten olla ja ei ole läsnä juurikaan, etäinen suhde. Tämä on pahentunut ajan saatossa enkä voinut kuvitellakaa tilanteen olevan tämä kun olemme yhdessä vanhemmiksi ruvenneet. Joskus tuntuu epämiellyttävälle kun hoitaa etälapset pyytämättä mut yhteiset jättää mulle kun niiden äiti on paikalla. Tietää että joku muukin hoitaa jos hän ei viitsi. Meidän yhteiset ovat vielä siinä iässä että tarvitseevat aikuisia paljon olemaan läsnä arjessa.
 
Enhän mä jättäs mut mies on aikeissa erota kun ei jaksa minua. Mutta eiköhän se ole oireilua tilanteesta missä asiat kaatuu minun niskaan. Kuka voi silloin olla iloinen ja energinen ?
 
Todella raskasta oli, oltiin hetki erossakin. Oli todella vaikeaa erottaa masennusta parisuhde- ja perhekonflikteista kun aina ärtynyt ilmapiiri, se oli ehkä vaikeinta. Jos olisin heti tajunnut, että on masennusta niin olisin enemmän vaan antanut olla ja tehnyt omia piristäviä juttujani. Hän kävi lopulta psykologilla ja söi vahvoja omega kapseleita ja tilanne pahimmasta helpotti. Mutta edelleen masennus läsnä, lyhyenä pinnana ja jumittumisena hiljaisena tv:n ääreen.. Yms.
 
[QUOTE="huh";29530117]Enhän mä jättäs mut mies on aikeissa erota kun ei jaksa minua. Mutta eiköhän se ole oireilua tilanteesta missä asiat kaatuu minun niskaan. Kuka voi silloin olla iloinen ja energinen ?[/QUOTE]

No onhan monet yksinhuoltajatkin ihan iloisia, ei kaikki koe lastenhoitoa niin raskaaksi. Lapsia yleensä tehdään, koska lapsia haluataan, ei ne ole vaan taakka jonka kanssa on pakko selvitä. Ja kyllä sinulla mies kuitenkin kuulostaa jonkin verran osallistuvan.

Käytkö töissä? Jos olet pitkään ollut vaan kotona, ehkä kaipaat vaihtelua elämään. Ja hanki tosiaan jotain ulkopuolista apua, jos vaikka lapset pääsisi tukiperheeseen välillä, voisi olla kaikille hyväksi.
 
Minä en henkilökohtaisesti jaksaisi. Jos olisi jo pitkään oireillut eikä tietoa paremmasta, niin olkoonkin moraalitonta, niin en ero tulisi. Tai vaikka väliaikainen asumisero?

Ehkä hän on masentunut, koska ei jaksa perhe-elämää ja olisi energisempi yksin ollessaan? Sitähän ei voi tietää. Mutta jos ei suostu terapiaan tms niin miksi sinun pitäisi jaksaa kantaa kaikkea harteillasi..
 
Puhut kuin suullani!! Täysin sama tilanne, paitsi meillä vain yhteisiä lapsia ja mies on myös jonkin verran väkivaltainen. Olisi kiva jakaa ajatuksia enemmän kanssasi!!!??
 
Mukavaa että edes joku ymmärtää vaikken tilannetta kenellekään toivo. Olen päättänyt jostain kaivaa voiman jaksaa lapsi vastuun enemmän vaikka yksin ja mies saa toipua jos on siitä toivoa. Kyllä aina välillä vihjaa että yksin vois paremmin, mut kumpaakaan ei huvita lasten kotia rikkoa. Olen itsekin varmasti usein rasittava kun puran väsymystäni mieheeni ja sehän ei tunnetusti masennusta paranna. Mut paljon tsemppaan ja teen nurisematta ja toivon sen auttavan.
 
Tuollaista se varmaan tulee olemaan loppuelämän. Äitini oli masentunut ja samana tilanne pysyi koko elämän vaikka kävi terapiassa ja oli lääkitys. Ei kannata lasten antaa kärsiä. Etkö pärjää yh.na?
 
Meillä on puhuttu, puhuttu, puhuttu ja puhuttu. Tai no alkuun se olin minä joka joutui hoitamaan suurimman osan puhumisesta. Olen selittänyt miehelle hänen käyttäytymistään, sen vaikutusta minuun ja lapsiin, sanoittanut ahdistuneisuuden tunteita ja yrittänyt auttaa niiden käsittelemisessä. Olen koittanut saada miehen miettimään olotilan syitä ja seurauksia ja miten olo voisi tuntua paremmalta. Kun aloitti terapian hänen oli todella vaikea saada vastattua kysymyksiin miltä joku asia tuntuu jne. totuudenmukaisesti, niin sitä ihan harjoiteltiin kotona, koska mä kyllä näen jos vastaa niin ettei vastaus ole rehellinen. Mä en ole mikään psykologi, vaan maalaisjärjellä olen koittanut auttaa löytämään keinoja käsitellä asioita.

En ole myöskään antanut miehen jäädä sohvalle makaamaan, vaan ollaan keskusteltu miksi paranemisprosessissa on tärkeää ettei jää vaan passiiviseksi. Mies on ymmärtänyt että vain hän itse voi saada tilanteen muuttumaan paremmaksi ja hän ei selviä siitä ilman apua. Nyt mies ottaa paljon enemmän vastuuta lapsista ja kotihommista ja vaikka se on välillä vaikeaa ja todella raskaan tuntuista, hän on huomannut että näin kokee myös asioita joista tulee hyvä mieli. Itselle tää on ollu todella raskasta ja sanon rehellisesti kun olen pahalla tuulella että mistä se johtuu. Alkuun sanoin myös ihan suoraan että jos masennusta ei oikeasti yritetä hoitaa, niin mä en jaksa. Se ehkä herätti hakemaan apua.

Tämä on toiminut meillä, ei varmasti joka perheessä. Nyt rupeaa kuitenkin näyttämään jo valoisammalta.

Avaan sateenvarjon jo valmiiksi....
 
  • Tykkää
Reactions: MolliMelooni
Enpä jäisi katselemaan mokomaa. Vaikka olii mikä niin lapset pitää hoitaa. Tai älytä hoitaa itsensä niin että voi hoitaa lapsensa. Miehelläsi ei ole halua hoitaa yhtään mitään kuin oman laiskottelunsa. Pärjäät paremmin yksin ja jaksatkin enemmän kun ei ole tuollaista energiasyöppöä passattavana.
 
Mies vaatii viikko viikko systeemin lapsille jos erotaan. Pärjäisin kyllä yksinkin mutta en usko että lapsilla on kovin tasapainoista isää vastassa jos ollaan erillään. Ja yksinhuoltajuutta ei taida saada masennukseen vedoten ? Tällä hetkellä tuntuu että hyväksikäyttää sitä että hoidan lapset enkä uskalla vaatia mitään ettei tule riitaa ja hän tekee vain sen mitä kiinnostaa. Ei todellakaan auta omalla käytöksellään paranemista koska makaa vain sohvan pohjalla, hoitaa koiraa ja antaa lapsille ruokaa.
 
Vaikka et saisi yksinhuoltajuutta, niin tuota viikko-viikko -systeemiä mies ei varmasti saa läpi, jos et siihen suostu. Se kun ei todellakaan olisi lasten edun mukaista.

Mutta aika yllättävää ja tavallaan positiivista, että mies kuitenkin noin suuressa määrin haluaisi lapsistaan huolehtia. Miksi ei sitten tee sitä tällä hetkellä. Vai tekeeko mielestään, mutta sinun mielestäsi väärin? Joku perheneuvola olisi kyllä tosi hyvä juttu, että saisitte asioihin ulkopuolista näkemystä.
 
[QUOTE="huh";29532015]Mies vaatii viikko viikko systeemin lapsille jos erotaan. Pärjäisin kyllä yksinkin mutta en usko että lapsilla on kovin tasapainoista isää vastassa jos ollaan erillään. Ja yksinhuoltajuutta ei taida saada masennukseen vedoten ? Tällä hetkellä tuntuu että hyväksikäyttää sitä että hoidan lapset enkä uskalla vaatia mitään ettei tule riitaa ja hän tekee vain sen mitä kiinnostaa. Ei todellakaan auta omalla käytöksellään paranemista koska makaa vain sohvan pohjalla, hoitaa koiraa ja antaa lapsille ruokaa.[/QUOTE]

Kyllä meilläkin tuli alkuun riitaa, mies huusi ja haukkui etten ymmärrä, mut jatkoin vaan sitkeesti ja koitin pysyä rauhallisena.
 
onko järjestö Omaiset mielenterveystyön tukena? Kannattaa vaikka tutustua niiden sivuihin. Ja jos mies millään suostuisi lähtemään jonnekin mielenterveyspotilaiden perhe- tai parikurssille, voisi mies saada niistä toivoa paranemisesta, sinä ymmärrystä miehen tilanteessa ja te molemmat vertaistukea samassa tilanteessa olevilta.

Jos mies totaalisesti kieltäytyy kaikesta avusta, niin kyllä sitten ero voi olla järkevä. Oletteko keskustelleet, miten mies on ajatellut erotilanteessa selviävän haluamastaan viikko- viikko systeemistä? Tätä tosiaan tuskin ilman sinun suostumustasi tulisi noin pienten lasten kohdalla saamaankaan.

Muista kaiken keskellä huolehtia ensisijaisesti itsestäsi, muuten et jaksa lasten kanssa eikä sinulla ole voimavaroja tukea miestäkään.
 
Mies on sanonut että jaksaisi viikon jos saisi tehdä omalla tavallaan, eli mennä sieltä mistä aita on matalin. Hän näkee sen aivan normaalina. Lapset pääsis ulkoilemaan ehkä kaks kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Ei opettas mitään, kasvatuksesta puhumattakaan. Lapset ratkasis riitansa lyö takasin isänsä kannustamana, saisivat pelata koko päivän jos haluaisivat. Väärästä käytöksestä ollaan vaan että yritäpä jatkossa tehdä paremmin, ei seuraamuksia mistään. Muistaa kyllä huutaa ja kiroilla jos pienet tekee väärin tai meluaa liikaa. Ja sitä kiroilua on paljon, kuulee ihan ilostenkin asioitten yhteydessä. Siitäpä on sitten kiva lähtee omalla viikolla korjailee kun lapset tulee. En mäkään ole täydellinen mutta teen asiat niin mikä on lapsille parhaaksi, en niin mikä on aina mulle helpointa ja mukavinta.
 
Ja sehän tässä on hauskinta että kukaan ei todellakaan tiedä miten vastuu meillä jakaantuu...eikä sitä saa mitenkään todistettua kun mies varmasti pistää parastaan kun jää yksin, ainakin aluksi . Joskus kun vihjailee että jaksais paremmin yksin niin olen miettinyt että onko kyse enemmänkin saamattomuudesta kun tietää että mä teen jos hän ei tee. En tiedä mut yritän olla rauhallinen ja tehdä kaikkeni mut rankkaa on kun ei ole sellaista vuorovaikutusta että hyvällä saa hyvää takaisin.
 
Joo, toi taitaa olla aika yleistä, tai sit tänne on sattumalta kerääntynyt kasa sielunsiskoja. :)

Tosin itellä ei ehkä ihan noinkaan paha tilanne. Ehkä siinä on joku sukupuoltenkin välinen ero, et miehet ei näe lastenkasvatusta niin kokonaisvaltaisena lajina, vaan enemmän sellasena kunhan saavat ruokaa ja eivät omassa paskassaa ui.. Kaikella kunnioituksellani omaa puolisoani kohtaan, joka kuitenkin teidän kertomuksiin verraten on suht skarppi tapaus, no ainakin useimmiten.

Välillä kyllä ajautuu just tollaseen mitä tässä keskustelussa onkin kuvattu. Tuntuu että ite saa hoitaa kaiken kasvattamisen, mies saa just ja just ne muutamat paskavaipat päivän aikana vaihdettua. Sitäkin tarvii usein pyytää tai käskeä, pariinkin otteeseen. Sit kun otan asian puheeksi, vien muutamia etuja ;) tai peräti muutan toiseen huoneeseen nukkumaan pariksi viikoksi niin johan alkaa kaveri skarppaamaan lasten kanssa. Sit siitä kuoriutuukin hetkeksi malli-isukki, joka ei pelkästään hoida välttämättömyyksiä vaan myös oikeasti touhuaa lasten kanssa ja opettaa niille juttuja. Niiden pilkahduksian takia jaksaa sit taas jatkaa, mutta kyllä se on ainakin tähän mennessä aina taas päässyt pahasti luisumaan siihen melankoliseen läsnäolemattomuuteen.

Mies tuntuu syyttävän siitä mua, että kun hän ei saa multa huomiota tarpeeksi niin sitten ei jaksa antaa lapsille huomiota. Mä taas en jaksa antaa hänelle huomiota kun kaikki energia menee lapsiin kun yksin joudun kaiken tekemään. Sellanen pyörähdys.

Meillä on onneksi kuitenkin tota tukiverkostoa ja kaikkea niin omalla kohdalla en oo ihan helpolla pyyhettä kehään heittämässä.

Neuvona ap:lle: Mitä jos hommaisitte toisen asunnon (tämä käytännössä sama kuin eroaisitte..) mutta niin että vuoroviikonlopuin toinen teistä menis sinne ottamaan perhe-elämästä pienen paussin? Ja sit tosiaan miehellä ruoka-valio kuntoon, koska se nyt on yksi isoimmista syistä mielialaan ja jaksamiseen.

Jaksamista! On niitä lapsia ajan saatossa kasvattaneet vaikka minkälaiset isät, jotkut vähän enemmän, jotkut vähän vähemmän läsnä. :)
 

Yhteistyössä