Miten selvitä oman äidin kuolemasta raskausaikana?

[surusilmä]

Raskauteni on vähän yli puolivälissä ja oma äitini on sairaalahoidossa vakavan sairauden takia, joka on terminaalivaiheessa. Äidilläni ei ole enää kauaa aikaa jäljellä, eikä hän todennäköisesti tule näkemään tätä meidän vauvaa. Olen alle kolmikymppinen ja odotan esikoistani. Äidin kanssa olemme läheisiä ja tiedän, että hänestä olisi tullut todella hyvä mummi lapsellemme (olen itse perheemme kuopus, joten äidilläni on jo ennestään lapsenlapsia).

Käyn joka päivä sairaalassa äitiä katsomassa ja teen tietynlaista surutyötä jo nyt. Huolehdin siitä, miten tämä jatkuva suru ja stressi vaikuttaa syntymättömään lapseeni. Lisäksi murehdin sitä, miten pärjään vauvan kanssa ilman äidin neuvoja, läsnäoloa ja hoitoapua, ja sitä, että lapseni ei tule koskaan tuntemaan mummiaan. Kolmas suuri murheeni on isäni ja se, miten hän pärjää äidin poismenon jälkeen. Vanhempani ovat n. 60-vuotiaita ja olleet naimisissa 40 vuotta.

On kamalaa nähdä, kuinka kovasti äiti haluaisi tämän lapsen kasvua ja kehitystä päästä seuraamaan, mutta voimat eivät vaan yksinkertaisesti riitä. Elämänhalua ja syitä elää riittäisi, mutta toisin on päätetty. Tämä tuntuu vaan niin epäreilulta enkä ymmärrä, millä keinoin selviän tästä niin, että pystyn olemaan hyvä äiti omalle lapselleni odotus- ja vauva-aikana...

 

[salsai]

:hug:
Kerro lapsellesi äidistäsi tulevina vuosina.
Tee vaikka kansio, jossa on äitisi terveiset ja kaikkea muuta.
Nauttikaa vielä yhdessäolostanne.

 

[vieras]

Kovasti jaksamista teille kaikille! Kamala elämäntilanne. Haluan kuitenkin lohduttaa edes sillä, että oma mieheni sairastui kuolemanvakavasti 5 viikkoa ennen kuopuksemme laskettua aikaa. Kaikesta surusta ja stressistä huolimatta lapsemme on täysin terve (ja kaikkien rankkojen hoitojen jälkeen myös mies on taas kunnossa).

 

[seniorita]

voimia paljon!! oma äitini menehtyi kun olin 14v..ja usein surettaa että äiti ei ehtinyt nähdä lapsiani..isä kuoli 3v sitten,ehti nähdä lapsistani kaksi,kolmatta odotin kun isä menehtyi.

 

[Peppari]

:hug:
Kerro lapsellesi äidistäsi tulevina vuosina.
Tee vaikka kansio, jossa on äitisi terveiset ja kaikkea muuta.
Nauttikaa vielä yhdessäolostanne.

Hei oikeesti ihana idea tuo että äiti kirjoittaisi vaikka kirjeen tulevalle lapsenlapselle.

 

[Pauna]

Vaikka se vaikeelta tuntuukin, siun pitää nyt keskittyä itsees ja omaan ja vauvan hyvinvointiin. Muistaa syödä, levätä jne. Isäsi voi selvitä hyvinkin, onhan hänkin seurannut vierestä äitisi kipua ja tuskaa. Parhainta tukea on se, että olette saatavilla toinen toisellenne! Voimia! Itse menetin isäni ennen raskautta - tulin raskaaksi maaliskuussa kun isäni kuoli ed. marraskuussa. :hug:

 

[Original]

:hug:

 

[............]

itse olen onneksi kaksi lasta ehtinyt saada ennen äitini voinnin romahtamista. voin kuvitella surusi. ota äidistäsi kuvia ja pyydä kertomaan muistelmiaan jotka sitten kirjoitat ylös.

 

[minä]

Kurjaa...Ite en osaa kuvitella elämää ilman vanhempia..ajattelen samallailla kuin sinä, ettei pärjää ilman viisaita neuvoja. Ihanaa, että jaksat/pystyt käymään päivittäin äitisi luona ja kertoon kuinka tärkeä hän sinulle on!...Voimia kovasti teille!

 

[nii]

Sinä selviät hienosti olemalla oma itsesi ja koska jo nyt mietit asiaa tulet löytämään juuri oikean tavan pärjätä eteenpäin. Lapsesi saa varmasti mummistaan hyvän suojelusenkelin omalle tielleen Ja sinua opastamaan. :hug:

 

[äiti minäkin]

Voimia sinulle kovasti *halaus* Olosi on varmasti todella ristiriitainen, huoli ja suru äidistäsi ja pitäisi jaksaa pienen vauvankin vuoksi, pystyä iloitsemaan tulevasta pienokaisesta. Kuten tässä moni muukin on jo sanonut - vietä mahdollisimman paljon aikaa äitisi kanssa. Kun vain jaksat, laita muistiin kaikkea äidistäsi, teidän ja perheesi yhteisistä hetkistä. Kokoa niistä sitten kun voimia siihen riittää lapsellesi jokin muistokirja mummista, jota hän ei ehtinyt tuntemaan. Voi kauhistus miten surullinen olo minulle tulikin puolestasi. Itku tuli - voimia sinulle voin vain toivoa.

 

[ap]

Kiitos kaikille kauniista sanoistanne. Itku tuli taas niitä lukiessa.
Äitini on sairastanut jo pitkään, mutta tila on mennyt tosi huonoksi melko lyhessä ajassa eikä esim. terveisten kirjoittaminen lapsenlapselle enää onnistu (ihana ajatus kyllä). Kuvia en myöskään tässä vaiheessa halua sairaasta ja luurankomaisen laihasta äidistäni ottaa, mutta lapselle toki tulen mummista kertomaan ja muistelemaan ja katselmaan kuvia niiltä ajoilta, jolloin äitini oli terve.

Tiedän, että monet asiat elämässäni ovat hyvin ja niistä se ilo ja elämänhalu pitäisi löytää. Raskauteni on mennyt loistavasti ja minulla on ihana mies tukenani. Minulla on läheisiä ystäviä ja myös perheemme pitää tiiviisti yhtä. Välillä noista asioista on helpompi iloita, mutta toisina päivinä kaikki tuntuu jäävän surun alle. Jotenkin pitäisi löytää se tasapaino, miten käsitellä tuota surua ja toisaalta jatkaa elämää...

 

[emppuliinit]

Halaus ja voimia! Vaikka nyt tuntuukin raskaalta niin kun lapsi syntyy hän varmasti tuo mukanaan paljon valoa ja elämäniloa ja pyyhkii surua pois. Tee surutyötä rauhassa ja hienoa että mietit asioita jo etukäteen. Ilmeisesti sinulla on siko tai veli, äitisi on antanut heille varmasti hyviä neuvoja lastenhoidossa, voit kääntyä heidän puoleen ja muista isäsikin, kyllä hänkin on aikanaan sinua hoitanut ja voi häneltäkin neuvoja pyytää

Jaksamista ja onnea raskauteen!

 

[äiti minäkin]

Muistathan antaa itsellesi aikaa löytää se tasapaino. Suru vie aikaa ja voimia. Ihana juttu, että sinulla on turvallinen lähipiiri. Suru äidistäsi kulkee mukanasi aina. Suru kyllä muuttaa muotoaan, eikä aikojen päästä enää tunnu niin kipeältä. Aluksi ehkä tuntuu, että muistotkin satuttavat, mutta sekin muuttuu. Kun aikaa kuluu, muistot eivät tunnu kipeiltä, vaan sellaisilta "lämpöisiltä" mukavilta asioilta. Itse selvisin omasta menetyksestäni sillä, että arki kuljetti mukanaan. Siksi luulen, ettei tasapainon löytäminen vie sinulta mahdottomia aikoja. Arki pienen lapsen kanssa kuljettaa sinua varmasti eteenpäin. Itsekin huomasin, että vaikka kuinka kipeältä tuntui - oli pakko jaksaa oman perheen vuoksi. Vaikka kuinka sattui, oli arjen jollakin tavoin rullattava eteenpäin (laitettava ruoka perheelle, pyykit...). Sinä selviät varmasti.

 

[ap]

Kiitos emppuliinit. Totta on varmasti, että tämä toivottu ja odotettu lapsi tuo tullessaan paljon iloa elämään ja auttaa osaltaan surun käsittelyssä. Melkein aina, kun olen sairaalassa äitiä katsomassa tuntuu vauveli potkivan hyvin tarmokkaasti ikään kuin ilmoittaakseen, että "älä unohda minua, täältä tullaan ja elämä jatkuu"...

Totta myös tuo, että sisarusten puoleen on mahdollista kääntyä lastenhoitoasioissa -isääkään unohtamatta. Sitä vaan tuntuu, että se äidin tuki olisi niin tärkeää nyt, kun on itse ensi kertaa tulossa äidiksi.

Kiitos vielä kerran kaikille myötäelämisestänne!

 

[vieras]

Miten olisi, jos haluat ne mummin terveiset lapsellesi, eikä hän jakasa itse kirjottaa, jos äitisi jaksaa puhua niin kirjota sä ylös mitä haluaa kertoa? Paljon voimia teille! Tiivis perhe on aina korvaamaton tuki näissä tilanteissa.

 

[*Ä*]

Mulla kans äiti sairastui hyvin vakavasti viime talvena kun vauvaa odotin. Raskasta se oli, vaikkakin kaikista ennusteista huolimatta hän pääsi hengissä sairaalaasta kotiin. Sulla on ihan tarpeeksi kantamista omassakin hyvinvoinnissa, joten pakota itsesi keskittymään siihen. ja siihen, että sisälläsi kasvaa uusi elämä. Joskus olen miettinyt, että onkohan tarkoitus että kun elämä sammuu, niin uusi elämä alkaa. Voimia!

 

[ap]

Kiitos äiti minäkin kauniista ja lohdullisista sanoistasi. Uskon, että se menee juuri noin kuin sanot. Nytkin asian ajattelu tuntuu välillä helpommalta ja välillä vaikeammalta. Välillä asian jollain tavalla hyväksyy ja välillä tulee taas sellainen "miksi juuri minulle" -fiilis. Mutta oma lapsi on varmaan se kaikista paras ja tärkein syy jaksaa ja jatkaa elämää eteenpäin.

 

[piprane ema]

mun isä kuoli kun esikoinen oli 1v eli ei muista pappaansa ollenkaan. Heti isän kuoleman jälkeen tein hänestä sellasen kansion tytölle, että on muistoja sekä valokuvia yksissä kansissa.

Isäni siis sairasti syöpää ja tiesimme kuoleman koittavan aika pian. Itselleni parasta tuolloin oli, että olimme paljon tekemisissä ja olin paikalla myös sillä hetkellä kun isä nukkui pois. Ikävä iskee välillä vieläkin kovaa, vaikka aikaa on jo kuutisen vuotta, mutta mielestäni on ok että välillä ikävöi kunhan siitä suurimmasta surusta pääsee yli.

Tällä hetkellä poikani 3,5v tunnistaa valokuvista papan, jota ei koskaan ehtinyt näkemään, mutta jotenkin tuommonen pienikin lapsi vaistoaa, että kyse on läheisestä ja minulle rakkaasta ihmisestä

Toivon sinulle ap erittäin paljon voimia jaksaa tämän surutyön läpi :hug:

 

[ap]

Vieras ja *Ä* olitte ehtineet väliin, kiitos teillekin kommenteistanne. Tuo kävi itselläkin mielessä, että jos toimisin itse äidin muistojen kirjurina, mutta en tiedä, olisinko henkisesti riittävän vahva siihen... Äidin kanssa kyllä jutellaan paljon ja niitä ajatuksia voisi yrittää kirjata vierailujen jälkeen ylös ilman "virallista" muistojen ylöskirjaustilannetta.

Itsekin olen välillä etsinyt lohtua tuosta, että kun yksi elämä päättyy, niin toinen alkaa -ajatuksesta. Välillä se tuntuu jollain tavalla järkeenkäyvältä ja muistuttaa siitä, että olemme osa suurta sukupolvien ketjua, jossa jokaisella on paikkansa ja aikansa.

 

[AAM]

:hug: voi kurjaa... onneks sinulla on sisaruksia ja isä sitten ja yhdessä saatte toisiltanne voimaa jaksaa eteenpäin! mietin kans tuota tapaa välittää mummilta sitten vauvalle terkkuja... ois tietysti joku äänityskone/kapine jolla voi nauhoittaa viestiä ? tai sitten juuri täytät hänen sanelemana jotai vauvakirjan juttuja.. :heart:

Parasta vointia koko perheelle :hug:

 

[ap]

Kiitos piprane ema myös sinulle. Hienoa, että lastenne pappa on jollakin tavalla osa elämäänne, vaikka ei enää fyysisesti läsnä olekaan. Toivon, että pystyn myös omalle lapselleni välittämään tarinoiden ja valokuvien kautta tunnelman siitä, että mummi oli rakas ja läheinen ihminen ja kovin kiinnostunut hänen voinnistaan ja tulevaisuudestaan jo silloin kun hän oli vielä äidin vatsassa.

 

[ap]

Kiitos myös Allusmammalle myötätunnostasi.