"surullinen"
kysyisin sellaisilta, joilla on välit poikki vanhempiin nimenomaan vanhemmista johtuvista syistä, että miten selitätte asian ensinnäkin muille (sukulaiset, tutut, työkaverit jne) ja toisekseen omille lapsillenne?
Omien vanhempieni kanssa ei voi valitettavasti olla missään tekemisissä lastensuojelullisista- ja turvallisuussyistä. Isäni on pahoipidellyt minua koko lapsuuteni ja yrittänyt jatkaa sitä vielä aikuisiälläkin, ja koska hän on henkisesti epästabiili ja psyykkisesti sairas, saattaa hän hyökätä kimppuun ilman mitään näkyvää syytä tai ilman ennakkovaroitusta. Isäni on myös henkisesti sadistinen ja on mm. kieltänyt äidiltäni yhteydenpidon perheeseeni kokonaan. Lapseni eivät siis tunne oman puolen isovanhempia.
Ongelma on se että isäni on jotenkin onnistunut pitämään kulissit pystyssä ja on jopa esittänyt sukulaisille "rakastavaa ukkia" eli esitellyt lastenlasten valokuvia (niitä joskus salaa laitan äidille, ilmeisesti isä saanut käsiinsä) ja selittänyt miten lastenlapset ovat niiiiin rakkaita ja miten on läheiset välit. No totuushan siis on se että esikoista isä on nähnyt kerran ja kuopusta ei koskaan joten se niistä rakkaudentäyteisistä väleistä. Sen verran isä on yhteyttä viimeisten vuosien aikana pitänyt että joskus soittanut tai äidin käskenyt välittää haukkumiset jossa minut on haukuttu hulluksi, kiittämättömäksi, pahaksi ja tehty selväksi että minun syntymääni kadutaan.
Huomannette siis että ei ole ihan henkisesti terveestä ihmisestä kysymys.
Varsinainen ongelma on se, että suku ja tuttavat ihmettelevät kun en käy vanhempieni luona, ja syyllistävät asiasta tyyliin "tottahan isovanhempien pitää nähdä lastenlasten jouluilo, kai nyt menette sinne jouluksi". Tai jotain tyyliin "kai nyt käyt säännöllisesti vanhemmillasi, alkavathan hekin vanheta ja tarvita apua". Työkaverit kyselevät aina joko olen viemässä lapsia sinne kylään. Koen nämä utelut todella ahdistavaksi enkä osaa oikein sanoa niihin mitään, en ainakaan totuutta.
Suojelenko siis jotenkin vanhempiani, olisiko siis parempi kertoa kyselijöille ihan suoraan mistä on kyse? Ongelma vaan on siinä että useimmat joilla on rakastavat vanhemmat eivät voi edes unissaan uskoa todeksi sellaista perhettä joka itselläni on. Useimmat ajattelevat niin naiivisti että vanhemmat aina rakastavat lapsiaan ja haluavat lastensa parasta. Näin vain ei aina tosiaan ole
Lapsille asian selittäminen alkaa olla edessä myös ja nyt olen vielä enemmän neuvoton. Vinkkejä otetaan vastaan, jos jollain on hyviä keinoja selvittää lapsille tällaista asiaa.
Omien vanhempieni kanssa ei voi valitettavasti olla missään tekemisissä lastensuojelullisista- ja turvallisuussyistä. Isäni on pahoipidellyt minua koko lapsuuteni ja yrittänyt jatkaa sitä vielä aikuisiälläkin, ja koska hän on henkisesti epästabiili ja psyykkisesti sairas, saattaa hän hyökätä kimppuun ilman mitään näkyvää syytä tai ilman ennakkovaroitusta. Isäni on myös henkisesti sadistinen ja on mm. kieltänyt äidiltäni yhteydenpidon perheeseeni kokonaan. Lapseni eivät siis tunne oman puolen isovanhempia.
Ongelma on se että isäni on jotenkin onnistunut pitämään kulissit pystyssä ja on jopa esittänyt sukulaisille "rakastavaa ukkia" eli esitellyt lastenlasten valokuvia (niitä joskus salaa laitan äidille, ilmeisesti isä saanut käsiinsä) ja selittänyt miten lastenlapset ovat niiiiin rakkaita ja miten on läheiset välit. No totuushan siis on se että esikoista isä on nähnyt kerran ja kuopusta ei koskaan joten se niistä rakkaudentäyteisistä väleistä. Sen verran isä on yhteyttä viimeisten vuosien aikana pitänyt että joskus soittanut tai äidin käskenyt välittää haukkumiset jossa minut on haukuttu hulluksi, kiittämättömäksi, pahaksi ja tehty selväksi että minun syntymääni kadutaan.
Huomannette siis että ei ole ihan henkisesti terveestä ihmisestä kysymys.
Varsinainen ongelma on se, että suku ja tuttavat ihmettelevät kun en käy vanhempieni luona, ja syyllistävät asiasta tyyliin "tottahan isovanhempien pitää nähdä lastenlasten jouluilo, kai nyt menette sinne jouluksi". Tai jotain tyyliin "kai nyt käyt säännöllisesti vanhemmillasi, alkavathan hekin vanheta ja tarvita apua". Työkaverit kyselevät aina joko olen viemässä lapsia sinne kylään. Koen nämä utelut todella ahdistavaksi enkä osaa oikein sanoa niihin mitään, en ainakaan totuutta.
Suojelenko siis jotenkin vanhempiani, olisiko siis parempi kertoa kyselijöille ihan suoraan mistä on kyse? Ongelma vaan on siinä että useimmat joilla on rakastavat vanhemmat eivät voi edes unissaan uskoa todeksi sellaista perhettä joka itselläni on. Useimmat ajattelevat niin naiivisti että vanhemmat aina rakastavat lapsiaan ja haluavat lastensa parasta. Näin vain ei aina tosiaan ole
Lapsille asian selittäminen alkaa olla edessä myös ja nyt olen vielä enemmän neuvoton. Vinkkejä otetaan vastaan, jos jollain on hyviä keinoja selvittää lapsille tällaista asiaa.