miten selitätte muille, jos välit poikki omiin vanhempiin?

  • Viestiketjun aloittaja "surullinen"
  • Ensimmäinen viesti
"surullinen"
kysyisin sellaisilta, joilla on välit poikki vanhempiin nimenomaan vanhemmista johtuvista syistä, että miten selitätte asian ensinnäkin muille (sukulaiset, tutut, työkaverit jne) ja toisekseen omille lapsillenne?

Omien vanhempieni kanssa ei voi valitettavasti olla missään tekemisissä lastensuojelullisista- ja turvallisuussyistä. Isäni on pahoipidellyt minua koko lapsuuteni ja yrittänyt jatkaa sitä vielä aikuisiälläkin, ja koska hän on henkisesti epästabiili ja psyykkisesti sairas, saattaa hän hyökätä kimppuun ilman mitään näkyvää syytä tai ilman ennakkovaroitusta. Isäni on myös henkisesti sadistinen ja on mm. kieltänyt äidiltäni yhteydenpidon perheeseeni kokonaan. Lapseni eivät siis tunne oman puolen isovanhempia.

Ongelma on se että isäni on jotenkin onnistunut pitämään kulissit pystyssä ja on jopa esittänyt sukulaisille "rakastavaa ukkia" eli esitellyt lastenlasten valokuvia (niitä joskus salaa laitan äidille, ilmeisesti isä saanut käsiinsä) ja selittänyt miten lastenlapset ovat niiiiin rakkaita ja miten on läheiset välit. No totuushan siis on se että esikoista isä on nähnyt kerran ja kuopusta ei koskaan joten se niistä rakkaudentäyteisistä väleistä. Sen verran isä on yhteyttä viimeisten vuosien aikana pitänyt että joskus soittanut tai äidin käskenyt välittää haukkumiset jossa minut on haukuttu hulluksi, kiittämättömäksi, pahaksi ja tehty selväksi että minun syntymääni kadutaan.
Huomannette siis että ei ole ihan henkisesti terveestä ihmisestä kysymys.

Varsinainen ongelma on se, että suku ja tuttavat ihmettelevät kun en käy vanhempieni luona, ja syyllistävät asiasta tyyliin "tottahan isovanhempien pitää nähdä lastenlasten jouluilo, kai nyt menette sinne jouluksi". Tai jotain tyyliin "kai nyt käyt säännöllisesti vanhemmillasi, alkavathan hekin vanheta ja tarvita apua". Työkaverit kyselevät aina joko olen viemässä lapsia sinne kylään. Koen nämä utelut todella ahdistavaksi enkä osaa oikein sanoa niihin mitään, en ainakaan totuutta.

Suojelenko siis jotenkin vanhempiani, olisiko siis parempi kertoa kyselijöille ihan suoraan mistä on kyse? Ongelma vaan on siinä että useimmat joilla on rakastavat vanhemmat eivät voi edes unissaan uskoa todeksi sellaista perhettä joka itselläni on. Useimmat ajattelevat niin naiivisti että vanhemmat aina rakastavat lapsiaan ja haluavat lastensa parasta. Näin vain ei aina tosiaan ole :(

Lapsille asian selittäminen alkaa olla edessä myös ja nyt olen vielä enemmän neuvoton. Vinkkejä otetaan vastaan, jos jollain on hyviä keinoja selvittää lapsille tällaista asiaa.
 
aa
kertoisin suoraan että isäni pahoinpiteli minua lapsena ja vielä aikuisiällä ja tekisi sitä varmaan heti kun näkisi minut joten en mene sinne enkä anna lapsiani paikkaan missä en voi tietää saavatko he samankohtalon.joten annatko asian olla.enkä puhuisi siitä enää sille ihmiselle vaikka kyselisi miten.
 
"Juu"
Miten äitisi suhtautuu siihen faktaan että isäsi on pahoinpidellyt sua koko lapsuusikäsi? Ja että isäsi valehtelee teidän suvuillenne asiasta?

Musta kuulostaa hieman tutulta se että "sattumalta" isäsi on saanut valokuvia käsiinsä. Eiköhän asia ole niin että äitisi on ne miehelleen antanut. Äitisi auttaa isääsi pitämään kulissia sukuun nähden pystyssä, välittää isäsi haukkuja sinulle (miksi ihmeessä? siksi kun isäsi käskee? Mistä isäsi tietäisi meneekö terveiset perille vai ei?), ja ylipäätään on jatkanut parisuhdetta mieheen joka on pahoinpidellyt hänen omaa lastaan.

Niin kauan kun pidät yhteyttä äitiisi, on isäsi mukana kuvioissa. Äitisi tahdosta.

Meillä väkivaltainen taho oli/ on oma äitini. Meillä tuota suojelijan roolia hoitaa siskoni, jolle antamani kuvat "sattumalta" äitini saa käsiinsä, ja joka edesauttaa äidin kulissin ylläpitoa.
 
"Tiu"
Olen ihan suoraan sanonut mistä tuulee. Lapsillekin kertonut ikätasoa vastaavalla tavalla. Isäni väkivaltainen alkoholisti joka yritti tappaa äitini, minun nähteni. Äitini asuu edelleen hänen kanssaan joten perheeni ei tapaa kumpaakaan.

Elävät omassa todellisuudessaan ja sepittävät juttuja rakkaista lapsenlapsistaan yms. Osa ymmärtää, osa ei.
 
"vieras"
Itse olen sanonut ettei mulla ole yhteyksiä isään, vieraammille en ole tarkemmin selitellyt ja lapsille ei ole vielä tarvnnut. Mulla kyse ei ole noin vaikeasta asiasta kuin sinulla ap vaan välimme ovat katkenneet 90-luvulla tapahtuneen vanhempieni avioeron vuoksi ja isän käytöksen silloin, jota en ole voinut antaa anteeksi ja jota isäni itsekin häpeää koska ei ota yhteyttä. Ehkä meillä vielä on toivoa joskus korjata välit mutta se on nyt vaan jäänyt kun olen jäänyt odotteleemaan isäni yhteydenottoa.

Sinuna sanoisin kyllä sukulaisille juuri niin kuin asia on koska isäsi valehtelee heille.
 
ap
[QUOTE="Juu";21979149]Miten äitisi suhtautuu siihen faktaan että isäsi on pahoinpidellyt sua koko lapsuusikäsi? Ja että isäsi valehtelee teidän suvuillenne asiasta?

Musta kuulostaa hieman tutulta se että "sattumalta" isäsi on saanut valokuvia käsiinsä. Eiköhän asia ole niin että äitisi on ne miehelleen antanut. Äitisi auttaa isääsi pitämään kulissia sukuun nähden pystyssä, välittää isäsi haukkuja sinulle (miksi ihmeessä? siksi kun isäsi käskee? Mistä isäsi tietäisi meneekö terveiset perille vai ei?), ja ylipäätään on jatkanut parisuhdetta mieheen joka on pahoinpidellyt hänen omaa lastaan.

Niin kauan kun pidät yhteyttä äitiisi, on isäsi mukana kuvioissa. Äitisi tahdosta.

Meillä väkivaltainen taho oli/ on oma äitini. Meillä tuota suojelijan roolia hoitaa siskoni, jolle antamani kuvat "sattumalta" äitini saa käsiinsä, ja joka edesauttaa äidin kulissin ylläpitoa.[/QUOTE]

olet kyllä niin oikeassa, en ehkä itse ole hoksannutkaan asiaa noin. Äitini tosiaan siis on sallinut isäni pahoinpitelyt eikä koskaan ole tullut väliin tai puolustanut lapsiaan isän hirmuteoilta. Äidille on tärkeää pitää kulissit pystyssä ja esittää menestyvää ja onnellista perhettä hinnalla millä hyvänsä. Todennäköisesti siis äitini saattaa olla mukana tässä "rakastavat isovanhemmat" -showssa. Äitiini olen pitänyt yhteyttä siksi että äiti on ns. fyysisesti vaaraton eli ei pahoinpitele, mutta tietenkin tuo on sitten ongelma jos äidin kautta isäkin tulee vähän niinkuin kaupan päälle kuvioon mukaan.

äiti on esittänyt kuitenkin halunsa olla elämässäni jotenkin mukana, sikäli kuin vain isän asettamat kiellot ja rajoitukset sen mahdollistavat. Mietin nyt sitten sitä että annanko äidin olla perheemme elämässä mukana vai katkaisenko myös lopullisesti yhteydenpidon äitiini. Tiukka paikka, pitänee miettiä ajan kanssa. Kyllähän äitinikin siis on osaltaan sairas kun on antanut isän pahoinpidellä, ja on vain teeskennellyt ettei mitään tapahdu (joutunut joskus lähtemään ulos talosta kun lasten avunhuudot ja parku on ylittänyt sietokynnyksen).
 
"vieras"
Sanoisin syyn, ja sen etten halua puhua asiasta enempää. Ihmiset ymmärtävät sinua paremmin kun kerrot. Varsinkin sukulaisille kertoisin. Helpottaa varmaan sinuakin.
 
"Nyt harmaana"
Me on kerrottu läheisemmille tuttaville suoraan syyt, miksi ei olla tekemisissä, ja kaukaisemmille tuttaville kuitaltu kyselyt toisista isovanhemmista että asuvat vähän kauempana ja ovat vielä työelämässä mukana joten kiirettä pitää.

Lapsille on kerrottu isovanhemmista (joita eivät muista) että sellaiset on olemassa, mutta asuvat melko kaukana ja että ovat tehneet sellaisia töllön temppuja joiden takia ei voida heitä tavata. Valokuva-albumissa on yksi kuva josta on aina sitä selatessa todettu että noiden ihmisten luona toinen vanhemmista on lapsena asunut, samalla tavalla kuin toinen vanhempi on asunut mummolassa jonka lapset tuntevat.
 
"Juu"
olet kyllä niin oikeassa, en ehkä itse ole hoksannutkaan asiaa noin. Äitini tosiaan siis on sallinut isäni pahoinpitelyt eikä koskaan ole tullut väliin tai puolustanut lapsiaan isän hirmuteoilta. Äidille on tärkeää pitää kulissit pystyssä ja esittää menestyvää ja onnellista perhettä hinnalla millä hyvänsä. Todennäköisesti siis äitini saattaa olla mukana tässä "rakastavat isovanhemmat" -showssa. Äitiini olen pitänyt yhteyttä siksi että äiti on ns. fyysisesti vaaraton eli ei pahoinpitele, mutta tietenkin tuo on sitten ongelma jos äidin kautta isäkin tulee vähän niinkuin kaupan päälle kuvioon mukaan.

äiti on esittänyt kuitenkin halunsa olla elämässäni jotenkin mukana, sikäli kuin vain isän asettamat kiellot ja rajoitukset sen mahdollistavat. Mietin nyt sitten sitä että annanko äidin olla perheemme elämässä mukana vai katkaisenko myös lopullisesti yhteydenpidon äitiini. Tiukka paikka, pitänee miettiä ajan kanssa. Kyllähän äitinikin siis on osaltaan sairas kun on antanut isän pahoinpidellä, ja on vain teeskennellyt ettei mitään tapahdu (joutunut joskus lähtemään ulos talosta kun lasten avunhuudot ja parku on ylittänyt sietokynnyksen).
Äitisi saattaa olla fyysisesti pienempi uhka, mutta henkisesti suurempi. Hän on se johon sä luotat, ja joka pettää sun luottamukses toistuvasti. Isäs suhteen osaat jo olla varuillasi, mutta äitis suhteen et vielä. Uskallan sanoa näin, koska oon ite käyny saman läpi, henkilöt vaan oli eri (äiti ja sisko eikä isä ja äiti).

Mietipä. Sun äidille kulissit oli ensin tärkeämpiä kuin sinä, nyt ne on tärkeämpiä kuin sun lapset. Sun tehtäväs lapsena saattaa olla se että rakastat äitiäs, mutta sun tehtäväs äitinä, sun omien lastes äitinä on suojella heitä keinolla millä hyvänsä. Jos se keino on se että otat etäisyyttä omaan äitiis niin ootko valmis maksaan sen hinnan lapsiesi edun nimissä?

Sun äitis ei oo mikään pakko noudattaa isäs sääntöjä. Hän on vapaa lähtemään koska haluaa. Hän voi sanoa ei. Sä voit kertoa että mielelläs pidät hänet mukana sun ja lasten elämässä SUN ehdoilla, ei sun isäs. Ja jos ne ei hänelle käy, niin se on hänen ratkaisunsa. Hänen, aikuisen ihmisen oma ratkaisu.

Kerro, että jos hän haluaa lapsista kuvia, hän sitoutuu siihen ettei kuvat päädy isälle. Jos hän haluaa tavata lapsia, hän sitoutuu siihen ettei miehensä oo kuvioissa. Jos hän haluaa pitää kulissin sukuun kunnossa, hän ei lähde mukaan isän teatteriesitykseen. Jos hän ei halua sitoutua näihin ehtoihin, niin onnellista loppuelämää valitsemallaan tiellä, vaihdellaan sitten joulukortteja.

Tällä tiukalla linjalla mun siskoni heräs tajuamaan että hän ei voi perustella käyttäytymistään sillä että kun äiti sitä ja tätä. Hän on aikuinen ihminen ja kantaa vastuun omista teoistaan. Jos hän haluaa olla mukana mun lasten elämässä, hän sitoutuu siihen ettei omalla toiminnallaan saata mun lapsiani meidän väkivaltaisen äidin kynsiin.
 
"Juu"
Kyllähän äitinikin siis on osaltaan sairas kun on antanut isän pahoinpidellä, ja on vain teeskennellyt ettei mitään tapahdu (joutunut joskus lähtemään ulos talosta kun lasten avunhuudot ja parku on ylittänyt sietokynnyksen).
Luin tämän uudestaan ja kuulosti vielä kauheammalta kuin ekalla kerralla.

Sun äitisi jättää miehensä sisälle rakennukseen pahoinpitelemään lastaan kun HÄNEN sietokykynsä ei enää riitä. Hän siis olisi päässyt hakemaan apua, jos ei itse pysty lapsiaan suojelemaan, mutta hänelle kulissi oli tärkeämpi kuin hänen lastensa terveys, ehkä jopa henki.

Tämäkö on ihminen jonka haluat lastesi elämään? Nainen jolle on tärkeämpää pitää kulissit pystyssä kuin pitää väkivaltainen hullu kaukana sinun lapsistasi? Miten itse koet äitinä, kumpi on sinulle tärkeämpi, velvollisuutesi äitinä pitää lapsesi turvassa, vai velvollisuutesi tyttärenä auttaa äitiä kulissien pidossa?

Nämä ovat tosi vaikeita ratkaisuja, mutta joskus ne on vaan tehtävä. Kerro äidillesi että hän on tervetullut lastesi elämään silloin kun äitisi on saanut arvojärjestyksensä kuntoon siinä määrin että lapsenlapset ajavat arvoasteikossa kulissien edelle.
 
ap
[QUOTE="Juu";21979419]Luin tämän uudestaan ja kuulosti vielä kauheammalta kuin ekalla kerralla.

Sun äitisi jättää miehensä sisälle rakennukseen pahoinpitelemään lastaan kun HÄNEN sietokykynsä ei enää riitä. Hän siis olisi päässyt hakemaan apua, jos ei itse pysty lapsiaan suojelemaan, mutta hänelle kulissi oli tärkeämpi kuin hänen lastensa terveys, ehkä jopa henki.

Tämäkö on ihminen jonka haluat lastesi elämään? Nainen jolle on tärkeämpää pitää kulissit pystyssä kuin pitää väkivaltainen hullu kaukana sinun lapsistasi? Miten itse koet äitinä, kumpi on sinulle tärkeämpi, velvollisuutesi äitinä pitää lapsesi turvassa, vai velvollisuutesi tyttärenä auttaa äitiä kulissien pidossa?

Nämä ovat tosi vaikeita ratkaisuja, mutta joskus ne on vaan tehtävä. Kerro äidillesi että hän on tervetullut lastesi elämään silloin kun äitisi on saanut arvojärjestyksensä kuntoon siinä määrin että lapsenlapset ajavat arvoasteikossa kulissien edelle.[/QUOTE]

onhan tuo siis järkyttävää, mutta äitini "puolustukseksi" luen sen että jos äiti asettui isää vastaan (oli asia mikä tahansa) niin selkäänsä sai itsekin. Mikään ei siis oikeuta tietenkään tuollaiseen - itse ainakin omien lasteni terveyden ja turvallisuuden puolesta taistelisin kuin leijona - mutta äiti pelokkaana ja alistuvana suojeli myös itseään sillä että "sulki korvat" ja teeskenteli että mitään ei tapahtunut.

Vielä tänäkin päivänä äiti väittää että isä ei ole koskaan meitä lapsia (meitä oli kaksi lasta) pahoinpidellyt. Ihmisen mieli suojelee itseään hirveyksiltä sillä, että ikäänkuin uskottelee itse itselleen toisenlaisen todellisuuden. Äitiäni en siis missään niemessä rakasta, kunnioita tai sillä tavalla puolusta että hyväksyisin hänen törkeän laiminlyöntinsä, mutta jossain määrin ymmärrän sitä että hän pelosta johtuen käänsi selkänsä lastensa hädälle.

Niin kamalaa kuin tätä on ajatellakin, niin tällaista tapahtuu tänäkin päivänä varmaan usemmassakin perheessä kuin koskaan voisi kuvitellakaan. Henkisesti sairaat persoonallisuushäiriöiset ovat taitavia pitämään kuliseeja yllä.
 
Alkoholisti-isä mulla. Kaikki kaverini asian tietävätkin ja että ei olla tekemisissä.

En ole miettinyt mitä omille lapsilleni aikanaan kerron. Onneksi on äidin miesystävä ja miehen isä kiinteästi kuvioissa kuitenkin :)
 
samassa tilanteessa
Minulla on kans hyvin väkivaltaiset vanhemmat - molemmat :( Samoista syistä en ole pitänyt yhteyttä.

Opiskeluaikana tein virheen ja kerroin läheisille kavereille asiasta, ne vieläkin kysyy joko meidän välit ovat "parantuneet" ja olenko ollut yhteydessä jne. Siitä tulee lähinnä vaivautunut olo, koska eivät ne tunnu ymmärtävän millaista se on ollut ja ettei tämä ole mikään pikkuerimielisyys.... tai siltä musta tuntuu.

Nyt vain mun mies tietää (muutaman kaverin lisäksi), muille en puhu asiasta mitään.
Perhejuhlissa kerron ettei mun vanhemmat pääse (+joku keksitty syy).

Ai niin mun isovanhemmat myös tietää, ne katseli vanhempien kulisseja monta vuotta, mut silti uskoo mua. Se on valtava helpotus että jollekulle voi asiasta puhua.

Miehen äiti on sellainen juoruilija että varmasti asiasta juttelee tutuille, työkavereille ja tuntemattomillekin jos saa tietää. Se tuntuis jotenkin tosi inhottavalta. Miehen 3 veljettä eivät ole kovin kiinnostuneita mun asioista.

Eli sama homma edessä, pitää keksiä mitä kerron lapsille mutta samalla en haluais että asia viihdyttää mun anoppia ja sen tuttuja. :( :(
 
"Juu"
onhan tuo siis järkyttävää, mutta äitini "puolustukseksi" luen sen että jos äiti asettui isää vastaan (oli asia mikä tahansa) niin selkäänsä sai itsekin. Mikään ei siis oikeuta tietenkään tuollaiseen - itse ainakin omien lasteni terveyden ja turvallisuuden puolesta taistelisin kuin leijona - mutta äiti pelokkaana ja alistuvana suojeli myös itseään sillä että "sulki korvat" ja teeskenteli että mitään ei tapahtunut.

Vielä tänäkin päivänä äiti väittää että isä ei ole koskaan meitä lapsia (meitä oli kaksi lasta) pahoinpidellyt. Ihmisen mieli suojelee itseään hirveyksiltä sillä, että ikäänkuin uskottelee itse itselleen toisenlaisen todellisuuden. Äitiäni en siis missään niemessä rakasta, kunnioita tai sillä tavalla puolusta että hyväksyisin hänen törkeän laiminlyöntinsä, mutta jossain määrin ymmärrän sitä että hän pelosta johtuen käänsi selkänsä lastensa hädälle.

Niin kamalaa kuin tätä on ajatellakin, niin tällaista tapahtuu tänäkin päivänä varmaan usemmassakin perheessä kuin koskaan voisi kuvitellakaan. Henkisesti sairaat persoonallisuushäiriöiset ovat taitavia pitämään kuliseeja yllä.
Kyllä ymmärtää voi vaikka ei hyväksyiskään.

Sä voit ymmärtää sen ettei äitisi uskaltanut isääsi vastustaa. Suojeli itseään. Mutta sun ei tarvi silti hyväksyä sitä että äitis asetti oman turvallisuutensa lasten turvallisuuden edelle. Hän jätti lapset ottamaan selkäänsä ettei hänen tarvitsisi. Hän lähti ulos tilanteesta, pois asunnosta, koska hän pääsi lähtemään. Te lapset ette päässeet.

Ehkä äitisi ei olisi pystynyt fyysisesti estämään isääsi. Hän olisi kuitenkin pystynyt estämään jatkon viemällä lapset pois isäsi vaikutuspiiristä, ottamalla eron, lähtemällä pois. Ei sinun lapsuutesi aikoihin miehellä ollut mitään mahdollisuuksia huoltajuuskiistoissa.

Sinun äitisi koki tarvetta ymmärtää isääsi. "Ei se oikeasti ole väkivaltainen, se vaan sitä ja tätä...." Ymmärrän että koet tarvetta ymmärtää äitiäsi "Olisi se muuten meitä suojellut, se vaan itse pelkäsi...". Niin minäkin koen, vaikka meillä äiti oli se joka hakkasi. Mutta tarve ymmärtää ei ole perustelu tarpeelle hyväksyä.

Se, että äitisi ei edes voi myöntää että teitä on hakattu, ei johdu pelosta. Se että hän sinulle puhuisi asiasta, pyytäisi anteeksi ettei voinut auttaa, ei saisi teidän isäänne hakkaamaan häntä. Ei isäsi siitä ainakaan sinulta kuulisi.

Jos teidän äitinne haluaisi, hän voisi kyllä lähteä. Ei enää pieniä lapsia joiden vuoksi pitää avioliittoa kasassa. Nyt hän pysyy suhteessa rakkaudesta kulissiin.

Jos oikeasti epäilet että äitisi pysyy suhteessa väkivallan pelon vuoksi, voit ilmoittaa että autat kyllä rikosilmoituksen teossa, autat etsimään uutta asuntoa, turvakotia, mitä vain. Autat pääsemään pois.

Mutta jos äitisi ei edes halua pois, et voi auttaa.
 
Mä kerron ihan suoraan miksi asia on niinkuin on. Miksipä mun pitäisi salailla yhtään mitään, mä en ole niille ihmisille velkaa mitään.

Ja mulle on oikeastaan aivan sama kuka mun asioita juoruaa, se juoruilu on niiden juoruajien häpeä, ei mun.

Muoks. meinaan etten ole mitään velkaa vanhemmilleni.
 
Viimeksi muokattu:
"Just"
Kuullostaapa todella todella tutulta.
Minä ratkaisin asian sillä että en ole missään tekemisissä myöskään sen kanssa joka mahdollisti koko lapsuuden kestäneen helvetin. Mieti nyt itse jos miehesi alkaisi pahoinpitelemään teidän lapsianne. Sinäkö vain menisit ulos odottelemaan siksi aikaa ettet joudu kuuntelemaan lasten hätää? Vai soitaisitkohan kenties poliisit? Jäisitkö siihen suhteeseen?

Minä sain äitini oikeat karvat näkyväksi kun kyllästyin hänen fantasiamaahansa ja kyselyyn koska tulen käymään? :eek: (tiesi varsin hyvin että en tule käymään, enkä varsinkaan halua nähdä koskaan isääni) sanoin asioista suoraan ja sanoin myös sen että en ole valmis enää vaikenemaan. Johan sieltä tuli tulikiveä ja tappuraa. Hän pysyy isäsi rinnalla ainiaan ja sille sinä et voi mitään! He tekevät perinnöttömäksi (haha, ihan kuin sieltä olisin odottanutkaan mitään) Hän kertoo kaikille sukulaisille että sinä olet mielisairas luuletko että sua kukaan uskoo? jne jne.
 
samassa tilanteessa
Kimalle84: katos ihmiset ovat erilaisia, jotkut kertoo jokaiselle joka kysyy, minun on taas helpompi pitää tällaiset hyvin vaikeat asiat omana tietona. Minulle ainakin tulisi hyvin inhottava olo jos anopin suku, tutut ja puolitutut kysyisivät yksityisasioistani.
Mutta ymmärrän ettei kaikki ole samalaisia, sen sunkin pitäis ymmärtää.

"Vielä tänäkin päivänä äiti väittää että isä ei ole koskaan meitä lapsia (meitä oli kaksi lasta) pahoinpidellyt."
Hei toi kuulostaa niin tutulta! vielä tänäkin päivänä mun vanhemmat esittää että kaikki oli niin hyvin tai että se oli mun vika. Se on paljon helpompi kuin myöntää - lähinnä itselle, että on ollut huono vanhempi.
 
Kuulostaa todella järkyttävältä. Miten olet pystynyt äidillesi antamaan anteeksi tuon kaiken? Isällesi et, mutta minustakin äitisi on ihan yhtä suuri syypää.
Onhan se kaikessa kiusaamisessa niin että jos vierestä katselet, olet yhtä syyllinen kuin hakkaajakin.

Järkyttävää...

Voimia sinulle kovasti. Ja kysymykseesi, kertoisin suoraan ja lyhytsanaisesti että lapsuuden pahoinpitelyn vuoksi et halua omia lapsiasi laittaa alttiiksi samalle.

Älä usko äitiäsi kaikessa, hän on varmasti lähes yhtä kipeä ja tekee omia tuhojaan sinuun.
Etäiset välit olisi mun kehoitus myös äitiisi.
 
"Just"
Ja niin kysymykseen unohdin vastata :ashamed:
Minä sanon suoraan kyselijöille että "en ole missään tekemisissä vanhempieni kanssa". Jos kysely jatkuu niin joskus toistan ensimmäisen lauseen "minä nyt vaan en ole missään tekemisissä vanhempieni kanssa" tai joskus kerron että en ole reiluun viiteen vuoteen kuullut edes mitään sieltä ja etten edes tiedä missä he asuvat nykyisin joten vähän vaikea se olisi käymään mennä/ vaikea se on soittaa jos ei ole puhelinnumeroa. (tämä käytännössä vastaukseksi melkein mihin tahansa kysymyksiin ;) eli en ala edes vastaamaan kysymyksiin vaan totean et asia nyt on näin. Jos kysymykset vieläkin jatkuvat (mikä on harvinaista, yleensä kysymykset tyrehtyvät ihan tuohon ensimmäiseen) Totean vinosti hymyillen että "kaikilla nyt ei vaan ole mitkään ihannevanhemmat.."
 
vierailija
onhan tuo siis järkyttävää, mutta äitini "puolustukseksi" luen sen että jos äiti asettui isää vastaan (oli asia mikä tahansa) niin selkäänsä sai itsekin. Mikään ei siis oikeuta tietenkään tuollaiseen - itse ainakin omien lasteni terveyden ja turvallisuuden puolesta taistelisin kuin leijona - mutta äiti pelokkaana ja alistuvana suojeli myös itseään sillä että "sulki korvat" ja teeskenteli että mitään ei tapahtunut.

Vielä tänäkin päivänä äiti väittää että isä ei ole koskaan meitä lapsia (meitä oli kaksi lasta) pahoinpidellyt. Ihmisen mieli suojelee itseään hirveyksiltä sillä, että ikäänkuin uskottelee itse itselleen toisenlaisen todellisuuden. Äitiäni en siis missään niemessä rakasta, kunnioita tai sillä tavalla puolusta että hyväksyisin hänen törkeän laiminlyöntinsä, mutta jossain määrin ymmärrän sitä että hän pelosta johtuen käänsi selkänsä lastensa hädälle..[/QUOTE]

Mutta aikuisen täytyy ottaa lapset ja lähteä väkivallasta pois. Oon itsekin lähtenyt väkivaltaisesta suhteesta, ei ole helppoa kun hullu vainosi pitkään. Mut enää ei tartte pelätä....
 

Yhteistyössä