K
kukku
Vieras
Yhdessä ollaan oltu miehen kanssa jo aikasta kauan. Ollaan nyt vähän yli kolmikymppisiä kummatkin. Suhteemme on kummankin ensimmäinen "tosivakava" suhde, kummatkin ovat seurustelleet aikaisemmin, mutta ei montaa vuotta ja suhteet eivät ole olleet sellaisia mennään naimisiin ja hankitaan lapsia-suhteita. Rakastan miestäni todella paljon, mutta välillä tuntuu, että tätäkö tämän sitten pitäisi olla koko loppuelämä.
Nuorena olin se kaveripiirin "villikko", hyppäsin toisesta suhteesta toiseen suhteeseen, kieltämättä taisin olla enemmän kiinnostunut valloittamaan ja kokeilemaan, että saisinko tuonkin, kuin sitoutumaan. Mulla ei ole kuitenkaan ikinä ollut mitään ongelmaa olla yksin, olin pitkiäkin aikoja seurustelematta, mm. pari vuotta ennen mieheni kanssa yhteen menemistä. Mutta jos halusin jonkun kundin, niin siinä se sitten oli, oikeastaan olen aina saanut jokaisen, jonka olen halunnut. Muutamassa suhteessa sain nokilleni, mutta en ikinä kovin pahasti. Eniten harmittaa muutama kerta, kun olin tosissani kiinnostunut jostain ihmisestä ja meillä oli jotain suhteentynkää, mutta sitoutumiskammossani menin kaiken sössimään.
Mieheni tapasin ihan sattumalta ravintolassa ja ekana iltana me ihan vaan juteltiin. Vaihdettiin numerot ja heti erottuamme sain tekstarin, että olisi kiva tavata joskus. Viikko viestiteltiin ja viikonloppuna tavattiin. Kaveritkin sanoi, että tässä on nyt jotain erilaista kuin ennen, ihan kun oltaisiin aina oltu yhdessä. Kieltämättä siltä vähän tuntuikin, vaikka oltiin miehen kanssa ihan erilaisia, niin siltikin mies tuntui todella tutulta ihan alusta asti. Olen yleensä harrastanut sellaisia vähän pahoja poikia, mies oli senkin suhteen aivan erilainen. Mutta jokin vaan klikkasi ja kolmen kuukauden tapailun jälkeen esittelin miehen perheelleni. ( sitä en varsinaisesti ollut tehnyt koskaan aikaisemmin, äiti oli saattanut törmätä johonkin miestuttavaani, mutta en ketään varsinaisesti tuonut tätä ennen kotiin)
Jossain vaiheessa kahdestaanolon jälkeen sitten tuli puheeksi lapset ja muut ja loppuvuodesta 2006 tulin ensimmäisen kerran raskaaksi. 2007 syntyi meidän esikoisemme ja siitä saakka olenkin ollut sitten raskaana tai imettänyt lukuunottamatta muutamaa kuukautta siellä täällä tähänkin päivään asti. Meillä menee periaatteessa miehen kanssa ihan hyvin, tapellaan kyllä, mutta se johtuu aika pitkälti univajeesta ja arjen ongelmista.
En voisi kuvitella elämääni ilman miestäni, mutta välillä tekisi toimittaa koko mies jonnekkin hyvin kauas. Meillä ei ole ketään sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat toimia lapsenvahtina, äitini muutaman kerran vuodessa vahtii lapsia jonkin aikaa, mutta sekin aika on mennyt lähinnä siihen, että ollaan nukuttu. Aina jos suunnitellaan, että illalla istutaan kahdestaan lasten mentyä nukkumaan, niin takuulla jollain iskee korvatulehdus tai painajaisunia tai joku muu homma, ja meidän kahdenkeskeinen aikamme jää siihen, että toinen juoksee lohduttamassa yhtä ja toinen passamassa toista. Ja usein kieltämättä käy niin, että kun olisi illalla aikaa olla kahden, niin minä olen niin väsynyt, että seksi ja muu ei todellakaan ole ensimmäisenä mielessä, vaan oma sänky kutsuu lähinnä unimielessä. Mua ei nyt kiinnosta seksi muutenkaan, johtuu varmaan hormooneista, imetän vielä ja menkat eivät ole alkaneet. Mies vaan kokee sen suurena loukkauksena, kun vaikka kuinka yrittäisi mitä tahansa minua lähinnä vaan ärsyttää seksinvonkaaminen ja en syty touhuun ollenkaan. Tuntuu, että ollaan nyt enemmän kavereita, kuin puolisoita, haluan olla miehen kanssa ja jutella ja vaikka halaillakkin, mutta seksiä en halua. En mieheni kanssa, enkä kyllä kenenkään muunkaan kanssa.
Miten teillä on säilynyt "liekki", kateellisena katselen pariskuntia, jotka suutelevat toisiaan intohimoisesti parinkymmenen vuoden jälkeenkin. Meillä tunnutaan lähinnä nykyisin pusuttelevan lapsia. Tuntuu, että päivisin minulla on koko ajan joku sylissä roikkumassa, yksi tissillä, sitten seuraava tarvitsee huomiota, sitten taas toinen ja sama jatkuu ja jatkuu... Hetkeäkään en saa olla yksin, vessassakin on yleensä joku seurana ja ainakin huutelemassa toisesta huoneesta. Illalla kun lapset nukkuvat, en vaan jaksaisi jatkaa miehen hellimistä, vaan haluaisin tehdä omia juttujani ja vaikka vaan istua ilman ketään kyhnäämässä vieressä. Kotiäitinä minulla ei ole hetken rauhaa. Miten te muut onnistutte parisuhteen hoitamisessa?
Nuorena olin se kaveripiirin "villikko", hyppäsin toisesta suhteesta toiseen suhteeseen, kieltämättä taisin olla enemmän kiinnostunut valloittamaan ja kokeilemaan, että saisinko tuonkin, kuin sitoutumaan. Mulla ei ole kuitenkaan ikinä ollut mitään ongelmaa olla yksin, olin pitkiäkin aikoja seurustelematta, mm. pari vuotta ennen mieheni kanssa yhteen menemistä. Mutta jos halusin jonkun kundin, niin siinä se sitten oli, oikeastaan olen aina saanut jokaisen, jonka olen halunnut. Muutamassa suhteessa sain nokilleni, mutta en ikinä kovin pahasti. Eniten harmittaa muutama kerta, kun olin tosissani kiinnostunut jostain ihmisestä ja meillä oli jotain suhteentynkää, mutta sitoutumiskammossani menin kaiken sössimään.
Mieheni tapasin ihan sattumalta ravintolassa ja ekana iltana me ihan vaan juteltiin. Vaihdettiin numerot ja heti erottuamme sain tekstarin, että olisi kiva tavata joskus. Viikko viestiteltiin ja viikonloppuna tavattiin. Kaveritkin sanoi, että tässä on nyt jotain erilaista kuin ennen, ihan kun oltaisiin aina oltu yhdessä. Kieltämättä siltä vähän tuntuikin, vaikka oltiin miehen kanssa ihan erilaisia, niin siltikin mies tuntui todella tutulta ihan alusta asti. Olen yleensä harrastanut sellaisia vähän pahoja poikia, mies oli senkin suhteen aivan erilainen. Mutta jokin vaan klikkasi ja kolmen kuukauden tapailun jälkeen esittelin miehen perheelleni. ( sitä en varsinaisesti ollut tehnyt koskaan aikaisemmin, äiti oli saattanut törmätä johonkin miestuttavaani, mutta en ketään varsinaisesti tuonut tätä ennen kotiin)
Jossain vaiheessa kahdestaanolon jälkeen sitten tuli puheeksi lapset ja muut ja loppuvuodesta 2006 tulin ensimmäisen kerran raskaaksi. 2007 syntyi meidän esikoisemme ja siitä saakka olenkin ollut sitten raskaana tai imettänyt lukuunottamatta muutamaa kuukautta siellä täällä tähänkin päivään asti. Meillä menee periaatteessa miehen kanssa ihan hyvin, tapellaan kyllä, mutta se johtuu aika pitkälti univajeesta ja arjen ongelmista.
En voisi kuvitella elämääni ilman miestäni, mutta välillä tekisi toimittaa koko mies jonnekkin hyvin kauas. Meillä ei ole ketään sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat toimia lapsenvahtina, äitini muutaman kerran vuodessa vahtii lapsia jonkin aikaa, mutta sekin aika on mennyt lähinnä siihen, että ollaan nukuttu. Aina jos suunnitellaan, että illalla istutaan kahdestaan lasten mentyä nukkumaan, niin takuulla jollain iskee korvatulehdus tai painajaisunia tai joku muu homma, ja meidän kahdenkeskeinen aikamme jää siihen, että toinen juoksee lohduttamassa yhtä ja toinen passamassa toista. Ja usein kieltämättä käy niin, että kun olisi illalla aikaa olla kahden, niin minä olen niin väsynyt, että seksi ja muu ei todellakaan ole ensimmäisenä mielessä, vaan oma sänky kutsuu lähinnä unimielessä. Mua ei nyt kiinnosta seksi muutenkaan, johtuu varmaan hormooneista, imetän vielä ja menkat eivät ole alkaneet. Mies vaan kokee sen suurena loukkauksena, kun vaikka kuinka yrittäisi mitä tahansa minua lähinnä vaan ärsyttää seksinvonkaaminen ja en syty touhuun ollenkaan. Tuntuu, että ollaan nyt enemmän kavereita, kuin puolisoita, haluan olla miehen kanssa ja jutella ja vaikka halaillakkin, mutta seksiä en halua. En mieheni kanssa, enkä kyllä kenenkään muunkaan kanssa.
Miten teillä on säilynyt "liekki", kateellisena katselen pariskuntia, jotka suutelevat toisiaan intohimoisesti parinkymmenen vuoden jälkeenkin. Meillä tunnutaan lähinnä nykyisin pusuttelevan lapsia. Tuntuu, että päivisin minulla on koko ajan joku sylissä roikkumassa, yksi tissillä, sitten seuraava tarvitsee huomiota, sitten taas toinen ja sama jatkuu ja jatkuu... Hetkeäkään en saa olla yksin, vessassakin on yleensä joku seurana ja ainakin huutelemassa toisesta huoneesta. Illalla kun lapset nukkuvat, en vaan jaksaisi jatkaa miehen hellimistä, vaan haluaisin tehdä omia juttujani ja vaikka vaan istua ilman ketään kyhnäämässä vieressä. Kotiäitinä minulla ei ole hetken rauhaa. Miten te muut onnistutte parisuhteen hoitamisessa?
Kun ipanat on nyt päättäneet nukkua muutenkin melko hyvin, moni muukin asia on korjaanutunut vähän kuin itsestään. Ukon kanssa sais olla enemmän kahdenkeskistä aikaa, mutta tiedostetaan tilanne sekä se, mistä se johtuu ja tehdään parhaamme sen mukaan, miten pystytään. Iltaisin yhteistä tekemistä, jos suinkin mahdollista (eli jos ollaan molemmat kotona) eikä jäädä molemmat tekemään omiamme. Vaikka sitten vain telkan katselua, jos ei muuta. Oon nyt oppinut ottamaan omaa-aikaakin enemmän, mikä vaikuttaa kyllä kokonaistilanteesee myös. Lähden salille ja/tai kauppaan tms. Kotiin ei kantsi jäädä. Jos ipanat on hereillä, ei siitä vaan tule sitä omaa-aikaa silloin kuitenkaan.
