Miten saada "kitkettyä" lapsesta tietynlainen kiusanhenki pois?

[apuja]

Pääosin lapsi on ihana tyyppi, pulisee ja höpisee omia juttujaan, mutta hetkessä hän voi muuttua täysin toisenlaiseksi. Tekemällä tekee kaikenlaista pientä kiusaa ja kiusoittelua. Ei tuollainen ole mukava juttu. Tai sitten kohnottaa päättömästi tehden kanssa jotain jäyniään ynnä nauraa höröttää ihan tyhjänpäiväistä.

Tai sitten että puheillaan kanssa tekee tavallaan kiusaa, esim; räjäytän tämän talon dynamiitilla tai kohta kaadan kiviä elukoitten päälle tai kohta lyön vasaralla / kirveellä äidin kuoliaaksi tai ammun sinut kuoliaaksi jne jne.....

Olen jutellutkin lapselle, että et saa olla tuollainen. Jos vielä aikuisenakin jatkat tuollaista linjaasi, niin ei sinulla ole ketään kavereita. Ei kukaan tykkää sinusta jos koko ajan teet pientä kiusaa lähimmillesi.

Sitten kun aikani menoa seuraan tai puheita kuuntelen, ärähdän lapselle kunnolla. Sitten tenava hokee vain, että "anteeksi anteeksi - äiti sinä olet kiva kaveri".
Ja ei mene kuin tovi ja hetki + sama meno jatkuu uudestaan.

Tuntuu, että lapsen kanssa on nykyään todella haasteellista olla. Tuntuu, että miten jaksan mielessäni aina pitää sen, että lapsi on ihana tapaus ja hän nyt vain omiaan höpöttelee. Jaksa jaksa vielä vähän - vielä vähän kuunnella häntä. Mutta kun ei sitä vain aina jaksa.

Ja tulee sitten tuollaisesta "kiusanhengestä" vain ikävä fiilis itsellekin, negatiivisia tunteita vain alkaa ilmaantua lasta kohtaan. "Miksi sinun pitää olla noin kiusanhenki, miksi olet noin ilkeä? Mitä oikein ajat takaa kiusanteolla? Sinä olet kyllä huomiota saanut, et ole siitä paitsi jäänyt" jne jne.

 

["..."]

Sen tarkemmin asiaa analysoimatta pakko todeta, että eikös meissä kaikissa ihmisissä jonkinlainen pieni piru asusta. Lapset vasta testailevat tätä puolta itsessään, mutta johdonmukaisella opastamisella aikuiselta siinä, että mikä on hyväksyttyä ja mikä ei, niin varmaan tulee tuloksia aikuisikään mennessä.

 

[alkuperäinen]

Ei minusta lapsi tuota puolta testaile, vaan tekee todella käytännössä kaikkea pientä kiusaa, mutta osaa siis olla kiltistikin kun sille päälle sattuu. Lapsella kun mieliala vaihtelee päivästä toiseen. Mutta jotenkin vain en nyt pidä hänen tästä "kiusanhenki"- meiningistä. Se tuottaa vain negatiivisia ajatuksia ja tunteita lasta kohtaan. Ja koen, että noin en saisi tuntea omaa rakasta lastani kohtaan. Mutta jos muksulla ei ole pahemmin muuta mielessä, kuin pikku kiusatm niin ei se minusta kivalta tunnu ;((

 

["poks"]

Ei minusta lapsi tuota puolta testaile, vaan tekee todella käytännössä kaikkea pientä kiusaa, mutta osaa siis olla kiltistikin kun sille päälle sattuu. Lapsella kun mieliala vaihtelee päivästä toiseen. Mutta jotenkin vain en nyt pidä hänen tästä "kiusanhenki"- meiningistä. Se tuottaa vain negatiivisia ajatuksia ja tunteita lasta kohtaan. Ja koen, että noin en saisi tuntea omaa rakasta lastani kohtaan. Mutta jos muksulla ei ole pahemmin muuta mielessä, kuin pikku kiusatm niin ei se minusta kivalta tunnu ;((

Äiti saa kokea negatiivisia tunteita lastaan kohtaan, ei ole normaalia, ettei mikään lapsessa herätä äidissä ärtymystä, suuttumusta tms. Kaikki tunteet ovat sallittuja äidille, mutta tärkeää on se, miten niihin suhtautuu. Lapselle saa suuttua ja ärähtääkin, mutta kiinni käyminen ja haukkuminen eivät sovi.

Varmasti jatkuva kiusanteko ärsyttää ihan sinällään ja herättää huolta, miten lapsi pärjää esimerkiksi ystäväporukassa. Mutta kuulostaa nyt vähän siltä, että sinua äitinä ärsyttää eniten se, että lapsi ajaa sinut kokemaan negatiivisia tunteita, joita itse siis pidät väärinä. On raskasta kokea syyllisyyttä omista tunteistaan. Anna itsellesi lupa tunteisii ja niiden näyttämiseen, niin kiusanteko-ongelma pienenee käsiteltäviin mittasuhteisiin.

 

[Mep]

Ap:n lapsen ikä jäi tässä mainitsematta, mutta meillä 7v. poika käyttäytyy ihan samoin.
Menee päiviä "normaalisti" jutellen ja kivasti leikkien ja sitten voi tulla viikon jakso, että ärsyttää ihan tahallaan puheilla ja teoilla (revin tän paidan, lyön sua yms.)
Pahinta on jos sattuu yhtä aikaa mun PMS:n kanssa........en kestä yhtään ja sota on valmis.
Kaipa se kasvuun kuuluu. Yritetään sanoa myös että jos jutut ei lopu, et pääse kaverille tms. edun menetystä seuraa. Välillä ottaa tosi koville, voimia sinnekin!

 

[alkuperäinen]

Mep, minulla lapsi on kanssa 7v. Eli kai tämä on sitä kasvamista, vanhemmista irrouttautumista, itsenäistymistä. Koska lapseni myös tämän kevään ja kesän aikana on tykästynyt pyöräilemään yksinään tässä asutusalueella. Vähän joskus hirvittää, mutta toistaiseksi lapsi on aina ajoissa kotiin tullut.

 

[alkuperäinen]

poks, mutta se kanssa harmittaa, kun koen noita negatiivisia tunteita lasta kohtaan, niin se aiheuttaa sen, että olen mahdottoman kireällä ja kiukkuisella tuulella lapsen ollessa paikalla. Tosin pyrin lapselle olemaan vähemmän kiukkuinen, mutta minun sisälläni on kiukkuinen mieliala. Haluaisin olla paremmalla tuulella. Näin kun yksikseni olen, niin mieliala on jälleen parempi. Voi kun lapsi muuttaisi tapojaan, niin olisi hänen seurassaan olisi mukavampi olla.

 

["poks"]

poks, mutta se kanssa harmittaa, kun koen noita negatiivisia tunteita lasta kohtaan, niin se aiheuttaa sen, että olen mahdottoman kireällä ja kiukkuisella tuulella lapsen ollessa paikalla. Tosin pyrin lapselle olemaan vähemmän kiukkuinen, mutta minun sisälläni on kiukkuinen mieliala. Haluaisin olla paremmalla tuulella. Näin kun yksikseni olen, niin mieliala on jälleen parempi. Voi kun lapsi muuttaisi tapojaan, niin olisi hänen seurassaan olisi mukavampi olla.

Mä olen kokenut tuon myös. Nytkin on ollut muutamia pirun tiukkoja päiviä, kun olen ollut koko ajan räjähtämäisilläni. Jää välillä paha mieli lapsen puolesta, kun tuntuu, että omat tunteet eivät ehdi synkroniin lapsen kanssa. Mä siis olen edelleen ärtynyt edellisestä tempauksesta, kun lapsi on jo taas pieni enkeli ja kiikuttaa kyniä, että piirrelläänkö. Mun on vaikea yhtäkkiä ollakin yhtä hyvällä tuulella kuin lapsi on. Ja sitten, kun mä rentoudun ja luulen, että kaikki on ok, itsekin ehkä ehdotan jotain kivaa, niin eikö pikku pirulainen vedä taas jostain langasta mun pinnani kireälle.

Mä olen todennut, että mua helpottaa eniten, kun tunnustan vaikka miehelleni tai äidilleni, että olen piipussa ja mua harmittaa ja pinna on noin viiden millin pituinen. Mun kohdalla asia pienenee, kun sen voi tunnustaa toiselle. Pahinta oli silloin, kun luulin, että mun pitää jaksaa hymyillä ja kaiken on oltava ruusuista.

Uskon, että kun jaksaa pitää niitä rajoja (vaikka miten korvista savu nousisi) niin vaihe menee ohi. Kävin tuossa kolmivuotiaan kanssa neuvolassa ja siellä terkka sanoi, että taitaa pikku hiljaa silläkin mennä jo uhma ohi, jolloin havahduin siihen, että niin tosiaan. Sitä jää niin kiinni siihen tunteeseen, että tenavat vain kiukkuavat, ettei heti edes huomaa, että joku vaihe on jo menossa ohi. Mutta on se ihana päivä, kun hoksaa, että hei, joku asia sujuu nykyään jo tosi hienosti. Sitten jaksaa taas palan matkaa. Nyt, kun vielä saisi noiden muksujen välisen nahistelun rajoihin, niin olisi ihan luksusta, muutahan ne ryökäleet eivät teekään.

 

["myö"]

Miulla on vaan tyttöjä, enkä mistään mitään tiedä, mutta nuo jutut kyllä vähän hirvittää: siis "Ammun sinut kuoliaaksi" ja "Räjäytän talon", ym. Ei varmaan ole niitä toteuttamassa, mutta mistä nuo ajatukset kumpuaa? Miun tytöt ovat samanikäisiä, eivätkä kyllä tuollaisia toistele.

 

["..."]

[QUOTE="myö";26707370]Miulla on vaan tyttöjä, enkä mistään mitään tiedä, mutta nuo jutut kyllä vähän hirvittää: siis "Ammun sinut kuoliaaksi" ja "Räjäytän talon", ym. Ei varmaan ole niitä toteuttamassa, mutta mistä nuo ajatukset kumpuaa? Miun tytöt ovat samanikäisiä, eivätkä kyllä tuollaisia toistele.[/QUOTE]

Monestihän tytöt reagoivat eri tavoin siihen "pimeään puoleen" itsessään, hyvin monilla se alkaa omaan kehoon kohdistuvana arvosteluna, mahdollisina syömisongelmina ym.

Toki ei kaikilla tule näin, mutta toiset ihmiset ovat vaan tasaisempia, toiset taas etsivät erilailla rajoja itsestään ja ympäristöstään.

 

["myö"]

[QUOTE="...";26707623]Monestihän tytöt reagoivat eri tavoin siihen "pimeään puoleen" itsessään, hyvin monilla se alkaa omaan kehoon kohdistuvana arvosteluna, mahdollisina syömisongelmina ym.

Toki ei kaikilla tule näin, mutta toiset ihmiset ovat vaan tasaisempia, toiset taas etsivät erilailla rajoja itsestään ja ympäristöstään.[/QUOTE]

Eli siis muidenkin pojat etsivät rajojaan kertomalla tuollaisia juttuja äideilleen? Olenpahan vaan kiinnostunut .

 

[Anatolia]

Meidän 6 v poika ei puhu ihan tuollaisia, mutta saattaa mm. todeta että "jos mä en tuu kotiin ajoissa, niin sä saat tappaa mut". Kun siis olen todennut, että saat toki mennä XXX:n pihalle, mutta sun pitää olla kotona tasan kello seitsemän, tms.

Kyllä se hätkähdyttää, mutta kuulemma on ihan normaalia ja ikään liittyvää.

Pojat puhuu, he näkyvät ja kuuluvat. Tytöt pitävät asioita sisällään. Näin yleistettynä ainakin.

 

["..."]

[QUOTE="myö";26707724]Eli siis muidenkin pojat etsivät rajojaan kertomalla tuollaisia juttuja äideilleen? Olenpahan vaan kiinnostunut .[/QUOTE]

Tuskinpa kaikki, toiset ovat taseisempia. Mutta joku testailee enmmän 3 -vuotiaana, toinen 7 -vuotiaana, joku kolmas saattaa olla kiltteyden perikuva koko lapsuuden, mutta murrosiässä onkin sitten toinen meininki. Uskoisin että muodot ovatkin sitten aina ikään sopivia, sellainen seitsenvuotias ei oikein kuitenkaan vielä tajua mitä kyseiset jutut oikeesti tarkoittavat ja tietynlainen uhoilu ja liioittelu kuulunee vielä tuohonkin ikään.

Niin ja jotkut eivät ole lapsuudenkodissaan uskaltaneet rajojaan kokeilla, sitten myöhemmissä ihmisuhteissa saatetaan käyttäytyä kuin rajojaan etsivä kakara, tätäkin on jossain tavannut vaikken täysin henkilökohtaisesti.

Mutta suosittelen silti ottamaan yhteyttä vaikka perheneuvolaan, jotta saisitte keinoja jaksaa arjessa.

 

["tiina"]

Minun elokuussa 6-vuotta täyttävä poikani on alkanut nyt kevään/kesän aikana höpöttelemään tuollaisia, useimmiten kuuluu että "leikkaa mahan" tai "ampuu", uhkaa myös rikkoa koko talon tai jonkin tavaran. Yleensä on vihainen kun noita uhkailee.

Minäkin olen miettinyt että mistä ihmeestä nuo jutut kumpuaa, ja mistä on yleensä keksinyt tuollaiset uhkaukset.

Pojalla on muutenkin tullut tässä kesän mittaan käyttäytymisen kanssa ihme muutoksia, uhmaa ja kiukkuaa paljon enemmän kuin ennen.

 

[juuh]

Meillä 8v. tyttö ja ollut tuollaista jo pari vuotta. Ilkeilee ihan tahallaan, joten mitään testaamista ei ole tai lähinnä se on sitten äidin hermojen testaamista =D Rasittavaa. Jos alkaa kunnolla ilkeilemään en kestä sitä ja lähetän omaan huoneeseensa miettimään sanojaan.

 

[Nellien]

meillä väheni tollanen kiusanteko adhd lääkityksen myötä! ja ikäkin auttaa vähän.

 

[ap jatkaa]

Meillä on tenavalla ADHD - lääkitys käytössä, mutta vaikutti taas kevään ja alkukesän aikana siltä, että lapsi alkoi taas saada turhia raivareita ja kiukunpuuskia. Nyt heinäkuussa ollaan pidetty lääkkeestä taukoa tai annettu toisinaan pienempiä määriä, kun on ollut selliasia tilanteita, että lääkettä on pakko antaa.

 

[Miili]

Lapset kasvattaa vanhempiaan ja tää on just sitä. Meilläkin on noita kausia ollut, ehkä vähän eri sanoilla tai tavoilla mutta varmaan samaa kehityskautta. Rankkaahan se on kun tuntuu ettei jaksa rakastaa lasta tai illalla miettii että sanoinko lapselle tänään mitään hellää ja ihanaa vai vaan ei saa tehdä / sanoa noin. Mä oon ajatellu että se on sitä molemminpuolista kasvua ja mun aikuisena on vaan (yritettävä!!) pysyttävä rauhallisena ja kasvatettava lastani vaikka se kasvattaminen ei aina niin kivaa ja palkitsevaa olekaan.

 

[kasvamista isoksi]

ne on lapsia ja se kuuluu kasvuun, aikuisella on sitten se kasvunpaikka myös opetella myönteisesti kasvattaa lasta hyveeseen, ei vähättelemällä ja sanomalla miksi olet tuollainen ja miksi teet kiusaa yms. siintä kasvaa vaan huono itsetunto lapselle ja kiusauskierre jatkuu ja jatkuu.