Miten rohkaista arkaa lasta?

Siinäpä se. Meiltä löytyy reilu kaksivuotias (2v 5kk) tyttö joka on ollut koko ikänsä kotona, pikkusisko alkaa nyt lähestyä vuoden ikää ja äidillä alkaisi olemaan jo melkoinen hinku töihin.

Mutta, mutta... Tällä hetkellä tyttö ei pysty olemaan käytännössä yhtään erossa minusta. Aloitimme kolme-neljä viikkoa sitten taaperokerhon (avointa varhaiskasvatusta, jossa lapsen olisi tarkoitus olla pari tuntia kerrallaan kahdesti viikossa) js siellä siis tyttö on minun ja pikkusiskon kanssa yhä edelleen kun muut lapset jäivät itkemättä melkeinpä ekan kerran jälkeen sinne. Tytöllä tulee melkein heti hirmuinen hätä jos yhtään jään jonnekin nurkan taakse. Yhden kerran jätin tytön kerhoon kun toinen jutteli, että pärjää kyllä. Tuloksena tyttö oli itkenyt siellä yli tunnin putkeen, siihen asti, että palasin

Kotona tyttö on kyllä hyvin reipas, mutta aristelee muita ihmisiä mielestäni huomattavsti enemmän kuin muut. Tilanne tuntuu kuitenkin hirveän hankalalta tietenkin lapsen kannalta, mutta myös omalta kannalta kun olen ihan jumissa kotona. Kävin reilu viikko sitten kahden tunnin reissun kaupungilla, tyttö oli kotona isänsä kanssa ja itki perääni melkein koko reissun ajan.

Onko muilla kokemusta samanlaisista tapauksista? Lapsen luonnettahan ei tietenkään voi muuttaa, mutta olisikohan joitain keinoja rohkaista toista? Meillä ei hirveän suurta sosiaalista verkostoa ole, mutta pyrimme tuon kerhon ja muskarin lisäksi käymään ainakin kertaalleen viikossa jollain tutulla lapsiperheellä.

 

Ei kai siinä muu kuin edetä pikku hiljaa pala kerrallaan.
Mä yrittäisin ensin totuttaa olemaan kotona enemmän isän tai jonkun muun läheisemmän kanssa ilman äitiä (ensin puoli tuntia, sitten tunti jne.) ja taas toisaalta just käymään lapsen kanssa eri paikoissa säännöllisesti (juuri kuten olet ajatellutkin).
Ja onhan lapsi paljon isänsä kanssa (esim. lukevat kirjoja tai leikkivät leluilla tms. tai vaikka pihalla) silloinkin kun olet kotona?

 

Meillä on myös hyvin arka reilu 2 vuotias (2v2kk). Ujostelee tuntemattomia lapsia ja aikuisia ja menee suorastaan paniikkiin, jos olen kauempana, kun joku vieras menee edes ohitse. Olen jossain vaiheessa myös yrittänyt totuttaa lasta vaikka miten toisiin... Käynyt muskarissa, puistoissa joissa paljon lapsia, yrittänyt vierailla ja kutsua meille vieraita enemmän... mutta tuntuu, että ainoa mikä auttaa on aika. Muskarissa käyntikin totutti kyllä lasta hetkeksi hieman muihin lapsiin, mutta sitten jos edes yksi muskari jäi väliin, tuntui että taas kaikki on ihan samassa pisteessä kuin ennenkin. Olen siis jotenkin luovuttanut ja ajatellut, että aika tekee tehtävänsä. Tällä hetkellä pojalla tuntuu myös olevan kauhea eroahdistus ja haluaisi olla kokoajan minun kanssani.
Meillä onneksi poika kuitenkin on isänsäkin kanssa, eikä ainakaan itke jos minä olen poissa, tosin onkin sitten varsinainen takiainen kun tulen kotiin. Myös mummo on pojalle rakas hoitaja. Ymmärrän kyllä ahdistuksesi todellakin :hug: Minä meinaan tulla hulluksi jo tuon yhden takiaisen kanssa, vaikka voinkin huoletta käydä lenkillä iltaisin... Mutta on kiva tietää, että muitakin arkoja lapsia on, kun puistoissa ja muskareissa vaikuttaa aina kaikki niin reippailta. Ja hei, jostain luin, että herkät ja älykkäät lapsen vierastavat kaikkein eniten

 

Kokeileppa auttaisko sun valokuva asiaa. Päiväkodeissa käytetään pienillä lapsilla ekoina kuukausina valokuvia tutuista ihmisistä ja varsinkin vanhemmista ja aikuiset katselevat kuvia yhdessä lapsen kanssa, kertovat mitä päivän aikana tehdään ja koska äiti tai isä tulee hakemaan. Näin lapella säilyy mielikuva vanhemmista koko erossaoloajan ja turvallisuuden tunne syntyy vähitellen, kun lapsi ymmärtää että vanhemmat ovat olemassa vaikka heitä ei näe ja hän voi luottaa siihen, että hänet kyllä haetan hoidosta ja sitten saa taas olla vanhempien kanssa yhdessä. Jotkut lapset tarvitsevat tähän eroon pidemän ajan kuin toiset, mtta lapsen ehdoilla pitää mennä, pikkuhiljaa.

 

Great! Tänään oli seitsemäs kerta kun oltiin yhdessä tuolla taaperokerhossa ja tarhantäti alkoi juttelemaan, että tyttö ei ehkä vielä ole valmis tähän... Muut koko elämänsä kotihoidossa olleet vaan tulevat ja jäävät kuin ei mitään kieltämättä alkaa tulemaan sellainen olo, etä kai tässä jotain itse on väärin tehnyt... Ja tosissaan kerhoon vietiin jo alkumetreillä perhepotretti.

Ja kieltämättä tulevaisuuskin alkoi ahdistaa, sillä ellei tilanne tästä muutu, ei varmaan ole mitään muuta mahdollisuutta kuin palkata kotiin muksuille hoitaja (liekkö sittenkään onnistuu...) ja sepäs sitten neilaiseekin aika rattoisasti rahaa...

 

Meillä tyttö arkaili tuossa iässä voimakkaastikin enkä olisi kuvitellut että olisi vielä valmis hoitoon vieraalle.. mutta pari, kolme kuukautta eteenpäin ja tilanne oli aivan toinen.
Täytti juuri 3 vuotta ja jää kerhoon reippasti ja on kuulemma todella sosiaalinen.

Itse en rohkaisssut mutten vältellytkään vieraita arkailuajankohtana.. juttelin vain tytölle että jos ujostuttaa etkä halua jutella, ei ole pakko. Katsele vaikka muualle ja tee omia juttujasi.. aina meni puolisen tuntia ja sitten uskalsi tulla juttusille.
Tokihan on erilaisia luonteita eikä kaikki ole samasta kaavasta mutta toivottavasti aika auttaa teilläkin ja tilanne pian muuttuu.

 

Meillä tyttö 2v8kk ja kerhossa, puistossa, vieraammassa kylässä arkailee aina, välillä enemmän välillä vähemmän. Kotona on hyvinkin reipas jopa villi ajoittain . Viime keväänä aloitettiin kerhoilut ja silloin oli välillä tosi hankalaa, hysteeristä itkua heti jos menin kauemmas lapsesta. Nyt kesän aikana tyttö on reipastunut tosi paljon, leikkii jo toisten kanssa kivasti, kuuntelee kerhotädin lukemia satuja jne., toki välillä ujostuttaa kun on vieraampia ihmisiä läsnä.

Yleensä ujostelun laukaisee se, kun huomio kiinnittyy tyttöön, joku kysyy jotain häneltä tms. Meillä auttaa kun ei itse tee ujostelusta suurta numeroa. Tai kun olen kertonut, että kyllä muitakin jännittää ja ujostuttaa joskus mutta se on ihan normaalia eikä haittaa yhtään.

Meillä aika on siis auttanut ja nyt jopa suht toiveikkain mielin ajattelen ensi talvea, jolloin lasten pitäisi mennä päivähoitoon (kotona myös pikkuveli +1v) kun aikaisemmin koko ajatus on tuntunut ihan absurdilta. Tyttö ei ujostele mitenkään tuttuja ihmisiä, mutta ei mekään mitään supersosiaalisia kyläilijöitä olla, muutama ystäväpariskunta lapsineen ja isovanhemmat joiden luona nyt ainakin viikottain käydään. Joka päivä yritän "siedättää" lasta, käydään joko kerhossa tai puistossa tai jossain muualla ihmisten ilmoilla. Lisäksi on kerran viikossa mummilla tai mummulla hoidossa. Tällä taktiikalla meillä on jonkinlaisia tuloksia alkanut tulla, ja tästä jatketaan toiveikkain mielin.

Mutta kyllä lapsen luonne, persoonallisuus ja temperamentti asettaa varmaankin ne raamit, joiden sisällä voi sitten rohkaista ja tukea lasta. Meidän tyttö luonteeltaan sellainen rauhallinen harkitsija ja pohtija, tarvii ehkä hiukan enemmän aikaa tähän sosiaalistumiseen kuin joku toinen. Mutta kyllä sitten monessa muussa asiassa oppii nopeasti ja on ns. helppo lapsi. Lapset on vaan niin erilaisia :heart:.

 

mä oon miettinyt nyt samaa että miten voisi vähän rohkaista, kun oon koittanut totuttaa (tosin vasta) 1,5v poikaa minisatsiin jotta voisi olla siellä leikkimässä kuntoilun ajan. Viisi kertaa ollaan nyt oltu yhdessä ja viimeksi eilen, poika ei sen tunnin aikana uskaltanut kuin pari kertaa käydä muiden luona kunnolla (siis niin että ei nähnyt mua,ehkä minuutin oli ja juoksi itkien takaisin vaikkei mitään tapahtunut). Ei oo mitenkään noin arka mielestäni muualla ja tuollakin istuin penkillä ja luin lehteä eli olin koko ajan ulottuvilla.

Tällä kertaa koitin niin että vaan olin siinä tosiaan lukemassa enkä mennyt pojan mukaan leikkimään, kun ajattelin että jos olen "epäkiinnostava" niin ne lelut ja leikittäjät vetäisi paremmin puoleensa. Eipä vetänyt. Siellä on paljon poikaani nuorempia (ja tietysti vanhempiakin lapsia) enkä kertaakaan vielä ole nähnyt että kukaan esim huutaisi äitiä tai itkisi siellä minuuttia kauempaa (ja sekin ollut vain jos on kaatunut tj). Hoitajat ovat ihan huipputyyppejä ja siellä on ollut kaksi iltaisin,toinen on tähän asti ollut aina sama joten ei siitäkään ole kiinni etteikö olisi nähnyt jo aiemmin. Olen myös jutellut hoitajien kanssa ja kuulemma yleensä pari kertaa riittää (vaikka hekin sanovat että lapsethan ovat yksilöitä jne) mutta meillä ei näytä mitään edistystä tapahtuneen edes 5 kertana. Ei tietenkään pitäisi verrata mutta välillä oon miettinyt että missähän vika..

Noh eipä tässä nyt sinänsä mitään hoppua ole mutta olisi vaan ollut niin mukavaa jos edes tuo tunnin leikkihetki pari-kolme kertaa viikossa onnistuisi..

 

Älkää nyt missään tapauksessa itseänne syyttäkö, eihän siitä mitään hyötyä ole Samoilla linjoilla olen muiden kanssa siinä että luonnekysymys, aika varmasti auttaa tässä asiassa. Tutulla oli tosi arka lapsi joka ensimmäisenä koulupäivänä kulki peloissaan pitkin seiniä, ja aloitti sitten vuotta myöhemmin ja pärjää mainiosti. Toiset vaan tarvitsevat enemmän aikaa.

Tosin ymmärrän erittäin hyvin sen äidin tarpeen päästä välillä tuulettumaan..Osaisinpa neuvoa