Miten päästä yli kun tuntuu, että olen aina ollut esikoiselle liian tiukka

[Kunhan pohdin]

esikoinen jo murrosikäinen mutta vaikea on välillä luoda kontaktia, hän haastaa mua jatkuvasti kun tietää tiukat mielipiteeni ja sääntöni. Olen yrittänyt olla joustavampi ja "kivempi" mutta käytännössä se on mahdotonta, yhteistä säveltä ei tunnu löytyvän ja hän ajautuu kaueammas koko ajan... tietenkin osa siitä on normaalia irrottautumista mutta osa sellaista "halveksuntaa" jota hän minua kohtaan suo.

Nyt kun lapsia on enemmän ja mitä enemmän niitä on, sitä löysempi olen ollut ja rennompi kasvatusasioissa ja sitä onnellisempia (?) lapsista on tullut. En sano että esikoiseni olisi masentunut tai vastaavaa, mutta samanlaista yhteistä rentoa ilmapiiriä hänen kanssaan ei ole. Myönnän että olen ollut liian tiukka, liian keskittynyt pitämään sääntöjä yllä kuin olemiseen hänen kanssaan. Harmittaa monet asiat, jotka jäivät väliin kokematta hänen kanssaan kun hän oli pienempi. Olin silloin myös väsynyt, mikä osaltaan johtui tuosta tarpeesta olla ns. täydellinen äiti. Jakelin kohtuuttomia rangaistuksia ja pillastuin pienistäkin virheistä.

Surettaa ajatellakin ... nyt olen ihan erilainen ja tuntuu vaan niin pahalle ajatella että esikoiseni on saanut jotenkin huonomman kasvatuksen pikkulapsi- ja alakouluiässä.

Nyt yritän kovasti hänen kanssaan mutta on tunne, että on liian myöhäistä annan ajan kulua, en pakota häntä mutta nyt kun olen "höllännyt" ja antanut hänen tehdä enemmän omia päätöksiä, huomaan että ajautuu ehkä vähän huonoille teille... tietenkin tietyt säännöt on, yritän pitää mutta samalla huomaan että mitä enemmän komennan, sitä enemmän se halveksuu mua ja ... mä vaan toivon, et olisin voinut olla hälle sellainen aikuinen, kenelle puhua ja keneen voi luottaa. Mut mä oon ollu se natsiäiti

 

[neljän äiti]

Samaa murehdin minä. Minulla on lisäksi se ongelma, että me ei kohdata esikoisen kanssa juuri millään tasolla. Kaikkinainen juttelu hänen kanssaan tuntuu väkinäiseltä, en osaa nauraa hänen kanssaan. Sisarusten kanssa huumori kukkii ja se on aitoa ja spontaania. Esikon kanssa kaikki on kummallista väkisin vääntämistä. Yritän ja yritän, mutta tökkii..

Tunnen tästä kauheaa syyllisyyttä. Kuitenkin esikoinen tulee joskus vielä kainaloon, ja voin halata häntä. Mutta ne hetket on yhä harvemmassa. Pelkään, että tyttö ajautuu huonoille teille, kun en osaa näyttää hänelle kunnolla, että hänkin on tärkeä.

 

["äiti"]

En usko että ongelma niinkään on ollu "kurissa" sitä tarvitaan, mutta sen kanssa täytyy olla huumoria, hempeilyä ja hassuttelua.Kuri ja hassuttelu eivät sulje toisiaan pois.Kurinpuute ei tarkoita rakkautta.Päinvastoin. Eikä syli,hempeily ja hassuttelu pois sulje auktoriteettiä.
Tuskin on liian myöhäistä! Rohkeasti vain kahdenkeskistä aikaa esikon kanssa ja asioista juttelua. Ehkä kerran viikkoon kaksisteen vaikka uimaan,lenkille tai vaikka syömään? Nuorikin varmasti innostuisi tälläisestä. Rajojen osoittaminen on kumminkin lapsen kannalta äärimmäisen tärkeään ja se luo turvan tunteen sekä hyvän pohjan menestyä elämässä. Koskaan ei ole liian myöhäistä näyttää sitä hempeilypuolta tai syliä. Teini-ikäinenkin sitä tarvitsee.

 

["mama"]

Tuon ikäisellehän voi jo kertoa et tuntee syyllisyyttä et on ollu liian ankara ja kysyä kokeeko lapsi itse samoin ja tietenkin anteeksipyytäminen, auttaa varmasti molempien oloon. Helppoahan se ei ole mutta kannattaa

 

["vieras"]

Minkä ikäisestä esikoisesta ap puhuu? Murkkuikäisellehän voi jo kertoa omista tunteistaan ja huolistaan esikoisen suhteen. Rohkeasti keskustelua peliin ja ennen kaikkea opettele kuuntelemaan nuortasi - anna hänelle puheen vuoro. Mieti itse mitkä asiat nuoren elämässä ovat oikeasti niitä joihin tarvitaan säännöt ja rangaistukset (aika harva asia!) - missä asioissa nuori voi itse päättää. Sinun pitäisi koko ajan höllentää lankaa jotta nuori pääsee itsenäistymään ja eritymään sinusta. Älä puutu nuoren tekemisiin vaikka huomaisit että "karille menee" vaan anna nuoren tehdä myös virheitä. Ennen kaikkea; kuuntele sitä nuortasi, äläkä tuomitse.

 

["vieras"]

Mama -nimimerkki puhuu asiaa! Aina voi selittää ja pyytää aidosti anteeksi. Semmoinen merkitsee paljon. Ja sen jälkeen voi aloittaa vähän niin kuin puhtaalta pöydältä. Tee tämän esikoisen kanssa yhteisiä juttuja ja ole hänelle "höllempi" äiti. Kyl se siitä!

 

[Oddsocks]

Jos ajattelen asiaa nuoren näkökulmasta, niin tilanne varmaan tuntuu epätasa-arvoiselta muihin sisariin nähden, ehkä jopa siltä että ettei itse oikein riitä sellaisenaan(mikä nyt on muutenkin vaikeaa murkkuna). Kahdenkeskinen aika olis varmaan hyvä ajatus, vaikka leffa, seinäkiipeily tms. mikä teitä kumpaakin kiinnostaa.

Anteeksi voi pyytää ja asiasta puhua, mutta jatkuva pahoillaan oleminen ja syyllisyytensä minun niskaani kaataminen ajoivat minut ihan seinille teininä. Sanoisinkin että kerran puhumisen jälkeen kannattaa jättä asian jauhaminen teinin aloitteeseen ja ennenkaikkea: antaa itselleen anteeksi. Murrosiässä itseänäisyys tarvitsee seinän jota vasten potkia itsensä maailmalle, siinä ei auta olla tunnontuskissa kiemurteleva äiti. Ei myöskään mikään natsi, mutta ainakin itse olisin halunnut ehdotonta rakkautta, sen osoittamista ja silti rehellisiä vastareaktioita, ei kaikkea olisi pitänyt sietää. Suunta eteenpäin: paljon hyvää (mutta VAIN rehellistä) palautetta.

Olet äiti, et ystävä ja kun oman maailman rakennus alkaa on tervettäkin irtautua sinusta tiettyn pisteeseen. Huonot välit ei tarvitse olla, mutta sitä pitää kunnioittaa että tärkeimmät jutut voi haluta jakaa jonkun muun kanssa. Kun tämä irtautuminen onnistuu, niin oppii luottamaan itseensä: minä pärjään ja hyvinhän täällä käy. Uusi lähentyminen tulee sitten nuoren ehdoilla, kun ei itse katoa mihinkään.

Tsemppiä murkkuiluun, itsellä pieni vielä ihan pieni, mutta omat teinit vielä tuoreessa muistissa... eipä käy kateeksi