Miten päästä kiinni normaaliin elämään?

[taapeli]

Kauhee valittelu, sori. pakko purkaa johonkin.

Tuntuu että vaatii niin hurjia ponnisteluja päästä ylipäätään kouluun tai koiran kanssa lenkille, mitään ei saa aikaiseksi ja jotenkin tuntuu et en osaa haluta mitään erikoista, mies kysyy mitä haluun syödä; "mä en tiedä", mitä haluan tehdä, en tiedä..
Välillä on kausia jolloin tuntuu että jaksais vaikka mitä, tai no kausia ja kausia, ehkä ennemmin päiviä jolloin onnistuu ja jaksaa tehdä normaalielämän asioita, ja sitten taas nää päivät kun ei mikään jaksa innostaa, kaikki tuntuu kauheen valottomalta ja jaksaminen tuntuu olevan niin äärirajoilla ettei oo tosikaan...

Onhan tässä joo taustalla vaikka mitä, minkä vuoksi ei toisaalta oo ihmekään että voin välillä näin pahoin, mutta kun se uskallus puhua kenellekään tästä olotilasta on niin jotenkin kiven alla. Terapiassa käsitellään kuuden vuoden takaista juttua, josta pitäis olla oikeudenkäynti tulossa (kunhan tekijä saadaan kiinni), ja se verottaa oman osansa, mutta jotenkin tuntuu vaan niin kauhealta valittamiselta jos puhun etten oikeesti jaksa välillä ees nousta sängystä ylös...

Töissäkään ei jaksais olla, työnantaja toitottaa et työnteko pitää mut kasassa, mut joka päivä pelkään et hajoon sinne, eikä ollu viikonloppuna kaukana, jonka takia kävinkin sitten lääkärissä ja sain sairasloman. Mut kun elämästä ei saa sairaslomaakaan..

Kun oon miehen kans kotona, kaikki on ihan hyvin, jaksan ja ei oo semmosta oloo etten saa aikaiseksi; on ns. seuraavat silmät joiden vuoksi sit tekee vaikkei huvittaiskaan... Mut sit ku on yksin, esim. nyt kun mies on koko päivän pois, en saa aikaiseksi mitään ja en jaksa mitään, mikään ei kiinnosta. Odottaa vaan miehen saapumista kotiin.

Tästä niin haluais pois, haluaisin taas pystyä keskittymään koulunkäyntiin oikeasti (eikä vaan paniikkilukemista just ennen tenttiä) ja pystyä käymään töissä tuntematta jatkuvaa pelkoa siitä et jos romahdan täysin tai vaan oloa et v*ttu ku on töitä...

Mä en jaksa! Olis ees joku joka ymmärtäis miltä tuntuu

 

["moi"]

itsellä oli vuosi sitten tälläinen jatko että ei oikein huvittanut mikään. pakotin itseni etsimään ilonaiheita joka asiasta muuten oisin varmaan syvemmälle vajonnut. siitä se nousu alkoi.
jäi epäselväksi käytätkö mitään masennuslääkkeitä? niistkin olisi apua vaikeen tilanteen yli

 

[taapeli]

ei ei oo käytössä mitään masennuslääkkeitä... traumaperäinen stressireaktio ja lievää masennusta diagnoosina..

Kuus vuotta sitten tapahtunut vaivaa vieläkin, tai no kirjaimellisemmin alkanut vaivata vasta nyt, kun asiaa on käsitelty oikeen rankalla kädellä. Ja oikeudenkäynti häilyy mielessä...

Kaverilta sain ohjeen et pitäis priorisoida ja vaikka irtisanoutuu töistä. toisaalta näen sen helpotuksena, ettei oo töitä viemässä vapaa-aikaa kun kuitenkaan töistä saadut rahat eivät ole elinehto... ja nyt tuntuu et se vapaa-aika näitten koulujuttujen kans olis kyl ihan tarpeeseen, et olis aikaa muullekin kun kirjallisten töitten ja tenttien luvun tekemiseen. Koko ajan kun on pitäisi ja pitäisi olo niin ei vaan jaksa... Mut sit huono omatunto et jätän työnantajan pulaan.

Jotain ongelmia joo...

Mut siis kuus vuotta sitten tapahtuneen jälkeen diagnosoitiin vakava masennus joka sitten mun omien toimien ansiosta "jäi ikäänkuin taka-alalle", eli siis helpotti olo, kun otti vaan niin paljon hommaa kun kerkes vuorokauden tunneissa käyttämään. Mut nyt sit kun voimat on loppu, ei jaksa enää mitään... :S

tää on epäselvää, sori, mut oon vaan niin väsynyt.

 

[Taapeli]

Ei oikeen kehtaa kavereille, opettajille, työnantajalle, miehelle, vanhemmille kertoo oikeesti et alkaa olla hätä, sen takia kai tänne kirjottelen... Mieshän tietty näkee et voin huonosti, eikä oikeen osaa tehdä mitään asialle - tietenkään tarvitsekaan paljoa.

Tuntuu vaan kaikki niin valottomalta. Ihan ku täs elämäs ei olis mitään tarjottavaa sit kuitenkaan.

Haluais vaan päästä kiinni normaaliin elämään ja jaksaa opiskella niinkuin pitäisi.

 

[Toinen täällä.]

Ymmärrän sinua hyvin, ihan kuin olisin itse kirjoittanut.
Mulla on käsitys että olen vakavasti masentunut ja tarvitsisin pitkää terapiaa ja lääkkeitä mutta kun ei jaksa siihenkään rumbaan ryhtyä kun on kokemusta nuorempana asiasta.

 

[Taapeli]

Mä en kans jaksais rumbaan ryhtyä, pelkään liikaa. Pelkään koko ajan et tää olo ei helpota, pelottaa ettei täst tuu mitään. On mulla psykoterapia menossa mut kun jotenki terapiassakin sitä vaan ei osaa puhua siitä et olo on pahentunu runsaasti. Ei löydä sanoja millä sanoo etten vaan enää jaksa, pelkää ettei kukaan tajua, tai että ruvetaan vähättelemään et ei toi nyt oo niin paha.

Lääkkeitä en oo koskaan syönyt, ja pelkään niitä.

En jaksa... Painajaiset vaivaa ja en tahtois nukahtaa ja mikään ei tunnu miltään. Haluun tän olon pois!

 

[Just]

Valivalivali >.< töissä täytyy käydä et voi elää, koulussa täytyy käydä että saat tutkinnon/ammatin, koira ei itte itteään kävelytä. Ittee niskast kii ja ylös.

 

["Ookoo"]

Just: ei sun tarttis tänne tulla tollalailla kommentoimaan, ei oo tainnu sulla olla mitään masennuksen kaltaistakaan koskaan kun tollalailla arvostelet vertaistukea varmaan ap kaivannut eikä moralisointia.

Ap: voimia. Yritä jaksaa, vaikka tyhmätä kuulostaa niin kyllä kaikki aikanaan selvenee ja helpottaa:/