M
mielensä muuttanut
Vieras
...että haluaisin vielä toisen lapsen? En siis nyt, mutta joskus. Ei välttämättä vuoden päästäkään, mutta ehkä kahden tai jotain. Meillä on siis nyt yksi lapsi, 1v 10kk poika. Ollaan hänen syntymästään asti miehen kanssa oltu yksimielisesti sitä mieltä että meille ei tule enempää lapsia. Siihen on monta syytä. Ensinnäkin mulla oli tosi vaikea raskaus, ensin raskaus ei meinannut näkyä missään testeissä, sitten epäiltiin tuulimunaa. Seuraavaksi jouduttiin tokasta ultrasta kiinni jäätyämme käymään istukkanäytetutkimuksessa ja loppuraskauden vauvaa seurattiin ison painon takia. Kävin koko raskauden aikana 9 kertaa ultrassa. Loppuraskaudessa en meinannut enää päästä kävelemään kun viimeisen kuukauden lonkat oli niin kipeät valtaisan mahan takia, ja lopulta poika painoi syntyessään melkein 5kg, ja voin sanoa ettei ollut mikään helppo synnytys.
Toisekseen, vaikka vauva oli verrattain helppo, ei koliikkia, allergioita tms., niin mulle se vauvavuosi oli ihan kamalan raskas. Ja tottakai siitä kärsi myös mun mies. Meillä oli parisuhde aika lujilla kun molemmat oltiin väsyneitä, mies työnteosta (joutui tekemään paljon ylitöitä) ja minä vauvan kanssa valvomisesta. Tuli tiuskittua, ja varsinkin öisin tapeltua kun mulla paloi käämit niin helposti jos mies sattui heräämään ja sanomaan jotain typerää. Lisäksi musta se vastuu vauvasta oli jotenkin ylitsepääsemättömän ahdistava tunne, kun tiesin koko ajan ettei toinen pysy hengissä ilman minua. Vaikka se ei tavallaan pidä paikkaansa, koska jos mua ei olis, joku muu varmasti olis poikani hoitanut.
En oikein osaa selittää sitä tunnetta, olen kyllä alusta asti rakastanut poikaamme ihan valtavasti ja tykkäsin esim. imettämisestä tosi paljon, viihdyin vauvan kanssa tämän ollessa hereillä ja muutenkin oli mukavaa, mutta se symbioosi vauvan kanssa oli mulle vaan jotenkin liikaa. Ehkä mulla vaan heitti ihan liian yli se leijonaemon vaisto tai jotain...
Muitakin syitä on monia, emme esim. ole kovinkaan varakkaita, ja minulla ei edes ole ajokorttia vaikka asummekin aika maalla. Talo on kyllä tilava, toiselle lapselle olis oma huonekin.
Myös työtilanne miehen alalla on aina vähän epävarma, joten senkin takia vähän tuon talouden kannalta huolestuttaa. Mutta pääasiassa tuo raskauden ja vauvavuoden rankkuus ovat ne pääsyyt siihen miksi me kumpikaan ei haluttaisi lisää lapsia. Toisaalta me ollaan nyt molemmat vanhempia, ja tiedettäisiin seuraavan vauvan kohdalla paremmin mikä auttaa mihinkin ongelmaan. Tuo mun henkinen puoli vaan jotenkin ahdistaa jo etukäteen, se on jotenkin pelottavaakin koska mulla ei ennen tuota ole koskaan ollut mitään ahdistuksia tai muitakaan ns. henkisiä ongelmia.
Mun miehelle jos mainitseekin jotain vauvoista niin hänen kasvoilleen tulee kauhistunut ilme. No ei nyt ihan, mutta ei kyllä ole kaukana. Mutta esim. tuossa muutama kuukausi takaperin kun luultiin että oon tullut vahingossa raskaaksi, oli miehen eka kysymys että kai me tehdään abortti? Älkää käsittäkö väärin, hän on muuten mitä parhain mies, niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin.
Kannattaako mun siis ottaa tätä vielä puheeksi, vai antaa sen vuoden pari kulua ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Mulla ei siis ole nyt mitään vauvakuumetta, enkä ala suunnittelemaan eroa vaikka miehestä toinen lapsi tuntuisi mahdottomalta ajatukselta. Mä tavallaan haluaisin vaan tietää onko mies täysin ehdoton tän asian kanssa.
Toisekseen, vaikka vauva oli verrattain helppo, ei koliikkia, allergioita tms., niin mulle se vauvavuosi oli ihan kamalan raskas. Ja tottakai siitä kärsi myös mun mies. Meillä oli parisuhde aika lujilla kun molemmat oltiin väsyneitä, mies työnteosta (joutui tekemään paljon ylitöitä) ja minä vauvan kanssa valvomisesta. Tuli tiuskittua, ja varsinkin öisin tapeltua kun mulla paloi käämit niin helposti jos mies sattui heräämään ja sanomaan jotain typerää. Lisäksi musta se vastuu vauvasta oli jotenkin ylitsepääsemättömän ahdistava tunne, kun tiesin koko ajan ettei toinen pysy hengissä ilman minua. Vaikka se ei tavallaan pidä paikkaansa, koska jos mua ei olis, joku muu varmasti olis poikani hoitanut.
En oikein osaa selittää sitä tunnetta, olen kyllä alusta asti rakastanut poikaamme ihan valtavasti ja tykkäsin esim. imettämisestä tosi paljon, viihdyin vauvan kanssa tämän ollessa hereillä ja muutenkin oli mukavaa, mutta se symbioosi vauvan kanssa oli mulle vaan jotenkin liikaa. Ehkä mulla vaan heitti ihan liian yli se leijonaemon vaisto tai jotain...Muitakin syitä on monia, emme esim. ole kovinkaan varakkaita, ja minulla ei edes ole ajokorttia vaikka asummekin aika maalla. Talo on kyllä tilava, toiselle lapselle olis oma huonekin.
Myös työtilanne miehen alalla on aina vähän epävarma, joten senkin takia vähän tuon talouden kannalta huolestuttaa. Mutta pääasiassa tuo raskauden ja vauvavuoden rankkuus ovat ne pääsyyt siihen miksi me kumpikaan ei haluttaisi lisää lapsia. Toisaalta me ollaan nyt molemmat vanhempia, ja tiedettäisiin seuraavan vauvan kohdalla paremmin mikä auttaa mihinkin ongelmaan. Tuo mun henkinen puoli vaan jotenkin ahdistaa jo etukäteen, se on jotenkin pelottavaakin koska mulla ei ennen tuota ole koskaan ollut mitään ahdistuksia tai muitakaan ns. henkisiä ongelmia.Mun miehelle jos mainitseekin jotain vauvoista niin hänen kasvoilleen tulee kauhistunut ilme. No ei nyt ihan, mutta ei kyllä ole kaukana.
Mutta esim. tuossa muutama kuukausi takaperin kun luultiin että oon tullut vahingossa raskaaksi, oli miehen eka kysymys että kai me tehdään abortti? Älkää käsittäkö väärin, hän on muuten mitä parhain mies, niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin. Kannattaako mun siis ottaa tätä vielä puheeksi, vai antaa sen vuoden pari kulua ja katsoa mitä elämä tuo tullessaan. Mulla ei siis ole nyt mitään vauvakuumetta, enkä ala suunnittelemaan eroa vaikka miehestä toinen lapsi tuntuisi mahdottomalta ajatukselta. Mä tavallaan haluaisin vaan tietää onko mies täysin ehdoton tän asian kanssa.
