puuttumalla asiaan?
Siellä koirankoulutusohjelmassa muuten sanotaan sitäkin, että rakkautta osoitetaan vasta sitten, kun toinen on siinä mielentilassa että kykenee sen vastaanottamaan. Siihen asti ollaan rauhallisen jämäkkää ja laitetaan räyhäpäät rauhoittumaan ja keskittymään oikeisiin asioihin.
Eihän me koiria varsinaisesti olla, mutta ehkä tuo osittain pätee ihmisiinkin. En tiedä auttaako näihin silti se, jos ne vie lenkille yhtäaikaa. Puuttuuko poliisi kenties asiaan, jos lapsia ulkoiluttaa liekanaru kaulassa?
No vitsit sikseen - tulee vaan semmoinen tunne, että tuolleen käyttäytyvä lapsi ei kyllä voi olla oikeen onnellinen eikä tyytyväinen itteensä. Ihmisillä on kuitenkin tilanne se, että vaikka miten omasta mielestäsi oikeutetusti käyttäydyt niinkuin kuspää, niin alat myös pitää itseäsi semmoisena. Iskee itseinho. Silloin vanhemman ohjelmalliset rakkaudenosoitukset voivat vaikuttaa joko hölmöydeltä tai huijaukselta.
Olisko rauhallinen mutta rehellinen keskustelu paikallaan? Tärkeintä kai vanhemman olisi pystyä peilaamaan rehellisesti lapsen käytöstä ja kertoa miten se vaikuttaa ympäristöön, mutta kuitenkin viestin pitäisi toimia niin, että se pohjimmainen rakkaus ja usko ja luottamus toiseen ihmisenä välittyy. Jos tunnet ne menettäneesi, niin taitaa olla korkea aika etsiä siihen asiaan apua.
Mutta toisaalta, kun muistelen omaa kiukkuani tuossa iässä, niin ehkä parempi olisi kuitenkin pidättyä sorkkimasta asiaa ja etenkään ei kannata kysellä lapselta syitä käytökseen. Muksu on kuitenkin vielä niin pieni, että mitään syväluotaavaa vastausta se ei voi antaa. Toki voi kysyä, että mikä häntä eniten painaa ja harmittaa. Ehkä lapsen voisi olla helpompi uskoutua jollekin ulkopuoliselle? Itse ainakin olin vihainen nimenomaan vanhemmille ja sellaisista asioista, joita en olisi kehdannut tai osannut tai uskaltanut sanoa. Ja lisäksi taisin tietää, etteivät ne asiat pyytämällä korjaannu.
Ja ehkä se käytöksen peilaaminenkin on aika huono idea. Tunsin olevani mikroskoopin alla, jos isäni yritti jotain tuontapaista. Jotain sen muistan esittäneen, että jos käyttäytyy tavalla x niin ei voi olla paljon ystäviä. No, minulla oli, mutta siitä huolimatta muistan miten nöyryyttävää oli joutua tuomiolle oman vanhemman silmissä.
Lapset kuitenkin kauheimmillaankin yleensä korjaantuvat nopeasti normaalin oloisiksi, kun vanhempien ongelmat saadaan johonkin ruotuun. Aikuisena vasta päänuppi jäykistyy, jos on ehtinyt kieroon kasvaneisuus kivettyä mielenterveysongelmaksi asti. Kun pienissäkin asioissa aikaihminen on tapojensa orja.
No nyt meni sekavaksi. Ehkä loppuajatus olisi, että eihän rakkautta tartte osoittaa. Jos se on siellä, niin se näkyy myös. Jos pelko ja kiukku ja epäluottamus lapseen ihmisenä alkavat viedä rakkaudelta tilaa, niin sekin näkyy osoittamattakin. Eli oma mieli ojennukseen. Ja suhde toiseen vanhempaan parempaan kuntoon myös, tai mikä sitten mahtaakin olla lapsen kiukun ylläpitäjänä. Useinhan se on nimenomaan vanhempien väliset ongelmat riippumatta siitä, ollaanko erossa vai yhdessä.
Lohduttavaahan tuo oikeastaan siis on - asiat on helppo korjata, jos löytyy pätevä korjaaja. Jos lapsi vaikuttaa aina vihaiselta, se luultavasti on justiin sitä. Vihaisuuteen auttaa, kun sitä ei yritetä kieltää eikä kiistää, mutta etsitään ongelmien ydin ja siivotaan se. Mutta jos syytä ruvetaan utelemaan lapselta,
mut tuli serkkutyttöjä kylään niin oli pakko tarjota niillekkin 
Yritän olla tasapuolinen molemmille lapsille, joten en ymmärrä mistä jäisi paitsi? Hakee myös välillä huomiota ärsyttävällä käytöksellä ja kaiken kivan järjestäminen monesti kaatuu tytön huonoon käytökseen.
