Miten oppia pois liiallisesta kiltteydestä?

[vieras]

Ihan oikeasti alkaa pelottamaan että vanhempana minusta tulee katkeroitunut, pahantuulinen eukko. Jo nyt huomaan olevani koko ajan hermot kireällä ja pahoilla mielin.

Olen siis sellainen etten halua skismaa kenenkään kanssa. En mieheni, en äitini, en ystäväni, en neuvolan, hammashoidon tai minkään muun julkisen palvelun kanssa.
Jos joku etuilee minua jonossa, en mainitse asiasta vaan ajattelen että ehdinhän minä seuraavaksikin. Tai saatan AJATELLA että prkl minkä teit.... mutta ääneen en sano mitään.
Jos mies valittaa ruoasta, siivouksesta, tmv., en sano hänelle vastaan vaan yritän tehdä seuraavalla kerralla parempaa ruokaa etc. Ihan vaan siksi etten halua mitään ristiriitoja.
Jos äitini arvostelee minua jostain asiasta, pahoitan mieleni ja yritän muuttaa asian niin että hänellekin kelpaa.
Jos hammaslääkäri moittii lapsen hampaiden kuntoa, syyttelen itseäni kuukauden eteenpäin.

Yleensäkin vältän ristiriitatilanteita. Jos lapseni opettajalta tulee "negatiivista" palautetta koulusta, esimerkiksi että on metelöinyt tunnilla, koen huonoa omaatuntoa ja morkkaan itseäni huonoksi kasvattajaksi.

Tämä on todella kuluttavaa ja väsyttävää. Minun pitäisi oppia sanomaan joskus vastaan ja kulkemaan omaa tietäni. En osaa laittaa omia halujani edelle vaan aina ensin muiden. Pelkään että jos joskus korotan ääneni, tulee siitä riita enkä kestä niitä. Mieluummin vaikenen ja teen niin että muut on tyytyväisiä.

Tässä maailmassa ei liian kiltit pärjää enkä haluaisi kuluttaa koko elämääni vaan tällaiseen joten neuvoja kaipaisin. Miten tällaisesta oppii eroon? Vai oppiiko? Onko tämä vaan luonteenpiirre? Minua suurin osa ihmisistä on kutsunut empaattiseksi, sosiaaliseksi ja kiltiksi ihmiseksi. Kyllä kai kun en koskaan sano vastaan missään. Mutta eihän tämä näin voi loppuelämää mennä. Olen pian kolmikymppinen joten kai luulisi olevan aika miettiä hieman itseäkin.

Lisään vielä että elin todella hurjan nuoruuden ( bailaamista, ym. ) ja kannan niiltäkin ajoilta äärettömiä omantunnontuskia vaikka pahiten olen itseäni silloinkin lokannut, en ketään muuta.

Osaako kukaan sanoa mitään mikä auttaisi tässä asiassa?

 

[voi]

Aivan kuin olisin lukenut omaa tekstiä!!!! Ihan täysin. Jopa tuo loppukin. Mutta en osaa auttaa kun itsekkin yritän tutkiskella itseäni ja miettiä miten voisin muuttua. Olen yrittänyt rentoutua jos menen johonkin vieraaseen tilanteeseen että saisin suuni auki, mutta huonoin tuloksin.

 

[mie]

Lue kirja Kiltteydestä kipeät, se auttoi mua

 

[Molskis]

Kohtalotoveri melkein myös.. paitsi miehelle en ole kiltti ja yritä miellyttää.. valitettavasti hän todennäköisesti saa niskaansa sen mitä en ole saanut muille ihmisille sanottua

 

[ap]

Kiitos kirjavinkistä; käyn varmasti tuon lainaamassa jos vaan jostain löydän.

 

[Beep]

Osaako kukaan sanoa mitään mikä auttaisi tässä asiassa?

Tulemalla äidiksi - olisin vastannut, ellet sitä jo olisi.

Mulla äidiksi tulo, se että on vastuussa myös muista kun itsestään ja luontainen puolustahto omia lapsia kohtaan on nostattanut esiin sitä "leijonaemomaisuutta" mussakin.

Vieläkin olen liian hyväuskoinen ja hyvätahtoinen, mutta toisaalta en haluakaan kitkeä sitä itsestäni pois ja katkeroitua. (no ei ole suoraan verrannollinen, jos joku alkaa tästä nussuttamaan). Vaikka vähän aikaa voin vihata jotain ihmistä, lopulta aina ymmärrän ne puutteet, joiden vuoksi ihminen on mitä on.

Silti, kukaan ei enää etuile mua jonossa ilman että mä sanon. Ellei se näytä siltä että se hakkaa, jos sille jotain sanoo. Sekin on sitä suojeluhalua.

 

[vieras]

Muuten minun tekstiäni, mutta en edes halua siitä eroon. Pidän itseäni kuitenkin miljoona kertaa helpompana ihmisenä kuin montaa muuta ja minusta se on vain hyve. Kyllä ne päällepäsmärit sitten saavatkin paljon pahaa elämässään, mulla on paljon kavereita, minua ollaan aina valmiita auttamaan ja saan pelkkiä kehuja, miksi muuttaa tuollaista? En edes halua.

 

[Meiju]

Hih täällä kans yksi, kuin omasta kynästä olisin lukenut ap:n tekstiä, tosin miehen niskaan kaadan kaiken enkä jaksa aina sille olla kiltti.
On todella kuluttavaa, ja olen joutunut opettelemaan sanomaan "ei" ja pistämään itseni etusijalle. Sitten poden siitä huonoa omatuntoa
Nyt kun olen 33, alan päästä pikkuhiljaa siihen etten anna kävellä ylitseni. Mutta PALJON työtä se on vaatinut... ja kiltti olen edelleen. Puoleni silti yritän pitää.

 

[lilli]

Me kiltit ollaan näköjään niin samanlaisia! Ystävät moittii mua liian kiltiksi, mutta en mä halua tästä luopua. Jos mun on niin helpompi elää että voin "antaa anteeksi niille jotka ovat mua vastaan rikkoneet" mä elän niin kyllä mä osaan murehtia ja suuttuakin, mutta annan sitten anteeksikin. Ei se tarkoita sitä että on joku vässykkä, vaan sitä että tää elämä on helpompi elää ilman turhia painolasteja. Tsemppiä meille kilteille

 

[ap]

Voi kiitos teille vastauksistanne. Jokaiasesta vastauksesta jotenkin huokui positiivisuus mikä on hana huomata. En minäkään halua eroon kokonaan tästä mutta että edes jotenkin oppisi sanomaan mielipiteensä, siis mys ne negatiiviset ja eri mieltä jonkun kanssa olevat. Ja oppisi hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Oppisi pitämään itseään hyvänä äitinä, vaimona, ystävänä ja tyttärenä.

:hug:

 

[ap]

Kamala kuinka paljon kirjoitusvirheitä. Normaalisti kirjottelen kannettavalla ja nyt pöytäkoneella joten tämä näppis tuntuu hirveän kömpelöltä käteen ja se näkyy. Siis tarkoitin että ihana huomata vastaustenne positiivinen sävy.

 

[vee]

Ei kiltteydessä ole mitään vikaa JOS se ei ole vastentahtoista ja pahaa mieltä itselle tekevää. Mut ap:llä oli kai just tätä jälkimmäistä?

Mä oon kans eläny rajun nuoruuden, oltuani koko lapsuusikäni todella kiltti ja helppo lapsi, yrittäen täyttää vanhempieni odotukset. Huono omatunto on nuoruudesta, vaikka minunkin tapauksessani eniten vahinkoa tein itselleni, vanhemmilleni tuotin toki huolta ja pettymyksen kun en ollutkaan heidän odotusten mukainen.

Nyt aikuisena, monen lapsen äitinä huomaan "kiltteyden" siinä etten sano vastaan vaikka joku loukkais mua, en edes aina kun joku on epäreilu mun lapsia kohtaan. Varsinkin kun joku läheinen kohtelee mua huonosti, en sano mitään tai tee mitään, mut sitten kotona olen hermot kireällä ja tiuskin miehelle, tai mikä vielä kurjempaa, lapsille.

Mun äiti on kans "kiltti" mut siis ei sano suoraan vaan vetää marttyyriroolia, piilovi***ilee kun joku ei mene oman mielen mukaan ja manipuloi ja syyllistää erilaisilla tempuilla, mm.terveydentilallaan.
Jos asiasta yrittää sanoa(mä en nykyään yritä kun en halua loukata/riidellä)hän saa sen käännettyä aina niin et sanojalle tulee paha mieli ja hän itse on viaton uhri. En usko et se on edes aina tahallista vaan hän on omasta mielestään kiltti ja siksi ei riitele tai sano suoraan, eikä kai edes tajua omaa käytöstään pahana.

Mä pelkään muuttuvani ihan samanlaiseksi ja haluaisin oppia sanomaan suoraan, riitelemään reilusti ja pitämään puoleni tarvittaessa ilman et katkeroidun tai puran pahaa mieltä omaan perheseeni.
En halua siis kiltteydestä eroon muuttuakseni itsekkääksi ku**pääksi vaan just siksi et voisin olla aidosti kiltti, ilman katkeroitumista.

 

[ap]

Mä oon kans eläny rajun nuoruuden, oltuani koko lapsuusikäni todella kiltti ja helppo lapsi, yrittäen täyttää vanhempieni odotukset. Huono omatunto on nuoruudesta, vaikka minunkin tapauksessani eniten vahinkoa tein itselleni, vanhemmilleni tuotin toki huolta ja pettymyksen kun en ollutkaan heidän odotusten mukainen.

Nyt aikuisena, monen lapsen äitinä huomaan "kiltteyden" siinä etten sano vastaan vaikka joku loukkais mua, en edes aina kun joku on epäreilu mun lapsia kohtaan. Varsinkin kun joku läheinen kohtelee mua huonosti, en sano mitään tai tee mitään, mut sitten kotona olen hermot kireällä ja tiuskin miehelle, tai mikä vielä kurjempaa, lapsille.

Mun äiti on kans "kiltti" mut siis ei sano suoraan vaan vetää marttyyriroolia, piilovi***ilee kun joku ei mene oman mielen mukaan ja manipuloi ja syyllistää erilaisilla tempuilla, mm.terveydentilallaan.
Jos asiasta yrittää sanoa(mä en nykyään yritä kun en halua loukata/riidellä)hän saa sen käännettyä aina niin et sanojalle tulee paha mieli ja hän itse on viaton uhri. En usko et se on edes aina tahallista vaan hän on omasta mielestään kiltti ja siksi ei riitele tai sano suoraan, eikä kai edes tajua omaa käytöstään pahana.

Ihan joka sanan voin allekirjoittaa myös omalla kohdallani. Äitiä myöten.

 

[mööh]

merks

 

[--]

Mä olen myös liian kiltti.. ja muut osaavat kyllä käyttää sitä hyväkseen. Teen palveluksia muille (sellaisia joista kuuluisi saada korvaus) ilmaiseksi.. jos siis toinen puoli ei ymmärrä maksua tarjota. Onneksi mieheni pitää puoliani kun en itse osaa. Olen myös todella herkkä. Jo lapsena opettajien puhuttelut yms. tilanteet saivat minut itkemään.

 

[LisaMarie]

Wayne W Dyerin kirja "Hyväksy itsesi, uskalla elää" on todella hyvä!
Sen kun saa luettua rehellisesti (vaikeeta, mäkin luin sitä monta vuotta niin, että näin siinä vaan anopin, en itseäni) tajuaa että se liiallinen kiltteyskin on rasite läheisillekin eikä vain itselle.
Mun on vieläkin helpomnpi ottaa esimerkiksi anoppi, eli hän on kiltti, ei koskaan sano kenellekään mitä ajattelee oikeasti. No sehän johtaa jatkuvaan valheiden verkon ylläpitämiseen ja lopulta raukka ei muista mitä on kenellekin valehdellu ja on ihan solmussa.
Ja käytännön hankaluus on esim. että yuhteen aikaan emme kehdanneet pyytää häneltä lapsenhoito apua, koska hän ei olisi kieltäytynyt vaikka olis ollu miten tärkeä oma meno. Toisinsanoen meidän elämä olis paljon helpompaa, jos anoppi sanois suoraan mitä tuntee, eikä meidän tarttis jatkuvasti olettaa ja arvata.
Myös Irene Kristerin ja Tommy Helsteenin kirjat on hyviä.

 

[ap]

Mä olen myös liian kiltti.. ja muut osaavat kyllä käyttää sitä hyväkseen. Teen palveluksia muille (sellaisia joista kuuluisi saada korvaus) ilmaiseksi.. jos siis toinen puoli ei ymmärrä maksua tarjota. Onneksi mieheni pitää puoliani kun en itse osaa. Olen myös todella herkkä. Jo lapsena opettajien puhuttelut yms. tilanteet saivat minut itkemään.

Myös minä muistan ihan ala-asteelta asti etä pillahdin itkemään kun opettaja jostain torui; eikä se edes ollut mikään iso asia.
Mieheni on sellainen että tuo kyllä mielipiteensä ilmi jos on eri mieltä vaikka on myös hyväntahtoinen. Mutta silloin jos kokee vääryyttä, ei hiljene vaan sanoo sen.

Ja esimerkiksi; jos tarvitsemme vaikka naapurin apua auton käynnistämisessä. Mies menee suoraan kysymään mutta minä taas - on hankala mennä pyytämään apua koska automaattisesti mietin ensimmäisenä että en viitsi mennä heitä häiritsemään ja jos siitä on jotain hankaluutta.

 

[ap]

Wayne W Dyerin kirja "Hyväksy itsesi, uskalla elää" on todella hyvä!
Sen kun saa luettua rehellisesti (vaikeeta, mäkin luin sitä monta vuotta niin, että näin siinä vaan anopin, en itseäni) tajuaa että se liiallinen kiltteyskin on rasite läheisillekin eikä vain itselle.
Mun on vieläkin helpomnpi ottaa esimerkiksi anoppi, eli hän on kiltti, ei koskaan sano kenellekään mitä ajattelee oikeasti. No sehän johtaa jatkuvaan valheiden verkon ylläpitämiseen ja lopulta raukka ei muista mitä on kenellekin valehdellu ja on ihan solmussa.
Ja käytännön hankaluus on esim. että yuhteen aikaan emme kehdanneet pyytää häneltä lapsenhoito apua, koska hän ei olisi kieltäytynyt vaikka olis ollu miten tärkeä oma meno. Toisinsanoen meidän elämä olis paljon helpompaa, jos anoppi sanois suoraan mitä tuntee, eikä meidän tarttis jatkuvasti olettaa ja arvata.
Myös Irene Kristerin ja Tommy Helsteenin kirjat on hyviä.

Kiitos näistkin kirjavinkeistä; tykkään lukea kirjoja ja jos löydän jotain "itseä kehittävää" niin entistä parempi.

 

[sit kun on pakko opetella sanomaan "en ehdi"tai py]

No osaatteko te sanoa lääkärille, jos tulee puhetta jostakin, miten asiat on, todella? Joskus tulee seinä vastaan ja on aika olla rehellinen ainakin itselleen, eikä vaan NÄYTTÄÄ siltä, et kaikki on ok. Esimerkiksi huonosta ruopasta on osattava kieltäytyä reippaasti ja toimimattomista lääkkeistä valitettava ja vaadittava HOITOA, joka ei tarkoita koekaniiniksi ryhtymistä, vaan LEPOA; kunnollista unta ja pitkää sairaslomaa. Vai ettekö kloskaan sairasta mitään?
http://www.crohnjacolitis.fi/cgi-bin/yabb2/YaBB.pl?num=1262928720/0#0

 

[LisaMarie]

No osaatteko te sanoa lääkärille, jos tulee puhetta jostakin, miten asiat on, todella?

No mä en ainakaan osannu,. Kävin 8 vuotta terapiassa, koska voin huonosti ja olin itsetuhoinen, mutta onnistuoin valehtelemaan jatkuvasti terapeutille. Toisinsanoen esittämään terveempää kuin olin ja vasta toivuttuani kertomaan totuuden -edes itselleni

 

[ap]

No osaatteko te sanoa lääkärille, jos tulee puhetta jostakin, miten asiat on, todella? Joskus tulee seinä vastaan ja on aika olla rehellinen ainakin itselleen, eikä vaan NÄYTTÄÄ siltä, et kaikki on ok. Esimerkiksi huonosta ruopasta on osattava kieltäytyä reippaasti ja toimimattomista lääkkeistä valitettava ja vaadittava HOITOA, joka ei tarkoita koekaniiniksi ryhtymistä, vaan LEPOA; kunnollista unta ja pitkää sairaslomaa. Vai ettekö kloskaan sairasta mitään?
http://www.crohnjacolitis.fi/cgi-bin/yabb2/YaBB.pl?num=1262928720/0#0

Käun juttelemassa neuvolapsykologilla sillä minulla diagnosoitiin vuosi sitten yleinen ahdistuneisuushäiriö. Joka kerta päätän että nyt valotan hieman enemmän mieltäni hänelle mutta joka kerta silti hymyilen siellä ja kerron että olo on ihan ok ja voin hyvin.
Lasteni terveydestä pidän kyllä tiukan huolen ja vaadin hoitoa jos tarve vaatii. Esimerkiksi sairasta vauvaani oltiin kerran lähettämässä kotiin tavallisella flunssadiagnoosilla; itse olin eri mieltä ja vaatimalla vaadin lisätutkimuksia. Loppujen lopuksi vauvan diagnoosi oli sellainen että otettiin samana päivänä osastolle tarkkailuun. Eli tiukan paikan tullessa minusta löytyy tahtoa, lasteni kohdalla, itseni kohdalla ei.

 

[lukekaa kirjoja]

Lasteni terveydestä pidän kyllä tiukan huolen ja vaadin hoitoa jos tarve vaatii. Esimerkiksi sairasta vauvaani oltiin kerran lähettämässä kotiin tavallisella flunssadiagnoosilla; itse olin eri mieltä ja vaatimalla vaadin lisätutkimuksia. Loppujen lopuksi vauvan diagnoosi oli sellainen että otettiin samana päivänä osastolle tarkkailuun. Eli tiukan paikan tullessa minusta löytyy tahtoa, lasteni kohdalla, itseni kohdalla ei.

Tietysti diagnoosin saamiseksi täytyy ottaa sairaalaan, ei niitä summassa saa tehdä, mutta jäi arvoitukseksi, mitä lapselta alettiin etsiä...:
http://www.levykauppax.fi/book/arstila_antti/ala_luota_sairaalaan/

 

[LisaMarie]

Käun juttelemassa neuvolapsykologilla sillä minulla diagnosoitiin vuosi sitten yleinen ahdistuneisuushäiriö. Joka kerta päätän että nyt valotan hieman enemmän mieltäni hänelle mutta joka kerta silti hymyilen siellä ja kerron että olo on ihan ok ja voin hyvin.
Lasteni terveydestä pidän kyllä tiukan huolen ja vaadin hoitoa jos tarve vaatii. Esimerkiksi sairasta vauvaani oltiin kerran lähettämässä kotiin tavallisella flunssadiagnoosilla; itse olin eri mieltä ja vaatimalla vaadin lisätutkimuksia. Loppujen lopuksi vauvan diagnoosi oli sellainen että otettiin samana päivänä osastolle tarkkailuun. Eli tiukan paikan tullessa minusta löytyy tahtoa, lasteni kohdalla, itseni kohdalla ei.

Mulla oli sama diagnoosi.
Ja myös tuo ominaisuus, että sitten kun on "pakkorako" (vaikka juuri sairastunut lapsi tai muu läheinen) niin sitä vaan toimi konemaisesti ja vasta jälkeen mietti, että olinko se oikasti minä
Huono itsetunto on yksi iso syy noihin juttuihin. Ei koe itseään sen arvoiseksi ja pelkää että joku leimaa valittajaksi tms.

 

[ap]

Tietysti diagnoosin saamiseksi täytyy ottaa sairaalaan, ei niitä summassa saa tehdä, mutta jäi arvoitukseksi, mitä lapselta alettiin etsiä

Kysyitkö minulta? Linkkiä en aukaissut kun en tiedä mitä se sisältää.

 

[ap]

Mulla oli sama diagnoosi.
Ja myös tuo ominaisuus, että sitten kun on "pakkorako" (vaikka juuri sairastunut lapsi tai muu läheinen) niin sitä vaan toimi konemaisesti ja vasta jälkeen mietti, että olinko se oikasti minä
Huono itsetunto on yksi iso syy noihin juttuihin. Ei koe itseään sen arvoiseksi ja pelkää että joku leimaa valittajaksi tms.

Juurikin näin. Itsetuntoni on erittäin huono; johtaen jo ehkä ala-asteelta lähtien jolloin tietyt ihmiset arvostelivat ulkonäköäni.