Miten löytää tosiystävä?

Olen 3-kymppinen, naimisissa oleva kahden pienen lapsen äiti, joka potee yksinäisyyttä. Kavereita on tullut elämään matkan varrella eri työ- ja opiskelupaikoista ja mammakavereita olen löytänyt foorumeilta, mutta jostain syystä mikään kaveruus ei ole syventynyt läheiseksi "luottoystävyydeksi". Minulle riittäisi yksikin läheinen ystävä, sellainen, jonka kanssa voisi käydä viikoittain lenkillä tai kahvilla, kutsua kylään, soittaa itkupuhelu jos on ollut miehen kanssa riitaa jne. On ihan kamala olo joskus, kun on jostain syystä mieli maassa eikä ketään, siis ketään, jolle voisi soittaa. Olen surrut asiaa hirveästi ja miettinyt pääni puhki, miksi olen jäänyt yksin. Olen koulutettu ja hyvässä työssä, olen luonteeltani välitön, suorapuheinen ja ihmisistä kiinnostunut. Mielestäni olen uuden, kiinnostavan ihmisen kohdatessani yrittänyt omalta osaltani syventää tuttavuutta, olen ehdottanut tekemistä ja osoittanut olevani hänen asioistaan kiinnostunut. En sitten tiedä, olenko kuitenkin liian arka tai en osaa päästää muita tarpeeksi lähelle, kun ystävät ovat jääneet hyvänpäiväntutuiksi tai kavereiksi. Tuntuu ikävältä huomata, etten mahdu kenenkään elämään ja ehkä vähän liiankin paljon kuvittelen kaikkien muiden elävän kiireistä ja supersosiaalista elämää. "Tosiystävältä" en vaadi mielestäni mahdottomia: luottamusta ja kiinnostusta, mahdollisesti joitain yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja suurinpiirtein samanlaista arvomaailmaa.

Tuntuu, että näin aikuisiällä yksinäisyys tai ystävien puute on jotenkin noloa ja säälittävää. Torjutuksi tulemisen pelko on sen verran suuri, että tästä asiasta on vaikea avautua kenellekään "ystävälle". Onko minulla kohtalotovereita, ja miten olette käsitelleet asiaa tai etsineet ratkaisuja? Tai te, joille läheisien ystävyyssuhteiden solmiminen on helppoa ja luontevaa, miten te asian koette? Kaipaisin neuvoja, miten onnistua rakentamaan läheisiä ystävyyssuhteita näin aikuisiällä.

 

Mistä olet?

 

Olen joskus löytänyt itseni miettimästä vähän samankaltaisia juttuja.

Mieheni on paras ystäväni, puhumme kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta joskus olisi hyvä päästä tuulettamaan päätä myös esim parisuhdeasioissa jonkun luotettavan, suhteen ulkopuolisen ystävän kanssa. Mulla on jonkun verran ihan hyviä kavereita ja ystäviä, muttei perheen ulkopuolella ketään, jolle avautua oikeasti kaikista mieltäpainavista asioista. Usein huomaan, että ystävien tapaaminen menee siihen, että puhutaan siitä ystävästä ja hänen asioistaan; päädyn kuuntelemaan ja tukemaan, enkä sitten enää itse osaa vastavuoroisesti ottaa omaa tilaa ja puhua omista jutuista. Suurin osa ystävistä on myös tietyn harrastuksen piiristä, joten puheenaiheet keskittyvät harrastusta koskeviin asioihin.

Multa ei siis irtoa vinkkejä syvien ystävyyssuhteiden luomiseen, vaan olen samassa allikossa.

 

Itsellä sama juttu, hyvin vaikea myöhemmällä iällä lähteä hakemaan kaverisuhteita. Pitäisi vain rohkaistua!

 

Voi miten ajankohtainen viestisi olikaan! Minulla samanlainen tilanne, olisi niin mahtavaa, että elämässä olisi edes se yksi luottoystävä! Koetan olla kadehtimatta ketään, koska se ei auta mitään, mutta ystäväasiassa olen kyllä kadehtinut tuttaviani. Monella heillä on isojakin ystäväporukoita, joiden parissa he viettävät yhteisiä hetkiä, tekevät matkoja, harrastavat jne. Minulla ei sellaista ole ollut ja kaipaan kyllä tosi ystävää. Toivon, että sellaisen vielä löytäisin.

 

Aa, yksi vinkki mulla on. Mun yksi entinen luokkatoveri muutti monen sadan kilometrin päähän. Meillä kulkee juttu mukavasti, muttei päästy ihan sinne sydänystävyysasteelle asti. Aloitimme kirjeystävyyden, siis ihan oikeita paperisia kirjeitä etanapostilla kirjoittaen, ja sellainen pohdiskeleva kirjoittaminen toisen luettavaksi sisältää mielestäni potentiaalia muodostua varsin syvälliseksikin jakamiseksi.

 

Mami, olet oikeassa ettei kadehtiminen, katkeroituminen tai syyttäminen auta. Olen yrittänyt sen sijaan olla itselleni paras mahdollinen ystävä: huolehtia itsestäni ja tehdä asoita, joista tulen iloiseksi ja onnelliseksi. Yritän päivittäin kannustaa ja kehua itseäni hyvin menneistä asioista, esim. jos olen tehnyt lapsen kanssa jotain kivaa tai käynyt urheilemassa. Tällaiset asiat ovat ihmiselle hirveän tärkeitä, että kuulisi joltain olevansa hyvä ja tärkeä tyyppi. Onneksi mulla on mies, jonka kanssa menee ihan suht hyvin vaikka nää pikkulapsivuodet ovatkin olleet suhteelle raskaita. Senkin takia toivoisin niin paljon, että voisin puhua jollekin mieltä vaivaavista asioista.

 

[QUOTE="Yksinäinen";29621473]Mami, olet oikeassa ettei kadehtiminen, katkeroituminen tai syyttäminen auta. Olen yrittänyt sen sijaan olla itselleni paras mahdollinen ystävä: huolehtia itsestäni ja tehdä asoita, joista tulen iloiseksi ja onnelliseksi. Yritän päivittäin kannustaa ja kehua itseäni hyvin menneistä asioista, esim. jos olen tehnyt lapsen kanssa jotain kivaa tai käynyt urheilemassa. Tällaiset asiat ovat ihmiselle hirveän tärkeitä, että kuulisi joltain olevansa hyvä ja tärkeä tyyppi. Onneksi mulla on mies, jonka kanssa menee ihan suht hyvin vaikka nää pikkulapsivuodet ovatkin olleet suhteelle raskaita. Senkin takia toivoisin niin paljon, että voisin puhua jollekin mieltä vaivaavista asioista.[/QUOTE]

Tuohan on jo valtavan hieno asia.

Mutta totta se on, että nainen kuin nainen tarvitsee Tosiystävän. Ehkä mieskin tarvitsee, en tiedä kun en ole mies... no en nyt tietysti ole nainen kuin nainenkaan, olen vain itseni, mutta noin uskallan naisista päätellä omien tuttavien, ystävien, äidin, siskojen ja tytärten suhteen, miehistä ei tarpeeksi kokemuksia. On vain kaksi pitkää parisuhdetta, joista kummallakin on ollut vähintään yksi todella hyvä miespuolinen ystävä. Joten ehkä mieskin sitten tarvitsee ystävää?

Olen enemmän kuin kiitollinen elämälle, joka on antanut minulle muutaman hyvän Ystävän. Yksi on ihan paras, ollut rinnalla jo viimeiset 39 vuotta - onneksi. Ja muutama muukin on. Itsellä kävi tuuri, että lapsena/nuorena tutustuttiin ja sitten ollaan toistemme kummallisuudet aina kestetty ja yhdessä filosofoitu, naurettu ja ihmetelty maailmaa. Ihme kyllä me ei olla tän parhaan ystävättären kanssa riidelty, vaikka eri mieltä on oltu välillä. Ei olla myös toiselle loukkaannuttu, vaikka ei ole aina ehditty niin nähdä, tai kun ollaan oltu (Isoista Asioistakin!) eri mieltä.

Ehkä tosiystävän saa olemalla itse myös ystävä, haluamalla tositosi paljon tutustua toiseen ja mikä hän oikeasti on. Siten kuin 11-vuotiaat tekee. Mutta enpä sitten tiedä miten se aikuisilta onnaa. Itse palautin pari nuoruusvuosien ystävätärtä tuttavapiiriin ja yhteyteeni nyt kymmenien vuosien jälkeen, kun itse kunkin muksut ovat lennelleet mikä minnekin. Ovat jo muutaman tapaamiskerran jälkeen siirtyneet lähes tositosiystävän tasolle kaveruus-tasolta, minne oppikoulun päättyessä jäätiin.

Ehkä sitten oikein vanhana tosiystäväksi riittää, että on syntynyt samalla vuosikymmenellä? Kun suurin osa omanikäisistä on jo kuolleet? Että joku muistaa Kekkosen ja Abban.... elänyt samanikäisenä samat asiat mitä itse??

 

Kuulostaa niin tutulta! Varsinkin tuo MolliMeloonin kirjoitus.
Mun mies on myös paras ystäväni, mutta ois tosi ihana kun olisi edes yksi naispuolinenkin tosiystävä! Niitä vaan tuntuu olevan hankala saada, aina jää tuttavuusasteelle.
Mä oon alottanu ton etanapostin kirjottamisen ihan "vieraiden" kanssa (täällä vaihettu osotteita) ja ehkä sieltä löytyy vielä se tosiystävä se vain kurjaa, että asuvat kaukana, joten kasvotusten ei ainakaan kovin usein voi nähdä. :/

 

Vähän samassa tilanteessa. Tosin sillä erolla, että minulla kyllä oli ystävä, jonka kanssa jaattiin kaikki mieltäpainava. Nyt tilanne on muuttunut viimeisten parin vuoden aikana niin, että edelleen soittelemme useita kertoja viikossa ja nähdäänkin muutaman kerran kuussa, mutta keskustelemme pääasiassa vain hänen asioistaan. Tilanne meni tälläiseksi, kun hän meni usean vuoden kotona olon jälkeen taas töihin ja innostui tietenkin puhumaan työasioistaa, jopa siinä määrin, ettei selvästikään jaksanut kiinnostua yhtään minusta. Ajattelin, että annan alkuinnostuksen laantua, mutta jotenkin tilanne on jäänyt päälle ja ystävyytemme on nykyään kovin yksipuolista ja koen, ettei hän juuri tunne minua enään. Välillä uritän puhua minulle tärkeistä asioista, esim. kävin lääkärillä ja minulla todettiin kasvain kohdussa, ei vaarallinen, mutta olisin joka tapauksessa halunnut puhua tästä,mutta en päässyt alkua pidemmälle, kun ystäväni vsihtoi puheen itseensä. Olen vsrma, ettei hän tarkoita vähätellä ja jättää minua huomioitta, mutta on niin tohkeissaan omista jutuistaan.. Ja tiesi siis, että olen lääkärissä käynyt tutkimuksissa, mutta ei ole missään vaiheessa tiedustellut tuloksista.

 

[QUOTE="niin";29622131]Vähän samassa tilanteessa. Tosin sillä erolla, että minulla kyllä oli ystävä, jonka kanssa jaattiin kaikki mieltäpainava. Nyt tilanne on muuttunut viimeisten parin vuoden aikana niin, että edelleen soittelemme useita kertoja viikossa ja nähdäänkin muutaman kerran kuussa, mutta keskustelemme pääasiassa vain hänen asioistaan. Tilanne meni tälläiseksi, kun hän meni usean vuoden kotona olon jälkeen taas töihin ja innostui tietenkin puhumaan työasioistaa, jopa siinä määrin, ettei selvästikään jaksanut kiinnostua yhtään minusta. Ajattelin, että annan alkuinnostuksen laantua, mutta jotenkin tilanne on jäänyt päälle ja ystävyytemme on nykyään kovin yksipuolista ja koen, ettei hän juuri tunne minua enään. Välillä uritän puhua minulle tärkeistä asioista, esim. kävin lääkärillä ja minulla todettiin kasvain kohdussa, ei vaarallinen, mutta olisin joka tapauksessa halunnut puhua tästä,mutta en päässyt alkua pidemmälle, kun ystäväni vsihtoi puheen itseensä. Olen vsrma, ettei hän tarkoita vähätellä ja jättää minua huomioitta, mutta on niin tohkeissaan omista jutuistaan.. Ja tiesi siis, että olen lääkärissä käynyt tutkimuksissa, mutta ei ole missään vaiheessa tiedustellut tuloksista.[/QUOTE]

Pidä kuitenkin ystävästä kiinni, vaikka löyhästikin välillä. Jotain kautta.

Kokenut neuvoo: meillä on elämässämme vaiheita ja vaiheita. Joskus niin hävettäviä että edes ystävälle, sille parhaalle, ei kerrota. Tuntuu pahalta kun ei voi jakaa omaansa tai ei jaksa jakaa sitä toisen juttua.

Mutta semmoinen rakkaudensukuinen tunne, se kyl auttaa. Sitä tuntee tiettyjä lojaliteetteja elämässään. Vanhemmilleen, sitten sisaruksilleen, sitten puolisolle/ lasten isille, lapsilleen. Ystävälleenkin pitäis olla lojaali. Koska hän on Tärkeä.

Omassa elämässäni olen sen huomannut, että vaikka (taivaan kiitos huolimatta vanhempiensa pieleenmenneestä parisuhteesta) molemmat tyttäreni ovat ja elävät parisuhteissa, he ovat osanneet muodostaa myös läheisiä ja kiinteitä ystävyyksiä. Mielestäni onneksi.

 

Sen vielä lisäisin, että vaikka olen läheinen mieheni kanssa, niin se ei ole samanlaista, kuin syvä ystävyys ihmiseen jonka kanssa ei ole parisuhteessa, eikä voi sellaista korvata.

 

Usein huomaan, että ystävien tapaaminen menee siihen, että puhutaan siitä ystävästä ja hänen asioistaan; päädyn kuuntelemaan ja tukemaan, enkä sitten enää itse osaa vastavuoroisesti ottaa omaa tilaa ja puhua omista jutuista.

Mä olen huomannut itsessäni saman. Olen huono ottamaan itselleni tilaa ystävyyssuhteissa ja otan usein kyselijän, kuuntelijan ja neuvojan roolin. Olen miettinyt, että ehkä en ole saanut oikein mallia siihen että oikeasti ajattelisin olevani kuulemisen arvoinen ja kiinnostava ihminen, välit omaan äitiin eivät ole olleet läheiset eikä äitini ole koskaan osannut kysellä ajatuksiani ja kuulumisia, ihan kuin se ei häntä oikein kiinnostaisi.

 

[QUOTE="Yksinäinen";29623254]Mä olen huomannut itsessäni saman. Olen huono ottamaan itselleni tilaa ystävyyssuhteissa ja otan usein kyselijän, kuuntelijan ja neuvojan roolin. Olen miettinyt, että ehkä en ole saanut oikein mallia siihen että oikeasti ajattelisin olevani kuulemisen arvoinen ja kiinnostava ihminen, välit omaan äitiin eivät ole olleet läheiset eikä äitini ole koskaan osannut kysellä ajatuksiani ja kuulumisia, ihan kuin se ei häntä oikein kiinnostaisi.[/QUOTE]
Voisiko vika ollakin siinä, että sulla kyllä olisi ystäviä, mutta et osaa pitää heitä ystävinäsi? Ts kuuntelet kyllä toista, mutta et sitten vastavuoroisesti puhu omista asioistasi?

Mä olen saanut yhden oikein hyvän ystävän tämän palstan kautta. Pidetään yhteyttä päivittäin ja nähdäänkin nykyisin muutaman viikon välein. Tänään jälleen

 

Eihän siinä ole säälittävää vaan kyllä ystävät vähenevät opintojen jälkeen lähes kaikilla ja toinen mikä vaikuttaa on vakiintuminen.

Ystävät ovat arvokkaita, ja paljon merkitsee se, miten kemiat toimii ja miten itse suhtautuu. Tietysti toisenkin pitää olla ystävyyteen halukas.

 

[QUOTE="niin";29622154]Sen vielä lisäisin, että vaikka olen läheinen mieheni kanssa, niin se ei ole samanlaista, kuin syvä ystävyys ihmiseen jonka kanssa ei ole parisuhteessa, eikä voi sellaista korvata.[/QUOTE]

Minä näkisin taas, että hyvä parisuhde on eniten hyvää ystävyyttä, johon on lisätty mukaan seksuaalinen halu.

En viihdy suhteessa, jossa on pelkkää halua, mutten myöskään suhteessa, jossa on pelkkää ystävyyttä. 65 % ystävyyttä ja 35 % intohimoa on parisuhteen resepti siten mikä on mulle hyvä

 

Voisiko vika ollakin siinä, että sulla kyllä olisi ystäviä, mutta et osaa pitää heitä ystävinäsi? Ts kuuntelet kyllä toista, mutta et sitten vastavuoroisesti puhu omista asioistasi?

Se voi olla. Ehkä sitten vain tiedostamattani ajattelen, etten voi tulla tärkeäksi ystäväksi kenellekään ja teen itse mahdottomaksi, että kukaan voisi tulla lähelle. Huomaan, että myös parisuhteessa mulla on tapana padota pahaa mieltä sisälleni enkä kovinkaan mielelläni paljasta omia heikkouksiani edes miehelle.

Hyväkään parisuhde ei missään nimessä korvaa läheistä ystävyyttä.

 

Ystäviä voi löytää myös vaikka tältä palstalta. Itse olen tutustunut palstan kautta ihmisiin, ketkä miellän ystävikseni. Yhteydenpito on alkanut y-viestin vaihtelusta. Sellaisesta pikkuhiljaa avautuvasta kirjoittelusta.

Ja johtanut tapaamisiin, joskaan kovin usein en ketään heistä tapaa, koska perusarki pitää kiireisenä itse kunkin. Ja myös välimatka voi ola esteenä tapaamisille.

Minä nautin sellaisesta ystävyydestä, joka kestää sen, ettei koko aika olla yhteyksissä ja silti se yhteys säilyy. Ystävistä, joita tavatessa voi jatkaa siitä mihin viimeksi tavatessa on jäänyt. Sellaisesta, jossa ei ole määritelty sitä, kuinka usein pitää pitää yheteyttä.

On minulla pari sellaista ns. lähiarjen ystävääkin. Joita tapaan useammin.

Silti, ehkä kaipaisin jotakuta jolle puhua ns. kaikesta. Mutta sitten toisaalta olen niin erakko, etten tiedä kykenisinkö sittenkään.

Olen sellainen ihminen, että vaikka toisaalta kaipaan ihmisiä elämääni, samanaikaisesti hätistelen heitä vähän poiskin.

Sellainen osa-aikaerakko, joka tarvitsee aika suuren reviirin. Joskus siellä reviirillä on tosin vähän yksinäistä. Mutta en tiedä pääsisikö sinne kukaan lopulta.

Olen toisinaan yksinäinen seurassakin.

 

Aivan niinkuin minulla, hyvänpäivän tuttuja on, mutta ei sellaista oikeaa Ystävää. Jos tunnet samoin minulle voi laittaa viestiä nasu016@jippii.fi Varsinkin täältä Pohjois-Suomesta.

 

Ymmärrän sua Ultramariini. Mäkin arvostan sellaisia kaukana asuvia kestoystäviä, joiden kanssa tapaa harvemmin mutta voi jakaa silti heidän kanssaan paljon asioita. Silti kaipaan kai enemmän sellaista arkiystävyyttä, arjen pienten ja suurten asioiden jakamista ja sellaista, että oikeasti voi soittaa vaikka keskellä yötä, jos olisi niin suuri hätä. Ei sellainen toimisi näiden kaukoystävien kanssa.

Olen miettinyt, että ehkä mulle olisi hyvä käydä säännöllisesti psykologilla juttelemassa. Se voisi korvata sitä ystävää ainakin jollain tapaa. Vähän kallis "ystävyys" mutta onhan se satsausta omaan hyvinvointiin?

 

[QUOTE="Yksinäinen";29624014]Ymmärrän sua Ultramariini. Mäkin arvostan sellaisia kaukana asuvia kestoystäviä, joiden kanssa tapaa harvemmin mutta voi jakaa silti heidän kanssaan paljon asioita. Silti kaipaan kai enemmän sellaista arkiystävyyttä, arjen pienten ja suurten asioiden jakamista ja sellaista, että oikeasti voi soittaa vaikka keskellä yötä, jos olisi niin suuri hätä. Ei sellainen toimisi näiden kaukoystävien kanssa.

Olen miettinyt, että ehkä mulle olisi hyvä käydä säännöllisesti psykologilla juttelemassa. Se voisi korvata sitä ystävää ainakin jollain tapaa. Vähän kallis "ystävyys" mutta onhan se satsausta omaan hyvinvointiin?[/QUOTE]

omaan hyvinvointiinsa kannattaa panostaa.

Ja myös opetella olemaan itsensä ystävä. Se on tosin pitkä tie, tai ainakin minulle on ollut. Löytää sellainen jonkinlainen tasapaino ( joka horjuu ) sen kanssa kuinka paljon tarvitsee toisia ihmisiä, ja kuinka paljon tarvitsee vapautta.

Ja kuinka oppia pitämään itsestään ja näkemään itsensä riittävänä. Ilman, että peilaa sitä muitten kautta.

 

Mulla on sama ongelma, tosin niin että mulla on ystäviä kenet olen tuntenut lapsesta saakka, mutta he eivät kaipaa tosiystävää, koska heillä on miehet. Me nähdään ja jutellaan mutta en voi soittaa heille jos ahdistaa ja haluan puhua asiasta. Tai ehkä voisin mutta se tuntuisi oudolta koska he eivät koskaan tekisi niin. Minä kerron heille enemmän omista asioistani ja kyselen myös heidän asioista mutta ei heitä kiinnosta kertoa niistä tärkeimmistä asioista. Itse en tätä ymmärrä, minulle ei riittäisi pelkkä mies. Itse olen tällä hetkellä sinkku joten vielä enemmän kaipaisin ystävää kenelle kertoa tärkeistä asioista.