Miten lapsen tuomaan rauhattomuuteen tottuu?

Olemme mieheni kanssa tottuneet olemaan paljon rauhassa ja hiljaisuudessa. Nytkin nukuin pitkään ja juon rauhassa aamukahvia koneella vasta tähän kellonaikaan. Olemme siinä iässä, että jos aikoo tehdä lapsen, se pitäisi tehdä nyt. Mutta sitten pohdin sitä, jaksaako sitä epäjärjestystä, meteliä ja rauhattomuutta? Miten olette tottuneet? Noin muuten pidämme kyllä lapsista ja edellisen suhteen aikana olin äitipuolena. Tuttavilla on paljon lapsia ja olemme nähneet mitä se arki oikeasti on. Korvatulehduksia, ripulia, sotkua, itkua, jne. mutta myös lapsen tuomaa iloa.

Voiko käydä niin, että katuu vanhemmuutta? Muistan dokumentin "lapsi pilasi elämäni", joka tosin oli pilke silmäkulmassa tehty.

 

ei kai tuohon muuta osaa sanoa, kuin että mieti tarkkaan. elämä muutuu ihan kertaheitolla kun lapsi syntyy. varsinkin jos satuu itkeskelevä levoton vauva. on niitäkin vauvoja, joiden olemassa oloa ei juuri huomaa. syövät ja nukkuvat. mutta on sitten niitä toisenlaisiakin.

 

Elämä muuttuu täysin lasten jälkeen.

Ikinä en ole mitään rakastanut, kuin omia lapsiani. Heidän eteensä olisin valmis tekemään mitä tahansa, eikä kukaan tässä maailmassa ole lähimaillakaan niin tärkeä, kuin lapseni. Ei edes mieheni.
Vaikka en mä sitä sano, etteikö lapset olisi aivan järjettömän rasittaviakin. Jos niistä sais kytkettyä aina ajoittain virrat pois päältä, niin varmaan sen tekisin.

 

kyllä se elämä tavalla tai toisella "pilalle" menee. ikuinen, ainainen huoli seuraa hamaan hautaan asti. joko lapsen hautaan, tai omaan.

 

Varmasti kaikki vanhemmat haaveilevat lapsettomasta elämästä ainakin joskus.. Minä ainakin teen niin (varsinkin kun on kaksi alle 3-vuotiasta talossa). Mutta jos annettaisiin oikeasti mahdollisuus palata lapsettomaan elämään niin en haluaisi missään nimessä palata. Kliseistä, mutta niin totta: rakkaus omiin lapsiin on jotain niin suurta, että se auttaa jaksamaan ja joillakin vielä haluamaan useamman lapsen.

Minä en ole koskaan ollut erityisen lapsirakas ihminen.. Enkä edelleenkään kauheasti välitä muiden lapsista. Omiini rakastuin suunnattomasti sillä hetkellä kun heidät laskettiin synnytyssalissa mahan päälle ja se rakkaus on vain syventynyt lasten kasvaessa. Lapset pvat ärsyttäviä, sottaisia ja kaikki asiat pitää toistaa 1000 kertaa eikä asiat siltikään mene jakeluun ja silti ensimmäinen askel tai ihmiseksi tunnistettava piirros saa sellaisen ylpeyden ja hellyyden tunnevyöryn, että oksat pois.

 

Kummasti siihen tottuu! Juuri noita asioita mietin minäkin, omaa aikaa, rauhaa, hiljaisuutta ja siisteyttä rakastavana. Kun siihen omaan lapseen kiintyy, alkaa sietämään niitä lapsen mukanaan tuomia oman mukavuusalueen ulkouolisia juttuja ihan eri tavalla. Lattialla lojuvista tavaroita ei jaksa enää samalla tavalla stressata, kun lapsi kohta kuitenkin levittää ne siihen uudlelleen. On oikeastaan mukavaa seurata, kun lapsi alkaa kommunikoida ja "tuottaa ääntä", oppii uusia taitoja ym.

Toki arvosta edelleen omaa aikaa, rauhaa, hiljaisuutta ja siisteyttä , ei niistä kokoaaan tarvitse, eikä kannatakaan luopua lapsen vuoksi. Normaalijärjellä varustettu aikuinen kasvaa kyllä vanhemmuuteen, lapsi kyllä opettaa.

 

Ajan kanssa kaikkeen tottuu

Ja kun saa vaihtokaupaksi sen lapsen tuoman rakkauden, ilon ja yllätykset elämään, niin kyllä mun mielestä siinä jää vahvasti plussan puolelle, vaika ne rauhaiset ja hiljaiset hetket jääkin vähemälle. Kyllä mä edelleen huomaan kaipaavani hiljaisuutta, esim kun lapsi on nukkumassa ei jaksakaan kuunnela musiikkia, kuten ennen.

Joku nosti esiin sen, että vauvan kanssa todella voi olla niin, että oma rauha ja vaikutusvalta omaan elämään katoaa. Vauva-aika on kuitenkin tosi lyhyt hetki koko elämässä, ja sen jälkeen tulee vuosia, vuosikymmeniä, jolloin olette sen lapsen vanhempia.

En ole myöskään mikään "vauvaihminen" ja mietin aikanaan sovinko ollenkaan äidiksi. Nyt alan tajuta, että taidan olla vain aika itsekriittinen Rakastan lastamme yli kaiken, ja hän on tuonut elämäämme niin paljon, ettei sitä oikein voi sanoiksi pukea. Silti olenhieman kauhuissani nyt kun odotan toista lastamme, lähinnä mietin juuri niitä vauva-ajan hankalia puolia. Mutta nyt tiedän jo, että plussalle jäämme silti. Vähän niin kun se mieletön tunne, jonka saavuttaa kun onnistuu juoksemaan maratonin tai kiipeämään vuorelle tai jotain vastaavaa - se tunne ylittää kaikki muut, vaikka ja juuri siksi että sen eteen ponnistelu on ollut välillä myös hurjan raskasta ja vaatinut enemmän kuin se kiva perusarki.

 

No meillä ei ole koskaan ollut rauhatonta kotona. Sellaiset lapset kuin aikuiset?

Kun lapset olivat pieniä, pienempiä, niin jossain vaiheessa v.äsytti se, että heidän lelut ja tavarat olivat paljon esillä ja niitä on kertynyt vaikka aikoinani vannoin immaterialismin nimiin. Siis että en sortuisi ostelemaan ja mielestäni en olekaan hirveästi ostanut, jouluisin muutaman lelun ja syntymäpäivänä ja sukukaan ei hirveästi osta mutta en vain tajua mistä sitä romua on kertynyt

Yleensä omien lasten metelin ja sotkun jaksaa. Sellaiset ihmiset ovat tyhmiä, jotka eivät ymmärrä että omien lasten leikkiminen ja meteli ja sotku ei ole vieraille mikään ilo, vaan heitä pitää kunnan säännöillä tai lakipykälillä ohjeistaa, että hyviin tapoihin kuuluu laittaa trampoliinit mieluummin lähelle omaa terassia kuin tontin rajaa tai muutenkin ihmiset jotka laittavat omat lapsensa mieluusti muualle.

Elämä on helpompaa ilman lapsia, takuulla. Ja rahat ja ajan saa käyttää itseensä. Huolta on vähän jos ei ollenkaan.

 

Älämölöä ja sotkua joutuu kestämään aika monta vuotta varsinkin jos lapsia useampia. Minulla neljäs mölisijä kasvamassa Plussat voittaa miinukset kevyesti.