Miten käy koulussa pojalle joka on liian herkkis?

Sellainen eskarilainen joka ottaa itseensä/säikähtää heti jos joku vähänkin tekee jotain hänen mielestään väärää. En tarkoita mitään tarkoituksellista kiusaamista vaan esim jos toinen poika leikin tuoksinassa vaikka vahingossa törmää häneen, tai vahingossa jollain muulla tavalla tökkää häntä tms. tai jos hän jää jossain kilpailussa alakynteen niin hän on heti itkun partaalla ja juoksee kielimään aikuisille että nyt häntä kiusataa, pahimmassa tapauksessa juoksee suoraan kotiinsa itkien.
Tälläiseen poikaan on oma poikani tutustunut ja eipä asia mulle nyt muuten kuulu mutta mietin vaan sitä että miten toiset pojat suhtautuu poikaan joka on niin kovin herkkä ja itkee helposti eikä osaa itse selvittää mitään pieniäkään ongelmia. Onko teillä kokemusta?
Tarkoita suhdetta muihin luokan poikiin, otetaanko sellainen poika helposti silmätikuksi jos esim itkee helposti ja tarkotuksella aletaan kiusaamaan tms?

 

Saattaa mennä muilla lapsilla äkkiä hermot tuollaiseen.

Toivottavasti kasvaa ja kypsyy - ja miksipä ei kasvaisi ja kypsyisi vielä ennen koulun alkua

 

Teidän vanhempien ja muiden aikuisten tehtävä on auttaa lapsia selvittämään asioita keskenään (oppimistilanteita sekä herkkikselle että muille) ja tehdä selväksi, että ketään ei saa kiusata. Pitää opettaa lapsia kohtaamaan erilaisuutta: jos joku on herkkis, hänen poyää saada olla sellainen.

Ei herkkiksen tarvitse muuttua erilaiseksi, vaikka toki hänen pitää oppia kohtaamaan sosiaalisia tlilanteita.

 

Saattaa mennä muilla lapsilla äkkiä hermot tuollaiseen.

Toivottavasti kasvaa ja kypsyy - ja miksipä ei kasvaisi ja kypsyisi vielä ennen koulun alkua

Se olis varmasti hyväksi. Munkin poika oli tosi herkkis vielä vuosi sitten ja sillä oli myös taipumusta tulla heti kielimään asioista selvittämättä niitä itse. Sen luokalle osui sellasia rajumpia poikia jotka siis leikkii ja ottaa kontaktia toiseen aika rajulla tavalla tarkottamatta pahaa kuitenkaan ja oli sillä opettelemista aluksi siihen. Mutta ei mun poika kuitenkaan NOIN herkkä ollu kuin tuo meidän uus tuttavuus, ei lähellekään, vaikka se herkkä olikin. TOivottvasti pojan uus kaveri kans "karaistuu" ettei käy niin että häntä aletaan kiusaamaan sen takia että on itkuherkkä. Se olis kovin kurjaa.

 

Teidän vanhempien ja muiden aikuisten tehtävä on auttaa lapsia selvittämään asioita keskenään (oppimistilanteita sekä herkkikselle että muille) ja tehdä selväksi, että ketään ei saa kiusata. Pitää opettaa lapsia kohtaamaan erilaisuutta: jos joku on herkkis, hänen poyää saada olla sellainen.

Ei herkkiksen tarvitse muuttua erilaiseksi, vaikka toki hänen pitää oppia kohtaamaan sosiaalisia tlilanteita.

Joo ei tietenkään tarvi toiseksi muuttua kuin on, mutta varmaan pojalle ois hyvä opettaa tapoja mitenkä asioita voisi itsekin ratkoa. Eli jos toinen vahingossa törmää häneen esim hippaleikissä tms niin mun mielestä jokaisesta törmäyksestä ei tarvisi suuttua ja tulla kielimään vanhemmille vaan voisi yrittää selvittää niitä asioita keskenäänkin. Tietysti siihen tarvitaan aluksi vanhempien tukea, tai itse ainakin olin aluksi mukana ja opetin omaa poikaani miten asioita voi selvittää kavereiden kesken, ettei jokaista naksahdusta tarvi tuoda vanhempien ratkottavaksi (oikeasta kiusaamisesta ja isommista vahingoista tietenki on tultava kertomaan mut tarkotan tollasia pikku juttuja mitä nyt tekeville sattuu).

 

Teidän vanhempien ja muiden aikuisten tehtävä on auttaa lapsia selvittämään asioita keskenään (oppimistilanteita sekä herkkikselle että muille) ja tehdä selväksi, että ketään ei saa kiusata. Pitää opettaa lapsia kohtaamaan erilaisuutta: jos joku on herkkis, hänen poyää saada olla sellainen.

Ei herkkiksen tarvitse muuttua erilaiseksi, vaikka toki hänen pitää oppia kohtaamaan sosiaalisia tlilanteita.

Kiusata ei tietenkään saa, mutta on täysin ymmärrettävää, jos muut lapset alkaa pikkuhiljaa välttelemään avauksen kaltaisen lapsen seuraa. Koulussa kaikkia pitää tietty sietää, mutta koululaisilla on tapana hengailla yhdessä vapaa-aikanakin, jolloin sosiaalisesti taitamaton, vastoinkäymisiä kestämätön lapsi - tai suoremmin sanottuna itkupilli & kantelupukki - ei ehkä ole ykkös- tai kakkosvaihtoehtokaan leikkikaveriksi.

Karua mutta totta. Ja minusta ihan ymmärrettävääkin. Lapsen itsensä kannalta olisi tosi hyvä, jos hän "muuttuisi erilaiseksi" (ts. kasvaisi, kypsyisi, ja kykenisi sietämään pikku vastoinkäymisiäkin, joita väkisinkin tulee lapsiporukassa).

 

Voisko sellainen poika jäädä kotikouluun?

 

Voisko sellainen poika jäädä kotikouluun?

Mitä hyötyä siitä olisi? Lapsihan nimenomaan tarvitsee harjoitusta pärjätäkseen sosiaalisissa tilanteissa nykyistä paremmin.

 

Voisko sellainen poika jäädä kotikouluun?

Mun mielestä jopa järjetön vaihtoehto lapselle, joka kaipaa sosiaalisten taitojen oppimista selkeästi enemmän mitä ikäisensä yleensä.

Joskus kotikolosta on lähdettävä.

Tuttu kuvauksen kaltainen lapsi kävi kyllä eskarin kahdesti, ja sen jälkeen vielä pari vuotta pienryhmässä, kunnes kypsyi. Koulukypsyys on paljon muutakin kuin se, osaako kirjoittaa tai lukea - esim. sitä, miten pärjää toisten lasten kanssa.

 

Tarkoita suhdetta muihin luokan poikiin, otetaanko sellainen poika helposti silmätikuksi jos esim itkee helposti ja tarkotuksella aletaan kiusaamaan tms?[/QUOTE]

Miksi mietit jo nyt tuollaisia? Tai no tokihan sitä äitinä miettii kaikenlaista. Mutta alkuopettajana satun tietämään, että varsinkin pojille tapahtuu jonkinlainen ihme just eskarin ja ekaluokan välisenä kesänä. Ihan oikeasti! He kasvavat fyysisesti ja psyykkisesti tosi paljon. Moni oppilas, joista päiväkodista saa tosi arveluttavaa infoa ja ovat vähän pihalla vielä kouluun tutustumisessakin, ovat syksyllä aivan erilaisia ja paljon valmiimpia koululaisia. Murehdi sitten syksyllä, jos sille on vielä silloin tarvetta. Jookos?

 

Itse olin todella ujo ja vaikka olin päiväkodissa ennen koulua, ei se ujouttani muuttanut. Edelleen olen ujo ja ikää on jo 35 vuotta.

Olisikohan ap:n kuvailema lapsikin vaan luonteeltaan todella herkkä ja ujo ja kärsii kun sitä tuupitaan. Itse kärsin ainakin tosi paljon koulussa ja päiväkodissa. Olisin ollut ikionnellinen jos ei olisi tarvinut mennä.

 

Mun mielestä on myös tosi oleellinen seikka, miten lapsen ujous ja jännittyneisyys käsitellään kotioloissa ja koulussa. Sen voi joko hyväksyä osana lapsen persoonaa tai sitten siitä voi tehdä ongelman lapsen kuullen, mikä on väärin ja hirveää. Lasta voi opettaa hyväksymään omaan persoonaan kuuluva ujous ja antaa lapsen ymmärtää, että jännittäminen on ihan OK uusissa tilanteissa eikä sitä tarvitse hävetä. Muistakaa hyvät ihmiset, että ujokin ihminen voi menestyä maailmassa hyvin. Ja ujolla voi olla joskus jopa paremmat sosiaaliset taidot kuin luontaisesti ulospäinsuuntautuneella ihmisellä, joka on kaikkialla suuna päänä. Myös oman vuoron odottaminen, kuunteleminen ja tilanteen tarkkailu kuuluvat sosiaalisiin taitoihin!

 

Ja ujolla voi olla joskus jopa paremmat sosiaaliset taidot kuin luontaisesti ulospäinsuuntautuneella ihmisellä, joka on kaikkialla suuna päänä. Myös oman vuoron odottaminen, kuunteleminen ja tilanteen tarkkailu kuuluvat sosiaalisiin taitoihin!

Sosiaalisiin taitoihin kuuluu myös se, että saa suunsa auki, vastaa kun kysytään, ja että ei kantele koko ajan täysin turhista ja mitättömistä asioista aikuiselle, eikä pillahda itkuun jos joku erehtyy katsomaan päin.

Sosiaalisuus ei ole sitä, että ollaan kaikkialla suuna päänä, ei osata odottaa omaa vuoroa, jne...ei, sellainenkin on sosiaalista taitamattomuutta siinä missä ihan liiallinen arkuus ja itkuherkkyyskin, tai se ettei kestetä yhtään vastoinkäymisiä.

 

Anatolia. Ymmärrän sen erittäin hyvin. Mutta tarkoitus olikin sanoa, että jos on ujo, niin se ei tarkoita sitä, että sosiaaliset taidot ovat väistämättä nolla.

 

Mun eskaripoika on myös aika arka riehuvassa ryhmässä, ja me "vain" on harjoiteltu tilanteita sitä mukaa, kun niitä eskarivuoden aikana on tullut eteen. Joskus se tuntuu itestä rasittavalta, mutta minkäs teet. Poika on hieno tyyppi, perheessä sen persoona hyväksytään, mutta kyllä sitä persoonaa kannattaa kehittää sellaiseksi, että sosiaalisissa tilanteissa oleminen on helpomaa. Toisten pitää harjoitella lukemista, toisten ylikierrosten alentamista ja osan sitä, että oppii pitämään puoliaan ryhmässä. Missään tapauksessa mikään kotikoulu ei ole ratkaisu!

 

Mun mielestä jopa järjetön vaihtoehto lapselle, joka kaipaa sosiaalisten taitojen oppimista selkeästi enemmän mitä ikäisensä yleensä.

Joskus kotikolosta on lähdettävä.

Tuttu kuvauksen kaltainen lapsi kävi kyllä eskarin kahdesti, ja sen jälkeen vielä pari vuotta pienryhmässä, kunnes kypsyi. Koulukypsyys on paljon muutakin kuin se, osaako kirjoittaa tai lukea - esim. sitä, miten pärjää toisten lasten kanssa.

Minunkin loppuvuodesta ennenaikaisena syntynyt kuopuspoikani kävi eskarin kahdesti, enkä ole katunut ratkaisua. Kasvoi ja tuli koululaisen oloiseksi. Hänhän olisi oikean syntymäaikansa mukaan mennytkin vasta vuoden päästä kouluun.
Loppuvuoden lapsia tungetaan liian herkästi 6-vuotiaana kouluun. Toisille se onnistuu, toisille ei.

 

[QUOTE="tyytyväinen";26266130]Minunkin loppuvuodesta ennenaikaisena syntynyt kuopuspoikani kävi eskarin kahdesti, enkä ole katunut ratkaisua. Kasvoi ja tuli koululaisen oloiseksi. Hänhän olisi oikean syntymäaikansa mukaan mennytkin vasta vuoden päästä kouluun.
Loppuvuoden lapsia tungetaan liian herkästi 6-vuotiaana kouluun. Toisille se onnistuu, toisille ei.[/QUOTE]

tuo kyseinen poika on syntynyt loppuvuonna ja menee siis 6vuotiaana kouluun. Tosi fiksu ja kiva poika mutta tosiaankin niin kovin herkkä. On kyllä ainokainen että kotona ei ole oppinu näitä lasten välisiin selvittelyihin liittyviä taitoja, ehkä se vaikuttaa asiaan.
Me omasta puolestamme yritämme tukea tuota lasta ja eilenkin kun tuli tuollainen tilanne jossa tämä poika melkeinpä hätääntyi ja juoksi mulle kertomaan että nyt toinen kiusaa kun se tönii häntä.Satuin näkemään tilanteen itse ja siinä oli kyse siitä että toinen juoksi ohi vähän liian läheltä ja olkapäät osuivat yhteen. Ei ollut kyse mistään kiusaamisesta. Mutta puhuin pojan kanssa asiasta ja yritin rohkaista ymmärtämään että kaikki tuollainen EI ole kiusaamista vaikka voi ikävältä tuntuakin ja että asiasta voi sanoa suoraan kaverille että nyt ei tuntunut hyvältä. Kyllä se leikki sitten jatkui -loppuakseen taas tuollaiseen vastaavaan vahinkoon. Samoin jos poika hävisi jonkun kilpailun niin se alkoi melkein itkemään ja tuli siitäkin mulle raportoimaan ja oli sitä mieltä että häntä on nyt kohdeltu väärin.

Tietenkään kaikki ei voi olla rohkeita suupaltteja, herkkä luonne on ihan hyväksyttävä ominaisuus, mutta silti lapselle pitäis mielestäni opettaa taitoja joilla selviää muiden joukossa. Kyllä mä ainakin oman pojan ekana kouluvuonna oon nyt huomannu että kyllä sielä vaan on pakko myös osata avata suu ja pitää myös itse puoliaan jos ei halua jäädä toisten jalkoihin.

 

Joo ei tietenkään tarvi toiseksi muuttua kuin on, mutta varmaan pojalle ois hyvä opettaa tapoja mitenkä asioita voisi itsekin ratkoa. Eli jos toinen vahingossa törmää häneen esim hippaleikissä tms niin mun mielestä jokaisesta törmäyksestä ei tarvisi suuttua ja tulla kielimään vanhemmille vaan voisi yrittää selvittää niitä asioita keskenäänkin. Tietysti siihen tarvitaan aluksi vanhempien tukea, tai itse ainakin olin aluksi mukana ja opetin omaa poikaani miten asioita voi selvittää kavereiden kesken, ettei jokaista naksahdusta tarvi tuoda vanhempien ratkottavaksi (oikeasta kiusaamisesta ja isommista vahingoista tietenki on tultava kertomaan mut tarkotan tollasia pikku juttuja mitä nyt tekeville sattuu).

Juuri näin.

On osattava puolustaa itseään.

 

Olin itsekin lapsena melkoinen "herkkis", en ehkä varsinaisesti ujo mutta hyvin tunteellinen ja sosiaalisilta taidoiltani rajoittunut. Esimerkiksi kykyni puolustaa itseäni oli nolla.

Pärjäämiseni koulussa riippui tasan opettajasta. Silloin kun luokassa oli avoin ilmapiiri ja kiusaamisessa nollatoleranssi, minulla meni hyvin. Silloin kun opettajana oli henkilö, joka itsekin rakensi auktoriteettinsa kiusaamiseen verrattavin keinoin, koulu oli minulle ihan helvettiä.

Sen verran on kouluajoista jäänyt hampaankoloon, että olen kertakaikkisen allerginen lauseille tyyliin "kyllä lapsen pitää pärjätä", "on osattava puolustaa itseään" ja sokerina pohjalla klassikko "lapset nyt vaan ovat julmia".

Koulussa on aikuisia, joiden tehtävänä on auttaa lapsia. Jos jollakulla on ongelmia lukemisessa tai motoriikassa, pidetään luonnollisena että lapsi saa erityistä tukea. Jos joku on herkkä, ratkaisuksi tarjotaan helposti edelleen venäläistä uimakoulua. Mur.

 

Noi vahingossa leikin tuoksinassa tapahtuneet tönäisyt on muuten opettajalle tosi kinkkisiä juttuja. Mulla on vielä nelosluokallakin ollut tapauksia, joissa toinen väittää, että toinen teki jotain tahallaan ja toinen sanoo, että se oli vahinko. Sana sanaa vastaan -tilanteita on joka päivä. Kun lapsia oppii tuntemaan, huomaa, että jotkut tulevat sanomaan ihan kaikesta mahdollisesta opettajalle, toiset taas kiistävät ihan kaiken.

Yhdeksi ratkaisuksi yritin aina opettaa oppilaille, että jos leikissä vahingossa esim. kaataa jonkun, pitää auttaa nostamaan ylös ja pyytää anteeksi. Tällöin toinen tietää, että kyseessä oli vahinko eikä sitten heti epäile kiusaamista. Jos taas joku vaan jatkaa leikkiä ja ehkä vielä nauraakin päälle, niin melko varmasti oli tahallinen kaato.