Hei!
Pojallemme (1v8kk) iski viikko sitten uhma. Perheeseemme syntyi uusi vauva, ja aluksi kaikki näytti oikein hyvältä. Esikoinen on ollut positiivisesti kiinnostunut vauvasta eikä ole osoittanut mustasukkaisuutta. Oltuamme vauvan kanssa viikon kotona, alkoi esikoiselle tulla kiukkukohtauksia. Nyt siis viikon ajan, useita (kymmeniä) kertoja päivässä poika on saanut kauheita kohtauksia. Ne alkavat jostain ihan pienestä, yleensä liittyy siihen, ettei jokin asia mene hänen tahtonsa mukaan, ja silloin alkaa korvia vihlova huuto ja rääkyminen, lattialla sätkiminen, potkiminen, tavarat saattavat lentää, poikaa pyytää syliin mutta samantien valahtaa takaisin lattialle jne....
Luin netistä uhmaiästä, ja tajusin, että siitä on kyse (itsenäistymisestä, oman tahdon koettelusta). Pojalla on vauvasta asti ollut voimakas temperamentti ja se näkyy ja kuuluu näissä kohtauksissa. Olemme mieheni kanssa pyrkineet olemaan johdonmukaisia pojan suhteen, eli entiset säännöt ja rutiinit pitävät paikkansa huolimatta pojan huudosta ja tahtomisesta.
Minulle tämä pojan muuttuminen on ollut todella raskasta. Olen itkenyt lähes päivittäin, kun suren, miten äitin pikkukulta on muuttunut. Aiemmin leikki paljon itsekseen, nyt ei, aiemmin meni itse nukkumaan ja nukkui hyvin, nykyään kiukuttelee illalla ja yölläkin herää kiukku- ja huutokohtaukseen, aiemmin söi hyvin, nykyään saattaa heittää lautasen lattialle. En voisi enää kuvitellakaan lähteväni pojan kanssa kauppaan tai tekeväni monia asioita, joita aiemmin hänen kanssaan tein. Minä siis pelkään niitä huutokohtauksia. Asiaa ei helpota se, että minulla on vauva hoidettavana, ja hormonit lienevät vielä hieman sekaisin. Lisäksi mulla on masennustaustaakin. Pelkään sairastuvani uudelleen.
Onneksi mies on nyt vielä kolme viikkoa lomalla, mutta sitten hän lähtee kolmeksi viikoksi työreissuun, ja pelkään tulevaa hirveästi! Saamme tosin apua äidiltäni, mutta silti miehen/isän poissaolo pelottaa. Eniten ehkä pelkään sitä, että mun hermo ei kestä pojan huutoa. Vaikka kuinka yritän olla rauhallinen ja kestää pojan kohtaukset, niin valitettavasti olen usein korottanut ääntä, no, suorastaan huutanut pojalle ja riuhtaissut hänet nopein ottein lattialta syliin tai sohvalle. Pelkään satuttavani poikaa. Ja sitten kun olen menettänyt hermoni, itken sitä syyllisyyttä, jota koen tapahtuneen jälkeen. Säälin myös poikaa, kun äiti on huutanut hänelle, vaikka äidin pitäisi olla turvallinen. Tietysti huutamisen jälkeen katuessani tekoani otan pojan syliin ja halaan ja suukottelen. Aika ristiriitaista touhua...
Miten te muut vanhemmat jaksatte uhmaikäisiä lapsianne, tai siis niitä kiukkukohtauksia?! Onko muita, joilla on samankaltaisia ajatuksia?
Pojallemme (1v8kk) iski viikko sitten uhma. Perheeseemme syntyi uusi vauva, ja aluksi kaikki näytti oikein hyvältä. Esikoinen on ollut positiivisesti kiinnostunut vauvasta eikä ole osoittanut mustasukkaisuutta. Oltuamme vauvan kanssa viikon kotona, alkoi esikoiselle tulla kiukkukohtauksia. Nyt siis viikon ajan, useita (kymmeniä) kertoja päivässä poika on saanut kauheita kohtauksia. Ne alkavat jostain ihan pienestä, yleensä liittyy siihen, ettei jokin asia mene hänen tahtonsa mukaan, ja silloin alkaa korvia vihlova huuto ja rääkyminen, lattialla sätkiminen, potkiminen, tavarat saattavat lentää, poikaa pyytää syliin mutta samantien valahtaa takaisin lattialle jne....
Luin netistä uhmaiästä, ja tajusin, että siitä on kyse (itsenäistymisestä, oman tahdon koettelusta). Pojalla on vauvasta asti ollut voimakas temperamentti ja se näkyy ja kuuluu näissä kohtauksissa. Olemme mieheni kanssa pyrkineet olemaan johdonmukaisia pojan suhteen, eli entiset säännöt ja rutiinit pitävät paikkansa huolimatta pojan huudosta ja tahtomisesta.
Minulle tämä pojan muuttuminen on ollut todella raskasta. Olen itkenyt lähes päivittäin, kun suren, miten äitin pikkukulta on muuttunut. Aiemmin leikki paljon itsekseen, nyt ei, aiemmin meni itse nukkumaan ja nukkui hyvin, nykyään kiukuttelee illalla ja yölläkin herää kiukku- ja huutokohtaukseen, aiemmin söi hyvin, nykyään saattaa heittää lautasen lattialle. En voisi enää kuvitellakaan lähteväni pojan kanssa kauppaan tai tekeväni monia asioita, joita aiemmin hänen kanssaan tein. Minä siis pelkään niitä huutokohtauksia. Asiaa ei helpota se, että minulla on vauva hoidettavana, ja hormonit lienevät vielä hieman sekaisin. Lisäksi mulla on masennustaustaakin. Pelkään sairastuvani uudelleen.
Onneksi mies on nyt vielä kolme viikkoa lomalla, mutta sitten hän lähtee kolmeksi viikoksi työreissuun, ja pelkään tulevaa hirveästi! Saamme tosin apua äidiltäni, mutta silti miehen/isän poissaolo pelottaa. Eniten ehkä pelkään sitä, että mun hermo ei kestä pojan huutoa. Vaikka kuinka yritän olla rauhallinen ja kestää pojan kohtaukset, niin valitettavasti olen usein korottanut ääntä, no, suorastaan huutanut pojalle ja riuhtaissut hänet nopein ottein lattialta syliin tai sohvalle. Pelkään satuttavani poikaa. Ja sitten kun olen menettänyt hermoni, itken sitä syyllisyyttä, jota koen tapahtuneen jälkeen. Säälin myös poikaa, kun äiti on huutanut hänelle, vaikka äidin pitäisi olla turvallinen. Tietysti huutamisen jälkeen katuessani tekoani otan pojan syliin ja halaan ja suukottelen. Aika ristiriitaista touhua...
Miten te muut vanhemmat jaksatte uhmaikäisiä lapsianne, tai siis niitä kiukkukohtauksia?! Onko muita, joilla on samankaltaisia ajatuksia?
