E
en jaksa olla marttyyri
Vieras
Olen reilu kolmekymppinen suurperheen äiti. Mieheni on paljon töissä ja hänen työnsä on vaativaa. Minä olen tällä hetkellä hoitovapaalla, mutta palaan vakituiseen työhöni muutaman kuukauden kuluttua.
Olen huomannut olevani marttyyri. Valitan kuinka joudun hoitamaan lapset pääsääntöisesti yksin ja siinä sivussa vielä pitämään huolta kodista ja lemmikeistä. Tuntuu, että teen kaiken itse ja yksin.
Minulla ei ole montaakaan ystävää tai sukulaista, jotka voisivat vahtia lapsiamme, joten en voi käydä edes kaupassa ilman lapsiamme ja shoppailuretket tai kahvituokiot ystävien kanssa eivät ole mahdollisia, kun oikeastaan kaikki kaverini asuvat kaukana.
Mies ei tee kovinkaan paljon kotihommia vapaalla ollessaan. Lasten kanssa touhuaa jonkun verran, mutta suurimman osan ajasta tekee omia juttujaan, kirjoittaa työsähköposteja, pelaa tai sitten lähtee omiin harrastuksiinsa. Minulla ei ole mahdollisuutta omiin harrastuksiin, koska lapsilla ei ole hoitajaa ja ovat niin pieniä etten voi keskenään kotiinkaan jättää.
Olen niin väsynyt tähän marttyyriuteen, koska pohjimmiltani tiedän, että tämä on oma vikani. Minä itse hyväksyn sen että mieheni on paljon pois. Tai en ehkä hyväksyisi, mutta en sitä estäkkään. Haluaisin elää normaalia elämää, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan eikä kumpikaan kokisi omaa taakkaansa liian raskaaksi vaan asiat hoidettaisiin puoliksi.
En oikein tiedä mitä tehdä. Ajatusmallin muuttaminenkaan ei käy kädenkäänteessä. Olen muutaman kerran ottanut miehen kanssa puheeksi hänen menemisensä ja poissaolonsa ja sen miten koen oman roolini tässä perheessä tosi kuormittavaksi, mutta hän ei ymmärrä. Sanoo vaan, että ota ja lähde johonkin harrastukseen, mutta kun miten minä menen, kun mies ei kuitenkaan peru omia menojaan.
Nautin kyllä lapsistani suunnattomasti ja tykkään puuhastella heidän kanssaan. Käydä metsäretkillä ja leikkipuistossa ja vaikka leipoa ja askarrella, mutta kun kyllähän jokainen äiti kuitenkin sitä omaakin aikaa tarvitsisi. Miestänikin rakastan enkä haluaisi erota. Se olisi aivan viimeinen oljenkorsi. En haluaisi missään tapauksessa riistää lapsiltani isäänsä.
Onko täällä ketään vastaavassa tilanteessa olevaa tai jotain, joka osaisi neuvoa mitä tekisin ja mihin suuntaan etenisin, että oma oloni helpottuisi?
Olen huomannut olevani marttyyri. Valitan kuinka joudun hoitamaan lapset pääsääntöisesti yksin ja siinä sivussa vielä pitämään huolta kodista ja lemmikeistä. Tuntuu, että teen kaiken itse ja yksin.
Minulla ei ole montaakaan ystävää tai sukulaista, jotka voisivat vahtia lapsiamme, joten en voi käydä edes kaupassa ilman lapsiamme ja shoppailuretket tai kahvituokiot ystävien kanssa eivät ole mahdollisia, kun oikeastaan kaikki kaverini asuvat kaukana.
Mies ei tee kovinkaan paljon kotihommia vapaalla ollessaan. Lasten kanssa touhuaa jonkun verran, mutta suurimman osan ajasta tekee omia juttujaan, kirjoittaa työsähköposteja, pelaa tai sitten lähtee omiin harrastuksiinsa. Minulla ei ole mahdollisuutta omiin harrastuksiin, koska lapsilla ei ole hoitajaa ja ovat niin pieniä etten voi keskenään kotiinkaan jättää.
Olen niin väsynyt tähän marttyyriuteen, koska pohjimmiltani tiedän, että tämä on oma vikani. Minä itse hyväksyn sen että mieheni on paljon pois. Tai en ehkä hyväksyisi, mutta en sitä estäkkään. Haluaisin elää normaalia elämää, jossa vanhemmat rakastavat toisiaan eikä kumpikaan kokisi omaa taakkaansa liian raskaaksi vaan asiat hoidettaisiin puoliksi.
En oikein tiedä mitä tehdä. Ajatusmallin muuttaminenkaan ei käy kädenkäänteessä. Olen muutaman kerran ottanut miehen kanssa puheeksi hänen menemisensä ja poissaolonsa ja sen miten koen oman roolini tässä perheessä tosi kuormittavaksi, mutta hän ei ymmärrä. Sanoo vaan, että ota ja lähde johonkin harrastukseen, mutta kun miten minä menen, kun mies ei kuitenkaan peru omia menojaan.
Nautin kyllä lapsistani suunnattomasti ja tykkään puuhastella heidän kanssaan. Käydä metsäretkillä ja leikkipuistossa ja vaikka leipoa ja askarrella, mutta kun kyllähän jokainen äiti kuitenkin sitä omaakin aikaa tarvitsisi. Miestänikin rakastan enkä haluaisi erota. Se olisi aivan viimeinen oljenkorsi. En haluaisi missään tapauksessa riistää lapsiltani isäänsä.
Onko täällä ketään vastaavassa tilanteessa olevaa tai jotain, joka osaisi neuvoa mitä tekisin ja mihin suuntaan etenisin, että oma oloni helpottuisi?
