Mitäs mieltä tästä?

  • Viestiketjun aloittaja Reetta-Liina
  • Ensimmäinen viesti
Reetta-Liina
Sain eilen sen (näillä palstoilla kuulemma "kuuluisan") keskenmenon. Toinen tämän vuoden aikana ja edellisestä menin ihan sekaisin. Mun mies ei tästä keskustele mun kanssa ja se on ihan ok (ymmärrän, että se käsittelee surunsa eritavalla, enkä mä sille ole paljon tästä siis viitsinyt edes puhua). Mutta nyt se on ensiviikoksi suunnitellut jo kaksi yöreissua pois kotoa.. Pakeneeko se? Musta tuntuu kamalalta, että se jättää mut tänne yksin. Viimeksi meni asiat aivan täysin sekaisin, kun sain sen keskenmenon ja mies reagoi samalla tavalla silloinkin. Toinen näistä reissuista oli vielä sellainen, jolle mun piti alunperin lähteä mukaan, mutta sitten tuli se raskaus ja päätin jättää reissun väliin ja tänään kysyin, "mitä jos lähtisinkin mukaan".. Niin sitten mies alkoi kehittää kaikkia syitä, miksi se olisi hankalaa jos lähtisin mukaan.. En tiedä miten suhtautua. Tekee vain tosikipeää. En jaksaisi olla yksin öitä tässä tilanteessa.
 
pimpelipom
\
Alkuperäinen kirjoittaja 23.08.2004 klo 11:50 Reetta-Liina kirjoitti:
Sain eilen sen (näillä palstoilla kuulemma "kuuluisan") keskenmenon. Toinen tämän vuoden aikana ja edellisestä menin ihan sekaisin. Mun mies ei tästä keskustele mun kanssa ja se on ihan ok (ymmärrän, että se käsittelee surunsa eritavalla, enkä mä sille ole paljon tästä siis viitsinyt edes puhua). Mutta nyt se on ensiviikoksi suunnitellut jo kaksi yöreissua pois kotoa.. Pakeneeko se? Musta tuntuu kamalalta, että se jättää mut tänne yksin. Viimeksi meni asiat aivan täysin sekaisin, kun sain sen keskenmenon ja mies reagoi samalla tavalla silloinkin. Toinen näistä reissuista oli vielä sellainen, jolle mun piti alunperin lähteä mukaan, mutta sitten tuli se raskaus ja päätin jättää reissun väliin ja tänään kysyin, "mitä jos lähtisinkin mukaan".. Niin sitten mies alkoi kehittää kaikkia syitä, miksi se olisi hankalaa jos lähtisin mukaan.. En tiedä miten suhtautua. Tekee vain tosikipeää. En jaksaisi olla yksin öitä tässä tilanteessa.
Sinähän sanot hänelle suorin sanankääntein ettet kertakaikkiaan halua/jaksa olla yksin???Eiköhän nyt tämmöisessä tilanteessa pistä sinua etusijalle? :/ Ainakin kuuluisi näin tehdä.Olen pahoillani :'(
 
Kyllä mäkin kehottaisin ennen kaikkea puhumaan mutta sitten taas se, että kuuluuko hänen ilman muuta laittaa sinut etusijalle: minusta ehkä ei, koska kärsii varmasti hänkin tästä menetyksestä. Ja on ihan järkeenkäypää, että hän hoitaa itseään omalla tavallaan. Mutta joku kompromissi olisi ehkä hyvä keksiä tuohon tilanteeseen. :/
 
Reetta-Liina
Niin, siis mä en todella ole pakottamassa häntä jäämään kotiin kanssani. En tietenkään. Mutta tilannehan on se, ettei tämä suru miestäni oikeastaan liikuta. Hänen on niin vaikea ymmärtää, että vauva on ensiksi tulossa, mutta eihän hän sitä tunne tai tiedä, kun se kasvaa minun sisällä. Se on niin epätodellinen asia hänelle. Ennen kuin sitten vatsa alkaa pyöristymään on käyty ultrassa jne.
Kyllä minä sen ymmärrän, mutta tekee vain niin kipeää, että kaksi yötä samalla viikolla.. Ei jaksaisi olla yksin. Yöt menee valvoessa, sen tiedän. Mutta en siis ole häntä pakottamssa kotiin, eikä olla tästä edes riidelty. Tämä oli vain sellainen avaus, että jonnekin piti se pettymys taas purkaa. Miehet ja naisethan suhtautuu keskenmenoon varsinkin aikaisessa vaiheessa aivan eritavalla ja meillä oli sama tilanne vuoden alussa. Yhtäkkiä tämä vain taas järkytti minua, kun olin unohtanut, miten paljon tarvitsen läheisyyttä ja läsnäoloa tämän menetykseni jälkeen.. No joo, se tästä aiheesta sitten.
 
Ehkä jos sen ajan kun mies on kotona, halailisit ja suukottelisit tavallista enemmän, juttelisitte ja istuisitte yhdessä sohvalla? Niin sä saisit hoidettua sitä omaa pahaa oloasi, ja mies saisi hoitaa sitten omalla tavallaan omaansa kun lähtee hetkeksi pois?
 
p-hannele
Ehkäpä miehesi pakenee tilannetta...noilla ukoilla kun tuntuu olevan aika outo tapa käsitellä kovia menetyksiä :( eipä niistä tunnu tiukanpaikan tullessa kaikista olevan tukioiksi,,,voimia sinulle..
 
Suzu harmaana
Miesten tapa suhtautua tähän asiaan tuntuu olevan aika erikoinen, välillä. Työpaikassani on mies, kolmikymppinen, ja eräs nuori nainen (kyllä, aika nätti) kertoi töissä itkien saaneensa keskenmenon. Mies piti sylissä, halasi ja lohdutti, ja lopuksi sanoi, että lähde kotiin, mä hoidan sunkin työsi tältä päivältä.. ja naiset huokailivat, että onpa siinä naisella ihana mies!
Juttelin sitten pikkujoulussa tämän miehen oman vaimon kanssa, ja tuli puheeksi tämä "ymmärtäväisyys". Vaimo kertoi, että hänellekin on sattunut sama, ja kyseessä siis miehen oma lapsi. Mies oli häipynyt kotoa viikon sisällä kolmeksi illaksi viihteelle, ja kun vaimo yritti ottaa asian edes puheeksi, vastaus kuului: mitä siinä iniset! Enpä sen jälkeen enää pahemmin tämän uroksen ymmärtäväisyyttä ihastellut.. Kerroin jutun työpaikalla, nuoremmille naisille ihan tiedoksi.
Sinulle toivon jaksamista, keskenmeno on naiselle aina vaikea, eikä vähiten silloin, kun mitään tukea ei saa. Jos sinulla on ketään ystävää, sukulaista, tuttua yms. niin yritä purkaa asiaa ja jutella heidän kanssaan. Miehen voit nyt vähäksi aikaa unohtaa, ja palata asiaan, kun se ei enää tee niin kipeää.
 
nimetön
Mä luulen että noi miehetkin reagoi mitä erillaisimmilla tavoilla. Suurin osa kaipaa rauhaa hetkeksi ja ahdistuu siitä että oma kumppani on niin surun murtama ja järkyttynyt. Ne ei tiedä että miten suhtautuisi asiaan itsekkään ja ehkä haluavat kuulostella omia tuntojaan ennenkuin pystyvät kuuntelemaan vaimoaan. Siksi ne lähtee sinne kapakaan tai mihin milloinkin. Empä usko niiden siellä täysillä bilettävän.
Kyllä ne sitten tukevat kun saavat itse tuulettaa ja tunnustella tapahtumia päässään. No jos näin ei ole ja on välinpitämätön niin sitten voi suksia kuuseen ajatuksineen. Onhan tietysti niitäkin tyyppejä mutta toivottavasti sinun miehesi ei lukeudu niihin.
Koita jaksaa ja hyvä että purit niitä tuntojasi näille sivuille. Niin ja häntä pystyyn vaikka rautalangalla, päivä kerrallaan... :'( ;) =)
 
Reetta-Liina
Kiitos teille kaikille vastanneille. Meillä tilanne helpottumassa, kun en siitä yritä puhua. Tajusin itse, että koska tämä oli vieläkin aikaisemmassa, kuin edellinen. Niin miehelleni kyseessä on ollut Tieto lapsesta, minulla se Tuntemus. Ei meidän ukolla onneksi ole ollut mitään biletys suunnitelmia. On lähdössä la-su päiväkse pikkuveljensä kanssa kalaan ja ma-ti kaverinsa kanssa helsinkiin katsomaan jäkismatsia. Joten ehkä minäkin olin hieman herkällä päällä.

Ihana oli kuulla, kun joku "toivotti tervetulleeksi" tänne suruinenikin. Kiitos kovasti lohduttavista sanoista, ne merkitsivät minulle paljon. Huomenna on onneksi terapia istunto (lähtöjään ensimmäisestä keskenmenosta ja sen tuomista ongelmista). Pääsen sinne näitten murheiden kanssa. On minulla paljon tukea myös muilta läheisiltäni sisko, äiti ja monta ihanaa serkkua ja ystävää, jotka kuuntelee ja isä tietenkin. Ongelmana oli se, ettei mieheni halunnut minun heti "kuuluttavan" kaikille sukulaisilleni, että näin taas kävi. Enkä ole oikein ollut juttu tuulella, täällä saanut rauhassa (anonyymina) purkaa tuntojani ja pettymystä.

Vielä vain kiitos ja kiitos ja kiitos.
Nyt täytyy mennä miehen kanssa nukkumaan, kun sekin taitaa kaivata hieman läheisyyttä.
 
Suzu
Mullekin on sattunut keskenmeno, ja mies ei halunnut siitä kerrottavan. Jälkeenpäin asiasta juteltiin, ja minulle tuli tunne, että hän oli ajatellut sen jotenkin omaksikin "viakseen", halusi suojella minua, kun oli kuullut jotain toiselta mieheltä, että naiselle tehtiin typeriä kysymyksiä keskenmenon jälkeen tyylillä olitkos ryypännyt, huhdoitko liikaa kuntosalilla yms. Hän ei halunnut minun joutuvan tuollaista kuuntelemaan, mutta ei kyllä tosiaan sanonut sitä silloin. Ja näille palstoille voi purkaa ilot ja surut, ehkä joskus saa apuakin. Minäkin olen saanut..
 

Yhteistyössä