mitä olisit valmis antamaan anteeksi parisuhteessa?

ja unohtamaan.
Missä menee raja, onko se lyönti, tönäisy kännipäissään, liika juominen, tanssi toisen kanssa ravintolassa, suutelu, kyttäys tai mikä muu..?

Olenko hullu jos annan anteeksi känniriehumisen. Mies joi muistinsa ja kontrollikykynsä, nyttemmin lopettanut kokonaan dokaamisen, ainakin toistaiseksi. Voiko tuollaiseen luottaa enään ikinä? Avioeron harkinta-aika kohta ummessa ja erossa ollaan oltu. Nyt on omien sanojensa mukaan muuttunut mies, tullut uskoon jne..

Keveitä aamun pohdintoja tässä..

 

Mun mies kerran riehunut kanssa kännissä.Lopetti juomisen kotona ja ihan itse valinnan teki.

 

mitä sä tarkoitat känniriehumisella? mut jos mun ukkokulta kännissä örveltäis niin en mä siitä eroa ottais. eri asia mitä silloin on tehnyt. mut, niin on se mun nyt helppo sanoa en tiiä sitten jos oikeasti joutuisin tätä pohtimaan niin, antaisin anteeksi jopa pettämisen, ehkä. jos se on se yksi kerta. mut lyömistä en ikinä. sitä olen liikaa kokenut jo muutenkin.

 

Aivan kaiken voin antaa anteeksi, mutta väkivaltaisen miehen kanssa en jäisi saman katon alle asumaan.

 

Pettämistä en, lyömistä en.. molemmista sais lähtee kyllä!

 

Paljonkin, mutta hakkaamista en anna :kieh:

 

Pahin oli kun tönäisi mua kännissä ovea päin, sain kuhmun päähän. Tähän loppui hänen juomisensa ja eropaperit lähti postiin. On vaan nyt niin muuttunut että pitäiskö vielä harkita, uskaltaako?

 

Kun tavattiin ukon kanssa, oli hän aggressiivinen ja melkeinpä sairaalloisen mustasukkainen. Pahinta oli kun otti viinaa, monta kertaa sanoin että lähden nyt, piti musta kiinni ja esti lähtöni. Heitteli astioita pitkin seiniä, kävi jopa käsiksi. Kävin tuttua moikkaamassa (hänen töissään) niin olin käynyt panemassa siellä. Näitä vastaavanlaisia tilanteita oli paljon ja joka kerta ensimmäinen reaktioni oli nauru.. kunnes tajusin että se on tosissaan, sitten tilanne muuttuikin pelottavaksi..

Annoin anteeksi (touhua oli kestänyt sen 1-2 kk, kuten suhdettakin), olin jo lähdössä (oli uusi asunto haussa ym.), kun mies pyysi että antaisin toisen mahdollisuuden. En olisi oikeastaan halunnut antaa koska en uskonut että noinkin ahdistunut, aggressiivinen ja mustasukkainen ihminen voisi muuttua. Annoin kuitenkin mahdollisuuden, ja yhdessä mustasukkaisuutta ja aggressiivisia tunteita ollaan käsitelty. Tämä vaati tosi paljon kärsivällisyyttä ja välittämistä molemmilta, ja sitä että miehen oli aika alkaa avoimemmaksi, ei padota hulluja ajatuksiaan sisäänsä ja sitten räjäyttää niitä ilmoille.

Nyt, reilun 1,5 vuoden seurustelun jälkeen siitä edellisestä miehestä ei ole jälkeäkään. Mustasukkaisuus on kokonaan pois, mitä nyt normaaleita mustishetkiä ("ai, mistä sä tunnet ton??"), ei aggressiivisuutta.. Viinan jätti kokonaan. On hellä ja rakastava isä lapsellemme ja ihana, luottava avomies.

Vastaavanlaisesta tapauksesta en ole kuullut koskaan. Mutta ihmeitä näköjään tapahtuu..

 

Pitää tehdä kuten itsestä oikealta tuntuu.

 

ja unohtamaan.
Missä menee raja, onko se lyönti, tönäisy kännipäissään, liika juominen, tanssi toisen kanssa ravintolassa, suutelu, kyttäys tai mikä muu..?

Olenko hullu jos annan anteeksi känniriehumisen. Mies joi muistinsa ja kontrollikykynsä, nyttemmin lopettanut kokonaan dokaamisen, ainakin toistaiseksi. Voiko tuollaiseen luottaa enään ikinä? Avioeron harkinta-aika kohta ummessa ja erossa ollaan oltu. Nyt on omien sanojensa mukaan muuttunut mies, tullut uskoon jne..

Keveitä aamun pohdintoja tässä..

Mun hälytyskellot soi tossa tullut uskoon kohdassa. Se on aina niin kovin sopivaa tulla uskoon kun on tehnyt tyhmyyksiä, se niinkuin pyyhkii kaiken pahan pois ja taas saa olla puhdas pulmunen. Se vaan ei ole totuus.

En tiedä mitä olisin valmis antaan anteeksi koska aina asiaan sillä hetkellä kun se tapahtuu vaikuttaa niin moni asia. Luottamus on tällä hetkellä oman ukon kanssa hakusessa, mutta parempaan päin mennään. Lyöminen olis varmaan sellainen jota en antais anteeks missään olosuhteissa, mua ei ole koskaan lyöty ja jos joku kerran lyö tai aiheuttaa muuta fyysistä väkivaltaa esim. raiskaa niin en anna toista tilaisuutta ja sitä yhtäkin tulis katkerasti katumaan.