vierailija
Olen nyt aika vasta 40v täyttänyt mies, ja haluaisin kuulla mielipiteitä yhdestä toivottavasti entisestä ystävästä, jota kohtaan tunnen katkeruutta ja vihaa.
Minulla on ollut, ja on edelleenkin naisia ihan vain kavereinakin, siispä tutustuin tähän minua vuotta vanhempaan naiseen toissa kesänä. Tunsimme jo ennestäänkin muutamien someryhmien kautta, ja en osannut aavistaa, että häneen paremmin tutustuminen oli virhe, ja kuinka hän osoittautui täydeksi katastrofiksi koko ihminen.
Jo aivan alussa huomasin, että hän on hyvin ripustautuva ja huomionkipeä ihminen, ja hänellä pitää koko ajan olla ikään kuin "hovi" ympärillä. Hänellä oli paljon mm muitakin miespuolisia henkilöitä siinä hänen piirissä, ja aina hän puhui, kuinka hän yrittää tutustua siihen ja siihen, ja kuinka sekään ei halua olla missään tekemisissä. Kyllähän tässä vaiheessa olisi pitänyt jo hälytyskellojen soida. Yksi josta hän aina puhui, oli hänen exänsä, jonka perään hän aina haikaili, ja häntä olisi pitänyt aina lähteä minun kyydillä stalkkaamaan eräälle huoltoasemalle, jossa tämä ruukasi käydä. Kyllä siinä alkoi tulla jo melko kaveripoika -olo, ja kun tiesi että hän niitä miehiä osan hankkii ikään kuin palvelijoikseen, ja toiset sitten ovat enemmän kuin kavereita, ja joidenka kanssa voi olla vähän lähempääkin tuttavuutta. Yksi niistä oli mm tämä exänsä. Myös hän puhui avoimesti seksiasioistaan, mm kenenkä kanssa oli paneskellut ja ketä runkannut, ja milloin oli leikkinyt seksilelullaan. Kerran hän jopa pilasi yhden meidän saunalautalla käynnin, kun hän siellä ollessa alkoi isoon ääneen kailottaan, kuinka eilisiltana oli joku mies hänen luona ollut, ja hän oli sitä runkannut. Myös muitakin outoja häveliäisyyden puutteesta kieliviä piirteitä ilmeni. Hän mm surutta piereskeli, ja puhui ääneen kuinka oli maha löysällä ja kävin äsken paskalla.
Hän myös oli tosiaankin hyvin takertuva ja sairaalloisen seurankipeä ihminen, ja aina olisi pitänyt nähdä, kun hän vain haluaa, vaikka sitten kesken minun työvuoron hänen pihalla. Työskentelen siis taksikuskina. Hänen mielestä oli outoa, jos ei halunnut nähdä tiheään minun ensimmäisenä vapaailtana. Kun hän myös laittoi uusia kuvia faceen tai instaan, niin niistäkin piti ilmoittaa erikseen, että käyhän tykkäämässä. Ja kun hän viestiä laittoi, niin olisi pitänyt vastata sillä sekunnilla, tai muuten tuli että niii, tai että vastaaa, eikä hän esim ymmärtänyt että en työvuoron aikana jouda aina vastaileen. Kerran kun ärähdin, että älä nyt minua koko ajan häiritse työaikana, niin heti piti uhriutua, ja sanoa että tuntuu oudolta olla sinun kaveri, kun ollaan niin erilaisia.
Hän oli myös hyvin määräilevä, kontrolloiva ja arvosteleva ihminen, ja ylihuolehtiva. Itse hän oli kaikessa oikeassa, mutta minä tein kaikessa väärin hänen mielestä. En liikkunut tarpeeksi, en osannut siivota oikein, söin epäterveellisesti, olin väärällä alalla töissä, en osaa oikein vastata viesteihin, vaan toistelen vain sanoja, ja huutomerkkejä ja hymynaamoja ei saanut käyttää. Ja kaikkeen muuhunkin piti takertua. Mm että miksi en vaihda facen profiilikuvaa, miksi laitan kuvia mieluummin instaan kuin faceen, ja miksi en vuorotyöläisenä ja yksin asuvana aina viitsi ruokaa laittaa, vaan käyn jossain lounaalla. Kerran hän nosti kauhean haloon, kun en ollut laittanut maitopurkkia jääkaappiin hänen luona, ja sitä olisi pitänyt anteeksi pyydellä.
Erityisesti minua loukkasi se, kun hän alkoi muistutella, että minulla on vammaa, ja myös että minun pitäisi vaihtaa alaa, kun ajan vain taksia. Minullahan ei mitään kehitysvammadiagnoosia ole, mutta hänellä selvästi on, tai ainakin heikkolahjaisuus, niin kuin hän kerran itsekin sanoi. Hän kerran jopa minun istumis, puhe ja kävelytyylistäkin haki päätelmiä, että minulla on vammaa. Ja tuosta istumisesta vielä, että hän kerran jopa laittoi perään viestiä kun olin hänen luona ollut, että sinun pitää istua oikein eikä venkoilla. Ja tuosta työstä kun sanoun, että se on minun työ, enkä ole alaa vaihtamassa niin sanoi vain että omapa on asiasi, itse en tuota työtä tekisi. Kyllähän tuossa selvästi on kateutta, kun hän ei sitä yhtä helppoa siivoustyötä pystynyt pitään vaan sai potkut, ja nyt ihan joutilaana ja pelkällä eläkkeellä on ja jossain turhanpäiten vain luuhaa. Tuota kun minulla on hänen mielestä vammaa, niin sitä hän käytti verukkeena siihen huolehtimiseen, ja kerran sanoin takaisin että itelläs on vammaa kun hän alkoi, että eikö ole hyvä kun huolehdin kun vammaa on. Tähän hän vain että et voi sanoa mulle noin. Sinulla on se ja se pitää sinun hyväksyä. Siis vielä kerran, että minulla ei ole varsinaista vammaa, vaan lievä autisminkirjon häiriö, joka ei juuri minun elämääni vaikuta. Tämän menin sitten typeryyksissäni joskus hänelle sanomaan.
Että tällainen ystävä. Nyt olen ajatellut, että annan hänelle kokonaan kenkää elämästäni. On se välillä viestiä laittanut, mutta vastaan aina oikein ylimielisesti. Onneksi minulla on parempiakin ystäviä, jotka hyväksyvät minut tällaisena ja pitävät hyvänä tyyppinä.
Minulla on ollut, ja on edelleenkin naisia ihan vain kavereinakin, siispä tutustuin tähän minua vuotta vanhempaan naiseen toissa kesänä. Tunsimme jo ennestäänkin muutamien someryhmien kautta, ja en osannut aavistaa, että häneen paremmin tutustuminen oli virhe, ja kuinka hän osoittautui täydeksi katastrofiksi koko ihminen.
Jo aivan alussa huomasin, että hän on hyvin ripustautuva ja huomionkipeä ihminen, ja hänellä pitää koko ajan olla ikään kuin "hovi" ympärillä. Hänellä oli paljon mm muitakin miespuolisia henkilöitä siinä hänen piirissä, ja aina hän puhui, kuinka hän yrittää tutustua siihen ja siihen, ja kuinka sekään ei halua olla missään tekemisissä. Kyllähän tässä vaiheessa olisi pitänyt jo hälytyskellojen soida. Yksi josta hän aina puhui, oli hänen exänsä, jonka perään hän aina haikaili, ja häntä olisi pitänyt aina lähteä minun kyydillä stalkkaamaan eräälle huoltoasemalle, jossa tämä ruukasi käydä. Kyllä siinä alkoi tulla jo melko kaveripoika -olo, ja kun tiesi että hän niitä miehiä osan hankkii ikään kuin palvelijoikseen, ja toiset sitten ovat enemmän kuin kavereita, ja joidenka kanssa voi olla vähän lähempääkin tuttavuutta. Yksi niistä oli mm tämä exänsä. Myös hän puhui avoimesti seksiasioistaan, mm kenenkä kanssa oli paneskellut ja ketä runkannut, ja milloin oli leikkinyt seksilelullaan. Kerran hän jopa pilasi yhden meidän saunalautalla käynnin, kun hän siellä ollessa alkoi isoon ääneen kailottaan, kuinka eilisiltana oli joku mies hänen luona ollut, ja hän oli sitä runkannut. Myös muitakin outoja häveliäisyyden puutteesta kieliviä piirteitä ilmeni. Hän mm surutta piereskeli, ja puhui ääneen kuinka oli maha löysällä ja kävin äsken paskalla.
Hän myös oli tosiaankin hyvin takertuva ja sairaalloisen seurankipeä ihminen, ja aina olisi pitänyt nähdä, kun hän vain haluaa, vaikka sitten kesken minun työvuoron hänen pihalla. Työskentelen siis taksikuskina. Hänen mielestä oli outoa, jos ei halunnut nähdä tiheään minun ensimmäisenä vapaailtana. Kun hän myös laittoi uusia kuvia faceen tai instaan, niin niistäkin piti ilmoittaa erikseen, että käyhän tykkäämässä. Ja kun hän viestiä laittoi, niin olisi pitänyt vastata sillä sekunnilla, tai muuten tuli että niii, tai että vastaaa, eikä hän esim ymmärtänyt että en työvuoron aikana jouda aina vastaileen. Kerran kun ärähdin, että älä nyt minua koko ajan häiritse työaikana, niin heti piti uhriutua, ja sanoa että tuntuu oudolta olla sinun kaveri, kun ollaan niin erilaisia.
Hän oli myös hyvin määräilevä, kontrolloiva ja arvosteleva ihminen, ja ylihuolehtiva. Itse hän oli kaikessa oikeassa, mutta minä tein kaikessa väärin hänen mielestä. En liikkunut tarpeeksi, en osannut siivota oikein, söin epäterveellisesti, olin väärällä alalla töissä, en osaa oikein vastata viesteihin, vaan toistelen vain sanoja, ja huutomerkkejä ja hymynaamoja ei saanut käyttää. Ja kaikkeen muuhunkin piti takertua. Mm että miksi en vaihda facen profiilikuvaa, miksi laitan kuvia mieluummin instaan kuin faceen, ja miksi en vuorotyöläisenä ja yksin asuvana aina viitsi ruokaa laittaa, vaan käyn jossain lounaalla. Kerran hän nosti kauhean haloon, kun en ollut laittanut maitopurkkia jääkaappiin hänen luona, ja sitä olisi pitänyt anteeksi pyydellä.
Erityisesti minua loukkasi se, kun hän alkoi muistutella, että minulla on vammaa, ja myös että minun pitäisi vaihtaa alaa, kun ajan vain taksia. Minullahan ei mitään kehitysvammadiagnoosia ole, mutta hänellä selvästi on, tai ainakin heikkolahjaisuus, niin kuin hän kerran itsekin sanoi. Hän kerran jopa minun istumis, puhe ja kävelytyylistäkin haki päätelmiä, että minulla on vammaa. Ja tuosta istumisesta vielä, että hän kerran jopa laittoi perään viestiä kun olin hänen luona ollut, että sinun pitää istua oikein eikä venkoilla. Ja tuosta työstä kun sanoun, että se on minun työ, enkä ole alaa vaihtamassa niin sanoi vain että omapa on asiasi, itse en tuota työtä tekisi. Kyllähän tuossa selvästi on kateutta, kun hän ei sitä yhtä helppoa siivoustyötä pystynyt pitään vaan sai potkut, ja nyt ihan joutilaana ja pelkällä eläkkeellä on ja jossain turhanpäiten vain luuhaa. Tuota kun minulla on hänen mielestä vammaa, niin sitä hän käytti verukkeena siihen huolehtimiseen, ja kerran sanoin takaisin että itelläs on vammaa kun hän alkoi, että eikö ole hyvä kun huolehdin kun vammaa on. Tähän hän vain että et voi sanoa mulle noin. Sinulla on se ja se pitää sinun hyväksyä. Siis vielä kerran, että minulla ei ole varsinaista vammaa, vaan lievä autisminkirjon häiriö, joka ei juuri minun elämääni vaikuta. Tämän menin sitten typeryyksissäni joskus hänelle sanomaan.
Että tällainen ystävä. Nyt olen ajatellut, että annan hänelle kokonaan kenkää elämästäni. On se välillä viestiä laittanut, mutta vastaan aina oikein ylimielisesti. Onneksi minulla on parempiakin ystäviä, jotka hyväksyvät minut tällaisena ja pitävät hyvänä tyyppinä.
