Mitä asiaa et ymmärrä itsessäsi?

Voi, niitä on paljon. Siis ihmeteltäviä seikkoja . Esimerkiksi se, miten mulla voi olla samaan aikaan älyttömän vahva ja heikko itsetunto? Tai miten mä voin olla välillä todella varma ja rento sosiaalisissa tilanteissa ja välillä menen ihan lukkoon. Tai miten mä voin olla pääsääntöisesti tosi kiltti, mutta "siihen aikaan kuusta" täydellinen kusipää. Tai miten mä voin olla välillä todella skarppi älyllisesti ja välillä aivan lukossa.

Tätä Turkilmasin juttua ajattelin lainata, sillä se on aivan kuin omaa tekstiäni (kuten moni muu oli moneen tekstiin kommentoinut). Kun luin eteenpäin tätä ketjua, niin kovin moni muukin kohta tuntui tutulta ja mietin, että eiköhän me kaikki sitten olla varsin normaaleita ihmisiä; ihmisyyteen kuuluu herkkyydet, mielialojen muutokset, hankaluuksien kokemiset, suuret tunteet, kaipaukset, surut jne. Ja silti ne aina uudestaan hämmästyttävät ja kummastuttavat.

Mutta siis en ymmärrä ja samalla kuitenkin ymmärrän itsessäni kaiken tuon, mistä esim. Turkilmas kirjoitti.

 

Yksi asia lienee se miksi rakastan ja olen aina vaan huolissani ihmisistä jotka ovat minua lujaa satuttaneet? Kyse omista vanhemmistani. Heillä on ollut aina ongelmia, ihan aina. Alkoholinkin kanssa jossain määrin. Lapsuus oli yhtä riiojen pelkoa ja riitojen selvittelyä...molemmat ovat toistuvasti yrittäneet itsemurhaa...minua on surutta käytetty riitojen välikappaleena ja selvittäjänä. Tyyliin äiti kertoo minulle jotain pahaa isästä - ja käskee MINUN puhua isälle siitä - puhun isälle. Isä kuuntelee ja suuttuu sitten äidille. Ja sama kierros alkaa taas uudestaan.

Opin tuohon malliin jo lapsena ja nyt aikuisena yritän päästää irti. Yritän siirtää vastuuta heille, en ole parisuhdeterapeutti, vallankaan vanhemmilleni. Mutta se on kamalan vaikeaa. Enkä todellkaan ymmärrä miksi. Järki sanoo että heidän ongelmat ei minulle kuulu. Mutta kun kuulen että he ovat taas riidelleet ja säätäneet viinan kanssa - en pysty kunnolla edes nukkumaan. Olen huolissani, koska tulee se soitto että ovat onnistuneet itsemurhassa? Kuuluuko minun auttaa? miten? Vaiko ei? Olen pyytänyt ja rukoillut että hakisivat ammattiapua. EI kelpaa. Nämä selvitetään perheen kesken. Mutta pitääkö minun olla mukana? Asioissa jotka ei suoraan liity minuun??

Mä tiedä vastukset. Järjellä. Mutta miksi sydän sanoo toista?

 

Minulla myös paljon samoja ajatuksia mitä täällä on jo tullutkin esille, +

- Miksi otan kaiken niin henkilökohtaisesti (suututtaa asiatkin joilla ei ole mitään tekemistä minun tai elämäni kanssa)

- Miksi tunnen itseni ulkopuoliseksi, erilaiseksi kuin kukaan muu (koska kaikkihan me olemme erilaisia, miksen voi hyväksyä itseäni kuuluvaksi oman erilaisuuteni kanssa)

- Miksi asioita tehdessäni mietin jo valmiiksi, että jos joku nyt tulee sanomaan että miksi teet näin, niin sanon kyllä että:....(harvempi kuitenkaan koskaan tulee sanomaan mitään). Ehkä tuo on jäänne jostain yläaste ajoilta, jolloin joka tekemistä arvosteltiin tai siihen puututtiin. Enkö sitten päässyt siitä koskaan yli? Blaah!

- Miksi rakastan ihmisiä ja seuraa, mutta samalla yksinäisyyttä. En osaa valita näiden kahden välillä. Tarkoittaen, että joskus kavereidenkin kanssa ollessani toivon että saisin jo olla yksin, ja joskus yksin ollessani (ja siitä nauttiessani) toivon että olisi kavereiden seuraa.

- Miksi olen tunteellisempi kuin useat muut, esim. insestitapausten kohdalla vain yhtenä esimerkkinä siis (ei yhtään henkilökohtaista kokemusta, tai edes lähelle). Itkettää, suututtaa enemmän kuin muita yleensä. Ja tunnen sen melkein omissa nahoissani jos kuulen miten joku on hakattu. Olisi niin paljon helpompaa jos pystyisi olemaan kylmempi.

- Miksi ihmiset sanovat että olen pärjääjä tyyppi, vaikka olen ollut henkisesti pohjamudissa. Olen toki aina pinnalle selvinnyt, mutta en omasta mielestäni ole niin rohkea ja vahva kuin muut minut näkevät.

 

Miksi mulla on niin olematon itsekuri että olen taas mässännyt itseni kamalaksi läskiksi vaikka tiedän että mun elämä ois paljon parempaa hoikempana? Se vaikuttaa niin kaikkeen (itsetuntoon, muiden suhtautumiseen, kuntoon ja jaksamiseen).

Ja miksi ihmeessä olen hankkiutunut raskaaksi kun kaikki vaihtoehdot lapsen ulos saamikseksi pelottaa, ahdistaa ja stressaa?

Kerran elämässäni olen jo melkein saavuttanut jonkunasteisen mielenrauhan ja olon ettei ole kiire mihinkään, miksi olen päästänyt sen katoamaan?

 

Nykyään ymmärrän itseäni melko hyvin ja mitä en ymmärrä, sitä ei ehkä tarvitsekaan ymmärtää.

Mut sitä en kyllä voi ymmärtää, miksi kaikki vaatteet kasautuu eri puolille kämppää kasoihin? Miksi ne ei heti löydä tietään vaatekaappiin tai pyykkikoriin? Oon yrittänyt kysellä niiltä tätä, mut mitään vastausta en ole vielä saanut.

 

Nykyään ymmärrän itseäni melko hyvin ja mitä en ymmärrä, sitä ei ehkä tarvitsekaan ymmärtää.

Mut sitä en kyllä voi ymmärtää, miksi kaikki vaatteet kasautuu eri puolille kämppää kasoihin? Miksi ne ei heti löydä tietään vaatekaappiin tai pyykkikoriin? Oon yrittänyt kysellä niiltä tätä, mut mitään vastausta en ole vielä saanut.

niillä on parveiluaika

sitäkään en ymmärrä, miksi en keski-ikäisenäkään vielä ymmärrä ajankulua. tainnut mennä herkkyyskausi ohi? ajoissa valmistautuminen tai lähteminen on luonnottoman vaikeaa mulle

 

niillä on parveiluaika

sitäkään en ymmärrä, miksi en keski-ikäisenäkään vielä ymmärrä ajankulua. tainnut mennä herkkyyskausi ohi? ajoissa valmistautuminen tai lähteminen on luonnottoman vaikeaa mulle

Mä taas olen aina ollut ajoissa tyyppi, mutta nykyisin saatan suunnitella aikataulini mahdottomiski, tyyliin unohdan kokonaan 30min ajomatkan. Tai sitten saatan istahtaa ja huomaan istahtaneeni tunnin poikineen ja unohtaneen tehdä ne viisi asiaa, jotka olisi ollut pakko tehdä ennen lähtöä.

 

Miksi olen "kummallinen", ja miksi (ehkä juuri siksi) tunnen olevani aina ulkopuolinen.

Miksi jään ilman kavereita vaikka muut tuntuvat löytävän jumppatunniltakin juttukaverin.

Miks minä onnistun aina muuttamaan paikkaan (tai olemaan jotenkin väärässä paikassa) jossa ei ole lapsille kavereita. Miksi hiekkalaatikolla leikkivät lapset kaikkoavat kun minä ja lapseni saavutaan paikalle, en ymmärrä en! Miksi myös aikuiset kaikkoavat kun yritän tutustua?

Miksi en saa mitään aikaiseksi. Masennus? Miten siitä pääsee eroon?

Miksi toisilla on aina hyvä tuuri, ja minulla ei ole koskaan.

Miksi muut saavat taloudellista apua, vanhemmat maksavat autoon talvirenkaat tai antavat uuden sängyn joululahjaksi, mummi lahjoittaa autonsa kun ei enää voi ajaa, pappa antaa asuntonsa ilmaiseksi "vuokralle", tai pisteenä i:n päälle joku tuntematon sukulainen testamenttaa asuntonsa heille (arvaa vituttaako!). Minäkin haluan että elämä joskus edes tarjoaisi auttavan kätensä.

Miksi olen aina yksin vaikka minulla on pari "ystävää".

Miksi aiemmin tekemäni päätökset vieläkin aiheuttavat mieliharmia (mm. se etten ostanut asuntoa silloin kun se vielä oli mahdollista) aina vaan uudestaan ja uudestaan. Tästä en pääse yli enkä ympäri.


---
Mielenkiintoinen ketju...

 

Juuri nyt ei ole mielessä mitään yksittäistä oikeasti ihmetystä aiheuttavaa puolta itsessäni. Kaikelle kun periaatteessa löytyy syy kun miettii hetken tai jopa useampi.

 

Mitä teen väärin kun elämä laittaa kapuloita rattaisiin vuodesta toiseen :/ Alkaa vaikuttaa siltä että mun pärstäkertoimessa on vikaa.

 

Onhan noita, kun ajattelee. Itsetunto-ongelmia on minullakin, ja erilaisuuden tunteita, mutta niitä nyt yritän käsitellä ja ymmärtää itsessäni. Juuri koulussa tulee esiintymisiä ja ryhmätehtäviä, ja olen ottanut nyt sen asenteen, että sisulla vaan, opeteltavia taitoja ne ovat siinä mitkä muutkin. En ole vielä oppinut esiintymisestä nauttimaan, mutta koulua en lopeta sen takia.

Mutta itse kysymykseen. Viime aikoina minua on alkanut todella potuttamaan itsessäni sellainen möksähtäminen jostain asiasta, ja sitten olen pahalla päällä pitkään, enkä saa itseäni riipaistua siitä olotilasta irti. Useinkin otan itseeni jostain pienestä asiassa, kun joku olisi pitänyt mennä enemmän minun mieleni mukaan, ja kun se ei menekään, niin sitten olen todella pahalla päällä siitä pitkään. Puran sen yleensä mieheen, ja mökötän hänelle, vaikka hän ei ole tehnyt mitään väärin. Se ärsyttää, miksi minun pitää näyttää miehelleni tätä typerää luonteenpiirrettä. Miksen voi suhteuttaa sitä pientä vastoinkäymistä päässäni, antaa sen olla, ja jatkaa päivää normaalin hyväntuulisena ja hyväntahtoisena. Sellaisena mikä minä yleensä olen. Enkä todellakaan voi laittaa sitä kuukautisten piikkiin. Harmittaa jälkeenpäin sellainen lapsellinen ja huomionhakuinen käytös. Mutta ehkä minä keksin sille jonkun ratkaisun, kun se todellakin ärsyttää joka kerta enemmän. Jos jollakulla olisi vinkkejä, niin kiitollisena ottaisin vastaan.

 

Nosto.

 

Sitä että aina tulee jotain kärsimystä kun edellinen loppuu. Kohta ei jaksa enää.

 

Miksi mä en osaa koskaan olla tyytyväinen kuin pienen hetken, mutta sitten toisaalta en kuitenkaan uskalla tehdä niiden tyytymättömyyttä aiheuttavien asioiden suhteen välttämättä oikein mitään?

 

En ymmärrä omaa tämänhetkistä olotilaani... Olen pitänyt itseäni stressaantuneena ja alakuloisena. Vointini on ollut väsynyt ja olen kuvitellut olevani vain laiska ja saamaton. Menin viimein työterveyslääkärille monen terveyskeskuskäynnin jälkeen. Tutkimuksissa todettiin, että sydämeni vasen kammio on laajentunut, keuhkoissa verekkyys on suurentunut ja verenpaine on liian korkealla. Nyt sitten odottelen kutsua jatkotutkimuksiin ja enkä oikein ymmärrä MIKÄ minua vaivaa...

 

Mistä on kummunnut se kaikki voima, jonka avulla olen pärjännyt tähän asti näinkin hyvin elämässäni? Miten olen jaksanut "aloittaa alusta" kerta toisensa jälkeen? Miten olen jaksanut (vai olenko) säilyttää uskoni ihmisiin?

Molemmilla vanhemmillani ongelmia lapsuudenperheidensä kanssa, kumpikin omalla tavallaan haavoitettu. Isälläni ollut ongelmia alkoholin kanssa, äidillä terveys mennyt. Muita sukulaisia ei ole, kaikki isovanhemmat kuolleet vuosia sitten. Korkeakoulutuksen, työpaikan, tukiverkon ja perheen olen silti onnistunut "hankkimaan".

Tunnen välillä olevani kova ja kylmä ihminen, joka on pärjännyt elämässä siksi että on osannut sulkea pois joitain asioita ja ottaa tilalle uusia, laskelmoida mistä on itselle hyötyä ja manipuloinut ihmisiä. Välillä taas ajattelen, että olen ollut onnekas. Joskus taas tuntuu, että olen pärjännyt, koska olen toiminut moraalisesti oikein erilaisissa tilanteissa. Ehkä kaikkia näitä?

 

Henkistä levottomuuttani, mikä ei välttämättä näy ulospäin ainakaan aina. Tästä huolimatta pystyn kyllä halutessani helpostikin olemaan läsnä hetkessä.
Kärsimättömyyttäni ja sitä, miksen todellakaan "osaa laskea kymmeneen". Kovasti harjoittelemalla olen päässyt nyt suunnilleen kolmeen saakka. Kuitenkin muita auttaessani olen kärsivällinen.
Ristiriitaisuutta siinä, että haluan olla tarkkailijana taustalla, mutta päädyin hyvin usein tahtomattani tilanteen keskipisteeksi.

 

suosittelen kirjaa "Tunne lukkosi", kirjottajaa en nyt muista. Kaikille jotka haluavat oppia ymmärtämään itseään.