Mitä asiaa et ymmärrä itsessäsi?

Ap, tuntuu kuin olisit kirjoittanut minusta. Joskus ahdistaa todella paljon tämä ristiriita ja se oma kovuus ja samanaikainen heikkous. Vaikea selittää.

 

Uskotteko, että se oikeasti auttaa että rupeaa ihan ääneen ihmettelemään että miksi minä nyt tällä tavalla ajattelen. En mene yksityiskohtiin, mutta eipä ole kuin pari kuukautta kun selvitin itselleni erään asian, joka on mutkistanut elämääni varhaisteini-iästä lähtien. Eikä mennyt kuin 25 vuotta kärvistellessä! Kun asiat on niinkin vanhoja, niin sen oman ajattelumallinsa ottaa jotenkin itsestäänselvyytenä. Erityisen hämmästyttävää oli, että kun se ajatuskuvio mulle valkeni, sen niskasta karistaminen ei ollutkaan kamalan vaikeaa. Kun sen on kerran nähnyt, ei voi olla enää näkemättä.

Loistava aloitus!

 

Minusta tuntuu, että ajoittain minä itse olen itselleni juuri se kaikkein vaikeimmin ymmärrettävä ihminen.
Minä olisin itselleni(kin) paljon helpommin ymmärrettävissä, jos en analysoisi sisälläni niin monen mutkan akutta kaikkea. Jos olisi vain tämä ja tuo. Kyllä ja ei.
Eikä niitä miljoonaa toisaalta, ja sittenkin ja mutku ja toisaalta taas variaatiota.

Vanhempana näihin menee vielä syvemmälle kuin nuorena.

Tuntuu nyt, ettei pääse helposti "normaaliin" olotilaan syövereistä.

 

[QUOTE="Noo";26376593]Vanhempana näihin menee vielä syvemmälle kuin nuorena.

Tuntuu nyt, ettei pääse helposti "normaaliin" olotilaan syövereistä.[/QUOTE]

minulla se menee vähän aaltoliikkenä. On selväjärkisempiä kausia ja sitten sellaista jumalatonta vellomista.

 

minulla se menee vähän aaltoliikkenä. On selväjärkisempiä kausia ja sitten sellaista jumalatonta vellomista.

Mulla on nyt menossa tuo "jumalattoman vellomisen kausi", no eiköhän se tästä, kun saadaan kesä ja kärpäset aikaiseksi.

 

Hämmästytti tuo Siljan avaus, melkein kuin olisi minusta kirjoittanut sen. Kylmäksi ei ole kukaan tainnut sanoa päin naamaa, mutta ehkä eivät vain uskalla. Itse välillä tunnen olevani sitäkin.

On montakin asiaa joita en ymmärrä. En ymmärrä miksi minulla on jatkuvasti tunne, etten saisi pärjätä missään ja se minkä verran sitten näytän osaamista niin sen teen uhmallani. Viime aikoina olen miettinyt, miten pitkä välimatka mahtaakaan olla minun ja normaaliuden välissä. En saa selvää, mutta mitä enemmän ymmärrän taustaani sitä pidemmältä se etäisyys tuntuu...

Toisaalta, ympärillä lakoaa ihmisiä joita olen aina pitänyt huomattavan normaaleina. Ja nyt ihmettelen, olenko tosiaan arvioinut heidät niin väärin. Ja äkkiä tuntuu, että itse olen meistä se normaalein. Tänään olen kuullut kahden tutun romahduksesta, ja on aikas ufo fiilis. Ei tiedä itkisikö vai mitä. Ahdistaa lievästi ja on tunne, että pitäisi siivota.

Sitäkin olen ruvennut miettimään, että onko minulla ketään joka oikeasti antaisi minun olla herkkä ja heikko. Ja minä kun olisin niin lahjakkaasti molempia.

 

[QUOTE="Noo";26376729]Mulla on nyt menossa tuo "jumalattoman vellomisen kausi", no eiköhän se tästä, kun saadaan kesä ja kärpäset aikaiseksi.[/QUOTE]
toivotaan.

:hug:

 

En ymmärrä sitä, miten yksi ainut ihminen töissä voi ärsyttää himskatin paljon sekä minnuu
kuten myös muitakin työtovereita.

Mie tulen yleensä hyvin juttuun työtovereiden kanssa, mutta tämän ihmisen kanssa en.

 

Monikin asia.

Ehkä eniten se, että ihmiset tuntuvat lähes aina käsittävän mut väärin.

 

Miksi olen henkisesti huonossa suhteessa?

 

Ap sano aika hyvin. Ihanko omalta näppäimistöltä...

Mulla on paljon asioita mitä en ymmärrä itestäni, mut taijan toistaseksi miettiä niitä vain itekseen...

 

Sitä miten hirveästi sosiaalisten tilanteiden pelkoni rajoittaa elämääni ja miten en pääse siitä yli.

Menettänyt jo opiskelut, ystäviä, loistavia työmahdollisuuksia ja naimisiinmenokin on poissuljettu koska kammoan keskipisteenä oloa.
Vuorotellen ketuttaa ja surettaa.

 

Miksi mä puhun niin typeriä asioita ja käyttäydyn typerästi varsinkin humalassa tai ainakin siltä minusta tuntuu ja tuota mietin paljon, saatan märehtiä viikkoja jotain mitä olen muka sanonut typerästi kun en vaan osaa tai pysty hyväksymään virheitäni. toisaalta taas mietin oliko se vaan jotain ihan normaalia enkä vaan osaa nähdä itseäni normaalina ihmisenä tai ajatella miten muut minut näkevät..

 

Hämmästytti tuo Siljan avaus, melkein kuin olisi minusta kirjoittanut sen. Kylmäksi ei ole kukaan tainnut sanoa päin naamaa, mutta ehkä eivät vain uskalla. Itse välillä tunnen olevani sitäkin.

On montakin asiaa joita en ymmärrä. En ymmärrä miksi minulla on jatkuvasti tunne, etten saisi pärjätä missään ja se minkä verran sitten näytän osaamista niin sen teen uhmallani. Viime aikoina olen miettinyt, miten pitkä välimatka mahtaakaan olla minun ja normaaliuden välissä. En saa selvää, mutta mitä enemmän ymmärrän taustaani sitä pidemmältä se etäisyys tuntuu...

Toisaalta, ympärillä lakoaa ihmisiä joita olen aina pitänyt huomattavan normaaleina. Ja nyt ihmettelen, olenko tosiaan arvioinut heidät niin väärin. Ja äkkiä tuntuu, että itse olen meistä se normaalein. Tänään olen kuullut kahden tutun romahduksesta, ja on aikas ufo fiilis. Ei tiedä itkisikö vai mitä. Ahdistaa lievästi ja on tunne, että pitäisi siivota.

Sitäkin olen ruvennut miettimään, että onko minulla ketään joka oikeasti antaisi minun olla herkkä ja heikko. Ja minä kun olisin niin lahjakkaasti molempia.

Urpotar, pohdit tätä normaaliutta samalla tavalla kuin itse olen usein pohtinut, mutta olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että me itse saatammekin olla sitä valtavirtaa, emme vaan tajua sitä.

Monet ihmiset oikein hakevat itsestään asioita, jotta eroaisivat muista, jotta saisivat sitä välimatkaa 'normaaliin'. Itse olen hiljaa, kun näen ihmisen korostavan omaa erilaisuuttaan. Minusta se on niin outoa tavoitella jotain, mikä vieraannuttaa muista ja saa olon tuntemaan ulkopuoliselta. Pidän yksinäisyydestä, mutta ulkopuolisuus ei ole sitä yksinäisyyttä, josta nautin.

Jokainen meistä tarvitsee ymmärtäjän, mutta tajuan vuosi vuodelta paremmin, että ymmärrän toisia paremmin kuin muut ymmärtävät minua. Tämäkin on hullua, koska tässäkin keskustelussa huomaa, kuinka paljon meitä vieraaksi itsensä tuntevia on. Miksi me emme kohtaa kadulla ja liittoudu, en tiedä. Ehkä meiltä puuttuu kyky kohdata. Ehkä vika onkin meissä.

 

Miten voi olla näin kova ja herkkä samaan aikaan? Monesti olen kuullut sanottavan, että olen raaka ja kylmä, mutta yhtä usein olen kuullut olevani se ainoa ihminen, jolle voi jutella. En voi sietää ihmisiä, silti itken valtoimenaan sellaisten puolesta, joita en ole edes tuntenut. Mietin jatkuvasti, miten jotkut tuntevat yhdellä tavalla ja elävät suoraviivaisesti tunteittensa mukaan, mutta minä, joka olen niin hirveän varma kaikesta, en osaa tuntea suoraviivaisesti mistään. Aivan kuin kohtaisin herkästi ne asiat, joita muut eivät kohtaa lainkaan, mutta ne asiat, joiden takia muut vauhkoavat, törmäävät minuun kuin muuriin.

Kertokaa minulle näin torstain kunniaksi: mitä asiaa sinussa itsessäsi et itsekään täysin ymmärrä?

Kuulostaa ihan mun mieheltä, ja olen epäillyt jonkin sorttista narsismia, hänen muunkin käytöksen vuoksi..

 

Miten paljon voi toista ikävöidä.

 

Miksi minä en osaa sanoa ei! (kun minulta pyydetään jotain palvelusta- aina suostun :ashamed

 

Vaikka ymmärrän suurelta osin miksi toimin tietyllä tavalla ja mistä mikin itsessäni johtuu, en aina kuitenkaan ymmärrä, kuinka kaikki osat saisi toimimaan harmonisesti yhdessä...

 

Miksi minä en osaa sanoa ei! (kun minulta pyydetään jotain palvelusta- aina suostun :ashamed

Mullla myös sama ongelma, tosin olen vähän oppinut siitä pois.

 

Mun on helppo tutustua ihmisiin, mutta miten on niin vaikea ystävystyä heidän kanssaan.

Ja miksi mä aina teen asita heilpoimmaksi itselleni, enkä auta muita, vaikka haluaisin heitä auttaa. Jotenkin pelkään avuntarjoamista, sitä että teenkin auttamisen jotenkin väärin tms.

 

tunnen olevani täysin arvoton ja lähinnä riippakivi muille: huono ja heikkohermoinen äiti, mäkättävä pihtaava ruma ja lihava vaimo, huono tytär kun en vaan jaksa kumpaakaan vanhempaani ja nähtävästi myös täysin yhdentekevä "ystävä" kun ketään ei kiinnosta mun seura. jos mä kuolisin niin ei kai kukaan edes huomaisi ennen kuin olisivat kyytiä vailla jonnekin.
välillä tuntuu että olen täysin näkymätön, saatan porukassa (töissä tai lasten harrastuksessa esim) sanoa tai kysyä jotain ja kukaan ei reagoi mitenkään.
ja en tajua itsessäni sitä etten tee asialle mitään: mässään vaan ja tulen entistä rumemmaksi, lihavammaksi ja seksuaalisesti estyneemmäksi kun häpeän itseäni.

 

Miten välillä tuntuu että kaikki on niin loistavasti, ja välillä niin päin p:tä. Kai se tulee jostain ominaispiirteestä ettei ihan tasaista menoa ole...

Ja miten mä jaksoin painaa kuin kone meidän tänvuoden killeriurakan loppuun saakka - ja polvetkin kesti, hee... Appikin totesi, että alan poikansa kannoilla olemaan jo. Taidan olla yhtä hullu jo kun nää muutkin, seura tekee kaltaisekseen...

 

Tämä on ihan pieni asia. Mutta en tiedä miksi ajatus jalkahoidosta, käsihoidosta, kasvohoidosta tai mistään hemmotteluhoidosta on äärimmäisen vastenmielinen.

Sain juuri 100 euron lahjakortin tuollaisiin hoitoihin. Onneksi sieltä voi ostaa tököttejä ja kaikenlaisia kemikaaliseoksia kauneudenhoitotarkoituksiin näitä seoksia arvostaville ihmisille niin voin käyttää kortin joululahjojen hankintaa, koska hoitoihin en todellakaan mene.

 

mielialavaihtelut, draama, ongelmia kun kaikki pitäisi olla ok..joko haluun aina semmosta mitä ei oo järkevää tai en tiiä mitä haluun tai luulen haluavani jotain..

..en ymmärrä sitäkään miksi oon niin ankara itselleni. enkä uskalla puhua mun ajatuksissa vaan ne aina kasvaa ja kehittyy mun päässäni. luulen eina että saan ne "hoidettua" niin itse mutta meen vaan enemmän sekasin.

löytyiskö mulle diagnoosi? :snotty:

muoks. ja AINA kun teen jonkun isomman päätöksen niin se tuntuu väärältä, hetken.

 

Mullla myös sama ongelma, tosin olen vähän oppinut siitä pois.

Mulla kova harjoittelu edessä... Aina päätän, etten ota enää yhtään lisää "hommia"- mutta kun joku pyytää, niin enkös mä taas suostu :headwall: