Mitä tekisitte tällaisessa tilanteessa?

[Ahdistunut]

Meillä, tai siis minulla on raastava ongelma: Muutin kuutisen vuotta sitten pk- seudulle töiden perässä ja tapasin heti täältä kotoisin olevan mieheni. Muutettiin yhteen, saatiin lapset, mentiin naimisiin.

Tänne muuttaessa en tuntenut täältä ketään, eikä miesvaltaiselta työpaikaltakaan kavereita löytynyt ja muutenkin työilmapiiri oli aika kammottava. Sain esikoisen ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, enkä sen vuoksi uskaltanut kovin aktiivisesti tutustua uusiin ihmisiin, pelkäsin heidän reaktiotaan masennuksestani.

Aiemmat "ystäväni" hylkäsivät minut lapsen saamisen myötä, yhteydenpito jäi pelkästään minun vastuulleni, vaikka kerroin olevani yksinäinen ja masentunut Edes isäni kuolema ei saanut näitä nk. ystäviäni aktivoitumaan ja soittamaan ja tukemaan, vaikka siis tiesivät asiasta.

Ekasta masennuksesta toivuttuani saimme toisen lapsen ja pian masennukseni uusiutui niin pahaksi, että menetin työkykyni ja olen edelleen neljä vuotta sairastumisestani kuntoutustuella.

Olen topumassa, mutta edelleen olen ihan helvetin yksin. Minulle ei soita kuin puhelinmyyjät :/ Meitä ei kutsuta edes perheenä kylään edes anoppilaan (joka sijaitsee n. 20km:n päässä) vaan lapset käyvät siellä ilman meitä vanhempia muutaman kerran vuodessa ja anoppi meillä kylässä ehkä kerran kolmessa kuukaudessa.

Minun kokemukseni edellisestä työpaikasta ahdistavat niin paljon, että on vaikea hakeutua uusiin töihin (masennus varmasti vaikuttaa myös) ja oma alani on muutenkin sen verran harvinainen, että vapaita paikkoja ilmaantuu muutamia vuodessa. Yhteen pääsin haastatteluun, mutta paikka ei sitten kuitenkaan irronnut, huoh.

Hain opiskelemaan uutta ammattia, josta olen haaveillut pari vuotta, mutta en päässyt. Olin laittanut henkisesti aika paljon tämän varaan; saisin mielekästä tekemistä ja hyvän mahdollisuuden tutustua samanhenkisiin ihmisiin.

Kaipaisin kotiseudulleni toiselle puolelle Suomea. Äitini on vakavasti sairas ja tuskin elää montaakaan vuotta. Ei jaksa itse matkustaa tänne näkemään ainoita lapsenlapsiaan. Vointinsa ja pienen asuntonsa vuoksi siellä on todella vaikea kyläillä pitempiä aikoja, mutta välimatkan (600km) vuoksi päiväreissut pienten lasten kanssa mahdottomia. Siellä olisi myös ihmisiä, joiden kanssa kavereisuhteita voisi lämmitellä uudestaan.

Miehelläni on täällä vakituinen hyväpalkkainen työ (myöskin harvinaiselta alalta, töitä kuitenkin jonkin verran enemmän kuin omallani) mutta yleinen työtilanne kotiseudullani tällä hetkellä katastrofaalinen. Sillä paikkakunnalla olisi kuitenkin mahdollista opiskella haluamaani ammattiin ja sisään olisi paljon helpompi päästä kuin täällä.

Mies ei halua muuttaa, ymmärrettävää sinänsä. Hänellä on täällä kaikki, minulla ei miehen ja lapsen lisäksi mitään. Rehellisyyden nimissä, jos lapsia ei olisi, olisin jo muuttanut takaisin kotiseudulleni silläkin uhalla ettei suhteemme sitä olisi kestänyt. Mies pelkää oman mielenterveytensä puolesta jos joutuu ns. jättämään kaiken.

Vielä kamalammaksi tämän tilanteen tekee se, että mieheni ensimmäinen avioliitto päättyi vastaavasta syystä; vaimo palasi kotiseudulleen kun ei enää viihtynyt täällä.

Toivottavasti joku jaksoi lukea ja jaksaisi kommentoida. Ei ole mieheni lisäksi ketään kenen kanssa asiasta keskustella.

 

[masiksen ystävä]

Nyt vain kehittelemään viihtyvyyttä, ei tuosta muuten mitään tule. Lasten harrastusten kautta voisi tulla tuttavaperheitä ja suhteiden luomisessa tarvitaan oma-aloitteisuutta. Tunnen masentuneen, joka ottaa helposti kaikesta muiden sanomisesta itseensä ja loukkaantuu ja vetäytyy, mutta kai tuosta piirteestäkin jotenkin pääsee eroon? Kun tietoisesti vältää rypemästä yksinäisyydessä ja loukkaantuneisuudessa. Monta kertaa loukkaantuminen tulee kuvitelluista ja suurennelluista asioista.

 

["vieras"]

No siitä ei ainakaan mitään tule, että painostat miehen jättämään työnsä ja muuttamaan jonnekin pikkukylään. Ja varmaa ei olisi, että omakaan elämäsi loppupeleissä siellä olisi hyvää, etenkin jos työtilanne alueella huono.

Tuo uusi ammatti kuulostaa sinun tilanteessasi hyvältä vaihtohdolta. Jos ei nyt tärpännyt, niin ehkä seuraavassa haussa? Olisiko mitään, mitä voisit tehdä, jotta pääseminen seuraavalla kerralla onnistuisi?

Pieni loma kotisudulla tekisi varmaan sinulle kuitenkin hyvää. Voistko pakata lapset ja vuokrata sieltä vaikka kuukaudeksi jonkun kämpän? Viettäisit aikaa äitisi kanssa ja tapaisit vanhoja ystäviäsi.

 

[Keittiönoita]

Hmmm... eli olet siis pk-seudulla lastesi, et puolisosi vuoksi. Tai siis ainakin kerroit, että ilman lapsia olisit palannut jo kotiseudullesi riippumatta siitä, olisiko se ollut parisuhteesi loppu vai ei. Jos muuttaisit, miten ajattelit järjestää lasten tapaamisen isänsä kanssa? 600 km on aika pitkä matka lapsille matkustettavaksi. Olisiko mahdollista, että - mikäli saisit kotiseudultasi toivomasi opiskelupaikan - asuisit viikot siellä (esim äitisi luona) ja viikonlopuiksi tulisit kotiin?

 

["muuan"]

Ensisijaisesti säilyttäisin perheen yhdessä. Se on tärkeintä.
Jos mies ei innostu muutosta niin sinun täytyy luoda itsellesi hyvä elämä siellä missä nyt olette.

Mene johonkin harrastukseen. Esim. kansalaisopiston käsityöpiireissä jutellaan mukavia ja sieltä olis varmasti mahdollista saada uusia ystäviä. Myös vähän vanhemman ihmisen kanssa ystävyys voi olla antoisaa... viidenkympin paremmalla puolella elämänkokemuksen tuoma viisaus auttaa ymmärtämään esim. sitä masennustaustaa.

 

["vieras"]

Varmasti haluamaasi ammattia alaa voi opiskella myös momimuotona eli lähinnä kotoa, yliopistoon voi tehdä avoimen kautta opintoja jotka hyväksytään sitten kun pääset sisälle, samaten ammattikorkeaan ettei muutakuin opiskelemaan tai kerrot mitä alaa haluat opiskella niin etsitään sulle paikka minkä voit alottaa heti syksyllä.

 

["a p"]

Kiitos vastauksista.

En ole painostanut miestä muuttamaan, olen vain kertonut pari kertaa tästä ahdistuksestani. En voi sisällänikään tätä pitää ja katkeroitua.

Ei, en ole eroamassa tai muuttamassa yksin yhtään minnekään. En todellakaan aio tehdä lapsille sitä, että joutuisivat noin pitkää välimatkaa kulkemaan toista vanhempaa tavatakseen. Ja rakastan kyllä miestäni, en vain voi tälle ahdistuksella ja "pk- seutu angstilleni" tällä hetkellä yhtään mitään.

Aika mahdoton ajatus, että asuisin äitini kanssa pienessä yksiössä ja viikonlopuiksi kotiin. Aika kalliiksi tulisi matkustaminen niin usein vaikka opiskelija- alennuksen saisikin. Ja ns. puolikuntoisena kuulostaa todella rankalta.

Olen yrittänyt tutustua täällä uusiin ihmisiin ja ihan terapeutinkin kanssa sitä pohdittu, mikä on kun koen, ettei kukaan ole kiinnostunut minusta ja miksi se yhteydenpito menee ihan aina niin, että minä ilmaisen halukkuuteni tavata tai jos joku joskus harvoin ottaa yhteyttä, on se tasan silloin kun minulta tarvitaan jotain palveluksia.

Olen hakemassa kyllä ensi vuonna uudestaan kouluun ja sitä ennen varmaan koitan opiskella avoimen puolella. Hakutuloksista voi soittaa ja kysyä missä kohtaa meni vikaan. Sen aion tehdä ja toivottavasti pystyn hyödyntämään ensi vuoden haussa. Toivottavasti näistä olisi apua että todella pääsisin sisään.

Olen menossakin kotiseudulleni, harmi vaan ettei todellakaan ole varaa sieltä asuntoa itselleni vuokrata että voisin pidempään siellä olla. Ja kyse ei oikeastaan ole edes mistään pikku tuppukylästä vaan isohkosta kaupungista missä vaan sattuu olemaan kurja työtilanne.

En ajatellut, että sinne muuttaisimme loppuiäksi vaan esim. opiskeluajaksi ja sitten tulla takaisin töiden perässä. Koska tiedän, ettei äiti enää kauaa elä, olisi hienoa voida siinä lähellä lasten kanssa olla.

Mies jatkuvasti valittaa kuinka paljon rahaa menee aina kun käydään äitini luona (ja siis käydään 1-2 kertaa vuodessa). Sekin ärsyttää tässä.

 

["Muuan"]

Entä jos muuttaisitte 'vähän maalle' sieltä pääkaupunkiseudulta?

Esim Jokelassa on ihan eri meininkin kuiin Vantaalla. Sieltä pääsee kuitenkin Helsinkiin töihin junalla hetkessä.

 

[Keittiönoita]

[QUOTE="a p";28688922]Kiitos vastauksista.

En ole painostanut miestä muuttamaan, olen vain kertonut pari kertaa tästä ahdistuksestani. En voi sisällänikään tätä pitää ja katkeroitua.

Ei, en ole eroamassa tai muuttamassa yksin yhtään minnekään. En todellakaan aio tehdä lapsille sitä, että joutuisivat noin pitkää välimatkaa kulkemaan toista vanhempaa tavatakseen. Ja rakastan kyllä miestäni, en vain voi tälle ahdistuksella ja "pk- seutu angstilleni" tällä hetkellä yhtään mitään.

Aika mahdoton ajatus, että asuisin äitini kanssa pienessä yksiössä ja viikonlopuiksi kotiin. Aika kalliiksi tulisi matkustaminen niin usein vaikka opiskelija- alennuksen saisikin. Ja ns. puolikuntoisena kuulostaa todella rankalta.

Olen yrittänyt tutustua täällä uusiin ihmisiin ja ihan terapeutinkin kanssa sitä pohdittu, mikä on kun koen, ettei kukaan ole kiinnostunut minusta ja miksi se yhteydenpito menee ihan aina niin, että minä ilmaisen halukkuuteni tavata tai jos joku joskus harvoin ottaa yhteyttä, on se tasan silloin kun minulta tarvitaan jotain palveluksia.

Olen hakemassa kyllä ensi vuonna uudestaan kouluun ja sitä ennen varmaan koitan opiskella avoimen puolella. Hakutuloksista voi soittaa ja kysyä missä kohtaa meni vikaan. Sen aion tehdä ja toivottavasti pystyn hyödyntämään ensi vuoden haussa. Toivottavasti näistä olisi apua että todella pääsisin sisään.

Olen menossakin kotiseudulleni, harmi vaan ettei todellakaan ole varaa sieltä asuntoa itselleni vuokrata että voisin pidempään siellä olla. Ja kyse ei oikeastaan ole edes mistään pikku tuppukylästä vaan isohkosta kaupungista missä vaan sattuu olemaan kurja työtilanne.

En ajatellut, että sinne muuttaisimme loppuiäksi vaan esim. opiskeluajaksi ja sitten tulla takaisin töiden perässä. Koska tiedän, ettei äiti enää kauaa elä, olisi hienoa voida siinä lähellä lasten kanssa olla.

Mies jatkuvasti valittaa kuinka paljon rahaa menee aina kun käydään äitini luona (ja siis käydään 1-2 kertaa vuodessa). Sekin ärsyttää tässä.[/QUOTE]
No entä, jos sinä muuttaisit lasten kanssa ja mies tulisi viikonlopuiksi sinne? Mä ajattelen asiaa niin, että koska et nyt viihdy pk-seudulla, niin sulla saattaa sen vuoksi olla ruusuisempi kuva kotiseudullasi asumisesta kuin mitä se sitten loppujen lopuksi olisikaan. Luonnollisesti haluaisit myös viettää äitisi kanssa aikaa, kun sitä vielä on hieman jäljellä. Parin vuoden päästä siihen ei sinulla ole enää mahdollisuutta, joten joko käytät sen mahdollisuuden nyt tai jätät kokonaan käyttämättä. Ellei sitten äitisi olisi halukas muuttamaan pk-seudulle.

 

[entäs tämä]

Minullekin tuli mieleen, että eikö äitisi voisi muuttaa pk-seudulle? Suostuisiko hän tähän? Ainakin näkisitte useammin ja olisi siinä sisältöä sinunkin elämääsi, jos ja kun voisit auttaa äitiäsi päivittäisissä asioissa rahkeittesi mukaan. Ei harmittaisi niin paljoa kun et vielä päässyt opiskelemaan, kun olisi nyt muuta tärkeää tekemistä (perhe ja äiti siis). Jos elinaikaa ei äidilläsi enää ole monta vuotta, ei sitten jäisi asia harmittamaan myöhemmin.

Meillä lähes vastaavassa tilanteessa vuosi sitten äidin oli tarkoitus muuttaa asuinpaikkalunnalleni Hömeeseen Itä-Suomesta, mutta ei ehtinyt, koska hänellä syöpä levisi niin nopeasti.

 

["a p"]

No entä, jos sinä muuttaisit lasten kanssa ja mies tulisi viikonlopuiksi sinne? Mä ajattelen asiaa niin, että koska et nyt viihdy pk-seudulla, niin sulla saattaa sen vuoksi olla ruusuisempi kuva kotiseudullasi asumisesta kuin mitä se sitten loppujen lopuksi olisikaan. Luonnollisesti haluaisit myös viettää äitisi kanssa aikaa, kun sitä vielä on hieman jäljellä. Parin vuoden päästä siihen ei sinulla ole enää mahdollisuutta, joten joko käytät sen mahdollisuuden nyt tai jätät kokonaan käyttämättä. Ellei sitten äitisi olisi halukas muuttamaan pk-seudulle.

Olen tätä vaihtoehtoa miehelleni yrittänyt ehdottaa, mutta vastaus on ehdoton ei. Saisimme tästä nykyisesta asunnostamme niin hyvin rahaa, että voisimme aivan hyvin ostaa pikku yksiön täältä ja perheasunnon kotiseudultani ja voisimme jopa vuorotella että molemmat matkustamme puolin ja toisin. Etenkin kun vanhinkin lapsi menee kouluun vasta kahden vuoden päästä.

Miehelläni on mahdollisuus osittaisiin etätöihin ja kaupunkien välillä on suora lentoyhteys. Periaatteessa olisi siis mahdollista, että mies lentäisi esim. ma aamuisin tänne ja tulisi esim. to iltana takaisin. Tekee nykyisinkin niin paljon ylitöitä, että minua ei tällainen järjestely haittaisi yhtään. Saisipahan rauhassa tehdä duuninsa (ilman huonoa omatuntoa) ja vaikka kertä niitä saldoja ja olla sitten vaikka pitempiä pätkiä meidän kanssa.

Niin, minulla on tunne että minulla on viimeiset hetket mahdollista muuttaa äidin lähelle. Se tunne yhdistettynä tähän yksinäisyyteen on raastavaa.

Olet varmasti myös oikeassa siinä, että minulla on ruusuisempi kuva kotiseudustani ja arjesta siellä.

Joku ehdotti muuttoa "maalle" täältä. Mies ei suostu edes rivitaloon, saati sitten minnekään kauemmaksi kaikesta. (ehdotin kyllä kun viimeksi muutimme isompaan) Sehän tässä rassaakin kun tuntuu ettei mies halua joustaa näissä asumisasioissa. Itse kaipaan niin omaa pihaa jne. mutta mies vaan haluaa asua mahdollisimman korkealla. Toisaalta, empä minä olisi siellä rivitalossakaan yhtään sen onnellisempi jos sielläkin olisin niin yksinäinen kuin nyt.

Olen yrittänyt saada äitiä innostumaan tänne muutosta jo vuosia, mutta eipä toista voi pakottaa. Hän kokee, että hänellä on siellä nyt niin tuttu ja turvallinen hoitosuhde eikä oikeastaan halua lähteä enää minnekään.

 

["vieras"]

Kai ymmärrät, että ihmiset kotipaikkakunnallasi eivät ole sinuun pitäneet yhteyttä, vaikka ovat tienneet isäsi kuolemasta ja masennuksestasi, siittäkin huolimatta huolisit heidät elämääsi. Ei millään pahalla, mutta kyllä sä siellä pk-seudulla helpommin tutustut uusiin ihmisiin kuin täällä pohjoisessa, täällä ei ole kohta yhtään mitään lapsiperheille, joissa voisi edes olla mahdollista uusien suhteiden luomiseen... Vaikka tykkään asua täällä etelä lapissa, niin ei täällä kyllä mitään lapsiperheille ole.

 

["vieras"]

Mainitsit ohimennen terapeutista, joka on tilanteessasi tärkeintä. Masennukseen kuuluu kuvailemasi kaltainen päättämättömyys ja elämäntilanteesi hallitsemattomuus. Olet jäänyt umpikujaan, jossa on todella vähän vaihtoehtoja. Asetat miehesi ja sinun tahtosi vastakkain jahkaten sitten kotiseudun ja nykyisen asuinpaikkasi välillä. Mutta miksi ihmeessä lähdet ratkomaan tilanettasi niin suurin vedoin?

MInusta vaikuttaa kuin et oikein tuntisi itseäsi ja koet olosi uhriksi, koska et tiedä mitä lopultakin tahdot. Joten aloita ihan pienistä arjen asioista, joissa kuuntelet mitä tahdot.

KUn olin itse masentunut, tunsin oloni yksinäiseksi ja elämäntilanteeni jollain lailla vaikeaksi ratkaista pysähdyin yhden terapiakäyntini jälkeen kysyen itsesäni mitä juuri tällä sekunnilla kaipaat ja haluat tehdä. Hullua kyllä halusin istua viereisen kahvilan yläkertaan juomaan hitaasti ja nautinnollisesti ison kupin teetä kauniista kupista. Siitä käynnistyi minussa monien muutoksien prosessi. Oivalsin, että asiat lähtevät liikkeelle hyvin pienin askelin ja pikku hiljaa ne vievät isompien päätöksien äärelle. Ihmiset tulivat siinä sivussa.

 

["vieras"]

[QUOTE="a p";28688922]
Mies jatkuvasti valittaa kuinka paljon rahaa menee aina kun käydään äitini luona (ja siis käydään 1-2 kertaa vuodessa). Sekin ärsyttää tässä.[/QUOTE]

Mä raivostuisin tuosta. Mies tiesi, kun sun kanssa perheen perusti, että sun sukulaiset jää kauas, ja mun mielestä miehen pitää tukea ja auttaa sua siinä että pystyt muutonkin jälkeen tapaamaan sukulaisiasi. Jos ei jaksa tai halua itse lähteä ajamaan, niin maksaa sulle vaikka junaliput, jos sulla ei ole rahaa, päästää sua menemään ilman lapsia jos lasten kanssa on vaikea yöpyä. Anteeksi vain, mutta mies on ihan täydellinen mulkku, jos sitä ei kiinnosta saatko sinä viettää aikaa sukulaistesi kanssa, varsinkin kun äitisi ei todennäköisesti kestä pitkään. Sinä olet teidän suhteen takia jo joustanut niin paljon, että mies voi välillä joustaa edes sen verran, että saat tavata äitiäsi enemmän kuin kerran vuodessa!

Mä olen myös muuttanut miehen perässä toiselle puolelle Suomea, ja mies ei onneksi oleta, että mun pitäisi sen takia suunnilleen katkaista välit sukulaisiini. Tavataan harvoin, koska mulla on harvoin aikaa ja mahdollisuutta lähteä pitkälle reissulle, mutta mun sisko esimerkiksi on joskus ollut meillä monta viikkoa kerrallaan, samoin hyvä ystäväni. Mies ei ole valittanut, tietää että kärsin täällä yksinäisyydestä niin jopa kehottaa että koittaisin järjestää noita vierailuita meille useammin.

Me muutettiin maalle kun sain ensimmäisen lapsen, ja on tosi vaikea tutustua ihmisiin, kun missään ei tapaa ketään luontevasti. Se mua harmittaa, että mies ei ole yhtään auttanut mua tässä asiassa vaikka olen pyytänyt, että kutsuisi meille joskus niitä tuttavian, kavereitaan ja sukulaisiaan tyttöystävineen tai vaimoineen, mutta mies näkee omissa (yleensä työhön liittyvissä) menoissaan niitä ja saattaa ohi kulkiiessaan pistäytyä kylässä jne. joten se ei ikinä ole kutsunut meille ketään, ei koe sitä tarpeelliseksi.

Koita keksiä itsellesi harrastuksia, ja löytää edes yksi ystävä. Saisit vähän pisristystä siit, ja jaksaisit ehkä paremmin hakeutua useampien ihmisten pariin jne. Nykypäivänä netti on hyvä apuväline.

 

["Siis"]

Mikä saa sinut ajattelemaan, että kotipaikkakuntasi ihmiset, jotka nyt eivät ole kiinnostuneet ystävyydestäsi, yhtäkkiä kiinnostuisivat jos muutat sinne? Mitä jos kävisikin niin, että pakotat miehen muuttamaan kotipaikkakunnallesi, ja siellä olet ihan yhtä onneton ja yksinäinen?

 

[astrolabe]

Sanoit, että kotiseudulla voisit lämmitellä vanhoja ystävyyssuhteita, miksei samaa voi tehdä ystävyyssuhteille pk-seudulla?

Tilanne nähdökseni se, että olisit muuttamassa alueelle, jossa et voisi tehdä koulutustasi vastaavaa työtä? Kestäisikö henkinen kanttisi sitten olla esim.äitisi omaishoitaja tms.? Lapsilta menisi kai muutossa sukulaisia kuten toinen isoäiti; onko synnyinseudullasi ketään, joka voisi hoitaa lapsia olettaen, että saat lähihuoltajuuden, äitisi liian sairas katsomaan lastenlasten perään ja itse kaipaisit joskus hengähdystaukoa lapsist, edes hammaslääkärireissusi ajaksi?

Muuttaminen on ok, jos on jotkut realiteetit selvillä, kuten työpaikka ja lasten asiat. Pelkään, että aika kullannut muistosi ja miten masennuksesi sitten käy jos joudut huomaamaan, että äitisi ei jaksa lastenlasten vierailuja sairaana, olet tuloton ja vanhoilla tutuilla ei juuri ole aikaa sinulle, koska heillä omatkin perheet, lapset ikävöivät isäänsä ja sinäkin huomaat, että muuton tuoma ero ei ollut hyvä juttu kellekään. Muutto olisi vankemmalla pohjalla, jos tervehtyisit ensin.

 

["a p"]

[QUOTE="vieras";28689071]Mainitsit ohimennen terapeutista, joka on tilanteessasi tärkeintä. Masennukseen kuuluu kuvailemasi kaltainen päättämättömyys ja elämäntilanteesi hallitsemattomuus. Olet jäänyt umpikujaan, jossa on todella vähän vaihtoehtoja. Asetat miehesi ja sinun tahtosi vastakkain jahkaten sitten kotiseudun ja nykyisen asuinpaikkasi välillä. Mutta miksi ihmeessä lähdet ratkomaan tilanettasi niin suurin vedoin?

MInusta vaikuttaa kuin et oikein tuntisi itseäsi ja koet olosi uhriksi, koska et tiedä mitä lopultakin tahdot. Joten aloita ihan pienistä arjen asioista, joissa kuuntelet mitä tahdot.

KUn olin itse masentunut, tunsin oloni yksinäiseksi ja elämäntilanteeni jollain lailla vaikeaksi ratkaista pysähdyin yhden terapiakäyntini jälkeen kysyen itsesäni mitä juuri tällä sekunnilla kaipaat ja haluat tehdä. Hullua kyllä halusin istua viereisen kahvilan yläkertaan juomaan hitaasti ja nautinnollisesti ison kupin teetä kauniista kupista. Siitä käynnistyi minussa monien muutoksien prosessi. Oivalsin, että asiat lähtevät liikkeelle hyvin pienin askelin ja pikku hiljaa ne vievät isompien päätöksien äärelle. Ihmiset tulivat siinä sivussa.[/QUOTE]

Kun minun muutosprosessini tulos on tämä, että haluaisin viettää äidin viimeiset vuodet siinä hänen lähellään. Aiemmin minulla ei ole ollut minkäänlaista halua muutokseen ja yritin vain hiljaisesti hyväksyä vallitsevan tilanteen (lopputulos ei ollut kovin mairitteleva) , nykyisin haluan uuden ammatin, yritän aktiivisesti etsiä ystäviä, käyn terapiassa aukomassa omia vikojani ja korjaamassa omaa minäkuvaani. Olen tajunnut, että olemme lähes koko suhteen eläneet niinkuin mies haluaa, mistä mies unelmoi ja siinä on yksi helvetin iso syy mun pahaan oloon. Ja nyt kun minä yritän tuoda OMIA toiveitani esille niin olen sitten kykenemätön tekemään päätöksiä? Olen koko elämäni elänyt muita miellyttääkseni ja tehnyt valintani sen mukaisesti. Nyt kolmikymppisenä on oikeasti aika ajatella välillä itseänikin, valitettavasti se tarkoittaa sitä että minusta on tullut hieman vaativampi ja hankalampi puoliso.