Mitä tekisin, en jaksa enää...

[crying baby]

Tilanne on seuraava:

Vauvani, 3kk, on ollut suurimman osan elämästään sairaalassa sydänongelmien takia. Käy aina välillä kotona, ns.lomilla, ja aikalailla koko sen ajan itkee. En ymmärrä omia ajatuksiani, sillä yhtäkkiä on alkanut tuntua nuo vierailut aina vaan raskaammilta. En jaksa tällaista rumbaa, itkua, sairaalassaoloa. Olen täysin vieraantunut vauvastani, en oikeastaan edes miellä häntä omakseni, en edes nähnyt kun hymyili ekan kerran.

En halua vastauksia jeesustelijoilta, että sinun lapsesi sen on ja että pakko vaan kestää. Vauva on viikon kuluttua tulossa lopullisesti kotiin, vaara sydämen suhteen on ohi. Nyt en tiedä haluanko häntä edes tänne.

Esikoiseni kärsii tolkuttomasti, niin vauvan jatkuvasta huudosta, kuin minun kireydestäni kun kammoan ensi viikon kotiutumista. Miehen kanssa alkaa mennä sukset ristiin tämän asian kanssa.

En kohta enää jaksa, voi kun olisikin sellainen kaikkitietävä puhelinnumero johon soittaa ja kysyä mitä tehdä.

Tunnen oloni niiiiin huonoksi äidiksi, kun edes mietin hänestä luopumista. Miten sen kanssa voi elää? Mutta miten voi elää sen kanssa, että kotona on lapsi jota ei rakasta..?


Itken tätäkin kirjoittaessa, joten en tosiaan kaipaa mitään asiattomia kommentteja.

 

[((haalaus))]

Neuvoa en oikein osaa, mutta halauksen haluaisin sinulle lähettää! Voimia!

 

[jaa]

Eli mitä vastauksia sitte haluat? Ja mitä sitte on ne muut vaihtoehdot?

 

[Hemmetin Raivostuttavaa]

Hei
sulla on ollut raskas taival, ei me äidit mitään ihmeäitejä olla että kaikki jaksetaan, vaan kieltämättä me äiditkin kärsimme ja se paha olo purkautuu erinäisinä muotoina sitten.
Sun täytyy saada levättyä ja puhuttua jollekkin, mieluummin ihmiselle joka ei ole siinä läsnä, eli ei siis miehellesi.
Kunhan vauvasi kotiutuu ja sinä olet sitä ennen levännyt niin uskon että elämä siitä helpottuu ja tunteet vauvaa kohtaan kehittyy.
Mä voin kuunnella jos sä haluat

 

[voimia!]

en osaa sanoa tähän mitään järkevää, annan vauvalle mahdollisuus, kyllä rakkaus kasvaa kun saat hänet lähellesi... Halauksia ja hae ammatti-apua, jos olo on liian paha!

 

[mie]

Minä luulen että sitten kun vauva muuttaa kotiin asumaan niin ne äidin vaistot pikku hiljaa alkaa heräämään ja rakastut vauvaan päivä päivältä enemmän<3 ja kohta et voisi kuvitellakaan elämääsi ilman sitä pikkuista.. voimia!

 

[nuukku]

Minä luulen että sitten kun vauva muuttaa kotiin asumaan niin ne äidin vaistot pikku hiljaa alkaa heräämään ja rakastut vauvaan päivä päivältä enemmän<3 ja kohta et voisi kuvitellakaan elämääsi ilman sitä pikkuista.. voimia!

Juuri näin ja jos jostain syystä tilanne ei muutu niin hae jostain apua ja jos tilanne ei silti muutu niin mietit sitten muuta (adoptio tms). ANNA ITSELLESI JA VAUVALLESI AIKAA TUTUSTUA JA RAKASTUA TOISIINNE. Kyllä se rakkaus kasvaa siinä kun vauva on sylissä ja kainalossa ja tuhisee ja puhisee jne jne kun hän on sinussa kiinni.

 

[Bindi]

aivan varmasti rakkaus herää kun pääsette normaali-elämään kiinni! :hug:

 

[Lieska]

Sä olet voinut missata vauvasi ekan hymyn, mutta mieti miten monta muuta asiaa ja tekemistä vielä on edessä! Niiden jakaminen ja vauvasi kasvaminen varmasti saa sinut kiintymään häneen ennen pitkää.
Kuinka vanha esikoisesi on? Mitä jos tekisitte jotain ihan kaksistaan ja kertoisit hänelle, että on jännää kun vauva tulee kotiin ja kuinka vauva tarvii sinua, mutta olisi kivaa jos esikoinen auttaisi.
Koita jaksaa. Varmasti on vaikeaa, mutta uskon, että ajan kanssa kaikki on paremmin.

 

[öioi]

aivan varmasti rakkaus herää kun pääsette normaali-elämään kiinni! :hug:

peesi

 

[vieras]

Halaus täältäkin!
Mulla oli sellainen tilanne esikoisen synnyttyä, että sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Silloin pelkäsin vauvaani ja ahdisti olla hänen kanssaan ja syytin itseäni, että miksi olin lasta halunnutkaan. Hänkin oli alkuun kovin itkuinen vauva. Kävin juttelemassa tunteistani mielenterveystoimiston psykologin kanssa sekä vauvan kanssa kahdestaan että itsekseni. Ajan kanssa tunteet ovat muuttuneet ja nyt rakastan lastani paljon. Hän on nyt 7 kk.

Ei kyllä minun tarina liity sinun tilanteeseesi juurikaan muutoin kuin tunnetasolla. Ajattelin kuintekin kertoa, että on mahdollista tuosta tilanteesta päästä ihan sille rakkauden tasolle.

 

[äitylix2]

Voi kuule, mulla oli toi tilanne vuosi sitten, tosin mun vauva oli vaan kuukauden sairaalassa ja eri syistä kun sun, mutta kuitenkin. Elin sen kuukauden sumussa, kävin sairaalassa hoitamassa vauvaa joka vain huusi, oli johtoja, letkuja, lääkkeitä, epävarmuutta, pelkoa. Joskus ajattelin että jätän vauvan sinne ja teen uuden, unohdan kokonaan tämän ajan. Kauhea ajatus mutta se vaan tuli jostain. Mullakin oli esikoinen joka joutu hoitoon kylmiltään että pystyin käydä hoitamassa vauvaa. Tunsin kauheaa syyllisyyttä molemmista lapsista.

Vauva tuli kotiin ja vielä kaikenmaailman laitteiden ja lääkkeiden kanssa. Tuntu että mun koti muuttui sairaalaksi. Pelkäsin että vauva kuolee käsiin tai tapahtuu jotain muuta kamalaa. Mutta niin ei käynyt. Vauva lopetti huutamisen heti toisena kotipäivänä, tarketui muhun kiinni ja hymyili. Ja yhtäkkiä kaikki oli ihan luontevaa, eikä enää ahdistanut.

Anna itsesi tuntea ne kaikki tunteet, eivät ne ole väärin, pahatkaan. kyllä teillä kaikki menee vielä hyvin.

 

[kaisa]

Sinulla on raskas syksy takana.. kaikkine huolineen! Ei ole ihme, että tunteet heittelevät..
minusta kuulostaa nyt siltä että tarvisit psyykkistä tukea.. et ole huono äiti, eikä lapsen sairaus johdu äitiydestäsi!
Ymmärrän hyvin, että et ole uskaltanut rakastua vauvaan, niin voi käydä kun suojelee itseä luopumiselta. ootko puhunut sairaalassa tunteistasi? et ole varmasti ainoa äiti, joka käy asioita läpi!!

 

[Pomppiva Pallokala]

Luulen, että olet psyykkisesti valmistautunut pahimpaan eli lapsesi menetykseen, kun kyseessä on kuitenkin noinkin hankala ja vaikea sairaus, jossa mahdollisuus lapsen menettämiseen on suuri. Ajattelemalla kuten nyt ajattelet, suojelet itseäsi siltä pahimmalta surulta ja tuskalta, mitä oman lapsen menettäminen aiheuttaa. Se ei ole missään nimessä väärin eikä tee sinusta huonoa äitiä.

Uskon, että sisimmässäsi pelkäät vieläkin pahinta vaikka suurin vaara on nyt takanapäin. Tulevaisuus pelottaa ja varsinkin pelko omasta riittävyydestä ahdistaa. Myöskin ajatus jatkuvasti itkevästä vauvasta hirvittää, varsinkin kun ei osaa auttaa toista.

Vauvasi on nyt kuitenkin jo 3kk, kohta 4kk, pian 6kk ja yhtäkkiä huomaattekin itsenne viettävämässä toisen 1v. synttäreitä kera ylpeän ja suojelevan ison sisaruksen, jolle pieni sisarus on hurjan iso ja tärkeä asia! Ennen kuin pääsette tuohon, on sinun annettava aikaa itsellesi ja perheellesi oppia elämään uutta elämää uuden vauvan kanssa. Unohtamatta niitä erilaisia tunteita mitä tuntematon tulevaisuus tuo tullessaan. Niille on myös annettava lupa tulla, olla ja lähteä.

Mieti, vaaditko nyt itseltäsi liikoja tulevan suhteen? Vaaditko itseäsi olemaan täydellinen äiti, joka osaa vastata vauvan jokaiseen itkuun? Vaaditko itseäsi olemaan tuntematta niitä negatiivisia tunteita? Vaaditko itseäsi unohtamaan itsesi ja muut uuden vauvan tieltä? Vaaditko itseltäsi mahdotonta osaamista vauvan sairauden hoidossa? Älä vaadi. Ole oma itsesi ja luota taitoihisi ja vaistoihisi, luota itseesi sellaisena kuin olet. Päätä, että annat itsellesi luvan tuntea myös niitä tunteita, joista ei ääneen puhuta. Anna itsellesi aikaa tutustua vauvaan, yksin ja yhdessä perheen kanssa. Opettele arvostamaan niitä taitoja, joita sinulla nyt on, älä murehdi niitä, mitä ei ole.

 

[juu]

:hug: Voisitko ajatella meneväsi juttelemaan johonkin? Tekisi varmasti hyvää. Niitähän on sellaisia kriisipuhelimiakin johon voi soittaa.

Tunteesi ovat ymmärrettäviä. Ajattelin että ehkä et ole alitajuisesti uskaltanut kiintyä vauvaan ollenkaan kun olet pelännyt menettäväsi hänet.

Nyt sinun pitäisi jotenkin pystyä ottamaan päivä kerrallaan sellaisina kun ne tulevat. Ajattelematta liikaa. Toivottavasti miehesi pystyy hoitamaan vauvaa ainakin osan ajasta ja pyydä apua vaikka neuvolasta jos tuntuu siltä että et jaksa vauvaa hoitaa.

 

[vi]

Voimia, kyllä se siitä! Pian saatte kotona oikean rytmin, pääset tutustumaan vauvaasi kunnolla. Kyllähän se vauvakin kärsii sairaalassa, kun ei saa tarpeeksi syliä. nyt pääset kotona antamaan hänelle läheisyyttä, ehkä hän pian rauhottuu. Todella paljon teille kaikkea hyvää!!!

 

[coatrack]

:hug:

Voisit ehkä huomenna soittaa perheneuvolaan (tai omaan neuvolaan jonka kautta pääset tuonne) ja kertoa ajatuksistasi, pääsisit sinne juttelemaan jos sulla ei vielä ole mitään paikkaa valmiina jossa käyt juttelemassa, jos vaikka on kyse masennuksesta niin saat sitten hoitoa siihen.

Olisko perhetyöntekijästä apua vauvan kotiutumisen alkuaikoina? Hän voisi auttaa vauvan hoidossa tai ulkoiluttaa isompaa lasta niin että saisit tutustua vauvaan rauhassa, tai auttaa kotitöissä.

Jaksamista kovasti sulle!

 

[ap]

S: toivottavasti vastauksesi oli kieli poskessa kirjoitettu. Tämän kuopuksen jälkeen yritin saada lähetettä sterilisaatiooon, en saanut. Syynä ikä (31v), lasten lukumäärä(alle 4) ja että "kyllähän se mieli muuttuu". No ei muutu. Mutta mitäs teet, kun on kaksi lasta, joista kummatkin ihan harkittuja, mutta tunneside toiseen ei vaan synny?! Jalkapuuhun torille jotta palstamammat pääsevät sylkemään naamaan?

Kiitos muille asiallisista vastauksista. Soitan huomenna omaan neuvolaan ja pyydän päästä juttelemaan.

 

[Emilyn]

Sinulla on nyt henkisesti raskasta. Suosittelen hylkäämään ajatuksen lapsen pois antamisesta. Ne rakkauden tunteet kyllä löytyvät ajan kanssa, kun vaikeat ajat helpottavat.

Itselläni on ollut kamala olo vauvan suhteen luomisen kanssa, kun olin itse huonossa fyysisessä kunnossa. Uskoin kuitenkin, että se helpottaa kun itse toipuu ja kyllä se palava, mittaamaton rakkaus pientä kohtaan pääsikin täysiin mittoihinsa ajan kanssa. Ja mikä olisikaan nyt ihanampaa, kuin 1-vuotias joka kävelee tai juoksee syliin halaamaan.

Sinun on täysin mahdollista luoda lapseesi rakastava suhde. Adoptoivathan ihmiset isompiakin lapsia ja luovat sen lähtökohtana nolla.