Mitä tekisi minuna?

[Onneton olo]

Minä, mies ja lapset asutaan yhdessä tuppukylässä, jossa emme tunne juuri ketään. Työpaikat molemmilla aivan eri ilmansuunnissa ja tunnin matka kummallakin. Mulla työn jatkuminen epävarmaa (syksystä). Molempien sukulaiset asuu todella kaukana.
Tuntuu että emme voi elää enää yhdessä. Kaiken lisäksi olen yksinäinen ja olo on onneton. En lähde tässä erittelemään kaikkia syitä erilleen muuttoon, mutta uskon vahvasti että nyt olen katsonut yhteiselämää tarpeeksi ja tämä ei tästä paremmaksi muutu. Olen itsestään selvyys eikä arki toimi. Ollaan kuin kämppäkavereita(paitsi että on seksiä). En koe saavani tästä suhteesta mitään. Ja vähät minusta, kaikkein eniten harmittaa lasten puolesta ja tuntuu pahalta että olen rikkomassa pikkuisteni kodin. En vaan jaksa tässä "taisteluympäristössä", stressiä on muutenkin esim töistä, tuntuu nytkin siltä että kohta ei saa henkeä. Ihan kuin hukkuisin, joku hautaa mua elävältä. Ei tämä ole elämää. En tiedä enää mitä tekisin, eikä ole enää ketään jolle jutella.

Kysymys: muuttaisitko lasten kanssa pois vai antaisitko lapset miehellesi (isänä ihan ok) vai alkaisitko pallottelemaan lapsia kahden kodin väliä?

 

["Heidi"]

Ihan ensin mä hankkisin itselleni keskusteluapua. Ja sitten kun oma olo alkaa helpottamaan, niin puolison kanssa pariterapiaan. Vai ootteko näin jo tehneet?

Ja jos sun työt loppuu syksyllä, niin olisiko mahdotonta muuttaa miehen työpaikkakunnalle? Tai lähemmäs sukulaisia?

 

[Puuhippa]

Jos kuitenkin on seksiä niin eihän peli ole ihan menetetty. Tulee sellainen kuva, että ongelma on ehkä kavereiden puute ja nuo työkuviot. Olisiko uusi alku teidän perheelle uudessa paikassa parempi vaihtoehto?

 

[Onneton olo]

Kiitos vastauksista Puuhippa ja Heidi.

Kavereiden puute on ongelma ja työkuviotkin. En vaan saa stressattua vähempää työasioista ja olen kait huono kaveri ollut aina. Mulla ei ole lapsuuskavereita (olen koulukiusattu) ja nuoruusiällä hankitut kaverit jääneet jälkeen jo muuttojenkin takia.
Asumme omakotitalossa joten velkahelvetti lasten lisäksi sitoo. Mies ei lähde pariterapiaan ja en osaa ajatella että olisi hyötyä yksin käydä? Mies ei halua työpaikkakunnalleen asumaan. Jos muutettais jomman kumman sukulaisten suuntaa niin se tarkoittas että jommalta kummalta loppuis työt aivan varmasti.

 

[smoke]

Koskettelisin itseäni.

 

["äitimuori"]

Kyllä se keskustelu vois auttaa yksinkin sulle. Sitä muuttoa pitäs miettiä että saisit harrastuksia tai jotain tekemistä ettet istu yksin miettimässä asioita. Ja kyllä molemmat vanhemmat on tärkeitä lapsille joten samalla paikkakunnalla pitäs asua jos eroon sit päädyt. Voimia sulle.

 

[vierass]

Kerro eropohdinnoista miehelle. Voi olla, että tulee toisiin ajatuksiin terapiasta ja muutosta.

 

[Happygirl-91]

Ihan ensinnäkin kertoisin miehelle kuinka masentuneeksi tunnen itseni "tuppukylässä" ja miksi taas yksinäiseksi parisuhteessa ja miksi tuntuu, ettei se paremmaksi enää muutu. Olen sitä mieltä, että tahtotila lopulta eniten vaikuttaa ja jos toinen ei ole valmis yrittämään niin ei yksinkään voi. Nykyään olen hirveän johdonmukainen kun nuorempana palloilin ja tunteilin ihan liikaa. Ongelmat pitää nostaa pöydälle, pitää oma kanta ja edetä sillä lailla, eikä antaa epäselviä "signaaleita".

 

[Puuhippa]

Kiitos vastauksista Puuhippa ja Heidi.

Kavereiden puute on ongelma ja työkuviotkin. En vaan saa stressattua vähempää työasioista ja olen kait huono kaveri ollut aina. Mulla ei ole lapsuuskavereita (olen koulukiusattu) ja nuoruusiällä hankitut kaverit jääneet jälkeen jo muuttojenkin takia.
Asumme omakotitalossa joten velkahelvetti lasten lisäksi sitoo. Mies ei lähde pariterapiaan ja en osaa ajatella että olisi hyötyä yksin käydä? Mies ei halua työpaikkakunnalleen asumaan. Jos muutettais jomman kumman sukulaisten suuntaa niin se tarkoittas että jommalta kummalta loppuis työt aivan varmasti.

En tiedä onko siitä pariterapiasta edes hyötyä jos vika on näissä muissa asioissa. Sellaisen arkisen helyyden puuteesta pitää sanoa jos se puuttuu, helposti sellainen vaan jää pois jos siihen ei kiinnitä huomiota. Sä voit itse alkaa suukotella ohi kulkiessa tai halata, siitä se lähtee.
Mä lähtisin liikkeelle siitä, että miettisitte yhdessä tuota asumispaikkaa. Tuohon kavereiden hankkimiseen mulla ei ole neuvoa, kun itse ystävystyn todella helposti. Töiden kautta sitä hyvin tapaa näin aikuisiällä uusiä ihmisiä kunhan vaan rohkeesti pyytää kaljalle.

 

[Onneton olo]

Tulee tunne että olen huono ihminen kun en onnistu edes ystävystymään. Kyllä mä kavereita onnistun saamaan mutta ne on ollut useimmat sellasia hyväksikäyttäjätyylisiä -aina pitäs lainata jotain tai kuskata jonnekin tai olla kuulemassa ykspuolisesti suruja. Mulla ei ole koskaan ollut ketään jolle kertoa mun synkimmät salaisuudet ja isoimmat huolet. Osa on jopa nauranut niille. Neuvolassa ja jossain pysk.polilla olen koittanut käydä "vuodattamassa", miettien että jos saisi apua. Ehkä hiukan saanu ajatuksia siellä jäsenneltyä mutta aika yksin olen ajatusteni ja ongelmieni kanssa. Olen kuitenkin kova pohtimaan asioita silloin kun työkiireiltä kerkeän. Pohdin muutakin kuin vaan omia asioita.

 

[Blondi misu]

..kuulostaa siltä, että teillä on ihan normaalit pienten lasten ja työelämän yhdistämisen sekä asuntovelan - oman, että yhteisen ajan puutteen sävyttämä arki. Mene juttelemaan. Voit aloittaa vaikka perheneuvolasta- tai varaat ajan psykiatrille/ psykologille. Vaikkette pääsisi yhdessä (mies ei suostuisi) keskustelemaan asioista, osaa ammattilainen antaa sinulle toimintamalleja ja neuvoja- kuinka saat jäsennettyä ajatuksiasi, ja pääset muuttamaan tilaa joka on nyt niin epäystyydyttävä että koet ahdistusta. Aika, jota elätte on monelle sitä kaikkein raskainta. Mitä jos ajattelet viiden vuoden päähän- kuinka näet asioiden (kuinka toivoisit asioiden) olevan ? Missä näet teidät- itsesi? Mistä haaveilet, mitä toivot?

 

[(Laura)]

En usko siihen että onnelliseksi voi tulla toisen ihmisen kautta. Siis että parisuhteessa miehesi vastuulla on sinun onnellisuus. Jos eroat nyt, tulet olemaan edelleen onneton ja huomaat että onnellisuus tulee SINUN sisältäsi.

Ensin miettisin työtä. Jos se kuluttaa liikaa, miettisin siitä eroamista ja esim.opiskelua? Itselleni toi suuren helpotuksen kun muutimme minulle vieraasta paikasta takaisin tutulle paikkakunnalle sen jälkeen kun olin ahdistunut neljä pitkää vuotta maalaiskylässä jossa olin totaalisen yksin.Talous kärsi kun työ jäi sinne, mutta pätkääkään en kadu. Mielummin olen käyhä kuin jatkuvasti onneton. Opiskelin uuden ammatin ja sain kivan työn täältä missä tykkään asua. Se vaati joustoa mieheltä (kituutta yhden tuloilla), mutta onneksi hän ymmärsi kun perustelin asian hyvin.

Terapiaan en usko, mutta joillekkin se toimii niin hyvin ettei mene kyllä hukkaan vaikka kokeilisit käydä jossain juttelemassa.Perheneuvolassa tms. Itse sain apua meditoinnista ja hiljentymisestä. Sain ajatuksiin selkeyttä ja opin tuntemaan mitä todella haluan.

Sitten kun oma pää on järjestyksessä ja mieli tasainen, voi alkaa tarkastella parisuhdettaan. Parisuhde meillä parani jo sillä että lopetin ajatuksen että mieheni tekee jotain väärin koska en ole täysin tyytyväinen. Tyytyväisyys tuli mukaan vasta kun aloin työstää omia ajatuksia, omaa tekemistä ja aloin itse huomioida miestä enemmän ja ajattelin hänestä melkein aina vain hyvää. Vastakaikuna mies alkoi kohdella minua todella ihanasti ja nyt kymmenen vuoden jälkeen on kuin ois uusi kuherruskuukausi menossa! Onneksi en ajatellut heti eroa vaan lähdin miettimään ensin työn, asumisen jne. ympäristön ensin.

Hirveesti tsemppiä sinulle ap! Nämä on näitä elämän kriisejä jolloin on hiljennyttävä, pysähdyttävä tärkeimmän äärelle. Miettimään mitä todella haluat? Siihen voi mennä vuosi tai kaksi, mutta opettele kuuntelemaan sisintäsi ja unohda mitä muut sinulta odottaa ja haluaa. Siitä se olokin paranee kun saat sisällesi rauhan.