että 18-vuotias on vielä ihan täys kakara henkisesti, siitä kielii mm. se, kun pitää niin kovasti olla jo" Isoa" ja leikkiä kypsää aikuista. Ihmisen henkinen kehitys on huimaa aina 30-kymppiseksi saakka, sen jälkeen vähän tasoittuu. Tein ensimmäisen lapsen parikymppisenä ja aivan täys pentu olin vielä, näin jälkikäteen ajateltuna. Mulla oli just tuo sama, et mua pidettiin vanhempana ku olin, koska vaikutin niin kypsältä ikäisekseni,en riekkunut missään baareissa tai muutenkaan. Nooh, siinä 25-v jälkeen iski kauhee kriisi, liekö ollu jo kolmenkympin sellainen ja alko aivan armoton biletys vaihe. Mua alko aivan sairaasti ahdistaa ku tajusin, etten olekkaan ikuisesti nuori

ja mun nuoruus on kohta lopullisesti menetetty, eikä sitä takaisin saa! Lapset oli tietenki edelleen rakkaimpia elämässä, mut eihän se avioliitto sellasta kestänyt ja ero siitä tuli. Nämä asiat on semmosia, ettei niitä voi käsittää muuten kuin oman elämänkokemusten ja läpikäytyjen kriisien kautta. Mielestäni ei ole kuitenkaan oikein, että sukulaiset arvostelevat päin näköä, niin kuin ap:lle on käynyt. Pitäisi olla hienotunteinen toisen valintoja kohtaan ja mitä se enää hyödyttää arvostella ku lapsi on jo olemassa. Toivotaan, et sulla menee paremmin tuo kuvio ku mulla!