S
Sanna
Vieras
Lapsuudessa mulla oli paljon kavereita ja viihdyin heidän kanssaan ulkosalla, pelaamassa ja leikkimässä. En ollut mikään kotihiiri tyyppinen lapsi. Veljelläni ei koskaan ollut ainuttakaan kaveria, eikä hän koko lapsuutensa aikana ollut pihalla, yksin eikä aikuisen kanssa, vaan aina sisällä. Koulussa hänellä ei ollut kavereita ala- eikä yläasteella, eikä juuri lukiossakaan. Hän oli aina kotona eikä kotiinkaan tonut koskaan ketään kaveria.
Hän oli ujohko ja hiljainen poika, mutta näin selvästi että hän kaipaa sosiaalisuutta ja ystäviä, mutta tiesin että häntä kiusattiin koulussa... Mulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta häntä juurikaan auttaa koulussa, kun olin jo ylemmíllä luokilla. Yritin ottaa uloskin häntä mukaan mutta äiti ei antanut.
Äitini mielestä kaikki tämä oli ihan normaalia ja jopa tavoiteltavaa, se että lapsi on koko lapsuutensa yksin... Nyt kun muistelen, äitini piti veljeä hyvin paljon kahleissaan ja kontrollin alla ja puhui hänen puolestaan mielipiteet. Veljeni muuttaessa kotoa äiti masentui kovasti. Nyt kun veli on omillaan, hän on kuin uusi ihminen ja hänellä on suuri ystäväpiiri, hän on saanu äidin pois ihonsa alta. Josta olen hyvin onnellinen.
Kaikki tämä muistui nyt mieleeni, kun pohdin äidille asuinalueen vaikutusta lapsen ystävyyssuhteisiini jne. äitini mielestä minun lapsiani ei pitäisi kannustaa ystävyyssuhteisiin ja harrastuksiin, koska veljenikin kuulemma pärjäsi hyvin ilman!! Sanoi että etkö näenyt silloin miten hän kärsi, kiusattunaja yksin, äiti kielsi kaiken, sanoi että puhun höpöjä..
Mä luulen että äiti oli vinoutuneesti kiintynyt veljeeni ja siksi kahlitsi tätä, isäni kanssa heillä avioliitto oli kylmä ja platoninen. Mutta että mun pitäisi kasvattaa lapseni yhtä vinoutuneella tavalla niin huhu huh !! Niin joo, äitini mielestä MÄ olin epänormaali kun tarvitsin kavereita ympärilleni, hän ei voinut ymmärätää selliasta (eikä ymmärrä tänä päivänäkään)
SORI, avauduin, mut oli pakko...
Hän oli ujohko ja hiljainen poika, mutta näin selvästi että hän kaipaa sosiaalisuutta ja ystäviä, mutta tiesin että häntä kiusattiin koulussa... Mulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta häntä juurikaan auttaa koulussa, kun olin jo ylemmíllä luokilla. Yritin ottaa uloskin häntä mukaan mutta äiti ei antanut.
Äitini mielestä kaikki tämä oli ihan normaalia ja jopa tavoiteltavaa, se että lapsi on koko lapsuutensa yksin... Nyt kun muistelen, äitini piti veljeä hyvin paljon kahleissaan ja kontrollin alla ja puhui hänen puolestaan mielipiteet. Veljeni muuttaessa kotoa äiti masentui kovasti. Nyt kun veli on omillaan, hän on kuin uusi ihminen ja hänellä on suuri ystäväpiiri, hän on saanu äidin pois ihonsa alta. Josta olen hyvin onnellinen.
Kaikki tämä muistui nyt mieleeni, kun pohdin äidille asuinalueen vaikutusta lapsen ystävyyssuhteisiini jne. äitini mielestä minun lapsiani ei pitäisi kannustaa ystävyyssuhteisiin ja harrastuksiin, koska veljenikin kuulemma pärjäsi hyvin ilman!! Sanoi että etkö näenyt silloin miten hän kärsi, kiusattunaja yksin, äiti kielsi kaiken, sanoi että puhun höpöjä..
Mä luulen että äiti oli vinoutuneesti kiintynyt veljeeni ja siksi kahlitsi tätä, isäni kanssa heillä avioliitto oli kylmä ja platoninen. Mutta että mun pitäisi kasvattaa lapseni yhtä vinoutuneella tavalla niin huhu huh !! Niin joo, äitini mielestä MÄ olin epänormaali kun tarvitsin kavereita ympärilleni, hän ei voinut ymmärätää selliasta (eikä ymmärrä tänä päivänäkään)
SORI, avauduin, mut oli pakko...