S
"silja"
Vieras
TOIVOTTAVASTI JOKU JAKSAA LUKEA JA OSAISI AUTTAA.
Tapasin mieheni 10 vuotta sitten. Naimisissa olemme olleet 6 vuotta. Meillä on kaksi lasta, 5- ja 2-vuotiaat.
Olimme siis mieheni kanssa yhdessä 4 vuotta ennen naimisiin menoa. Jo naimisiin mennessä suhde oli ehkä aavistuksen väljähtynyt tai miten sen sanoisi... olimme toisiimme tottuneita , yhdessä olo oli itsestään selvyys. No, sitten mies petti minua puolisen vuotta naimisiin mentyämme, kun olin raskaana odottaen ensimmäistä lastamme. Mies jäi siis kiinni puhelinseksistä toisen kanssa, ei kuulemma koskaan ollut tarkoitus jäädä kiinni (kellä olisi) tai satuttaa minua. Oli jonkun naisen kanssa lähetellyt alastonkuvia jne.
Sitten annoin anteeksi, en vaan halunnut jäädä yksin raskaana ja sitten pienen lapsen kanssa. Ehkä suhde parani jotenkin, jonkin verran... oli hyviäkin aikoja, saimme toisen lapsen ja jotenkin sen jälkeen on alkanut tylsyys, alamäki ja kaikkea muutakin ikävää on elämässämme tapahtunut. Tuntuu, että elämä on nykyään vain riitelyä ja olemme toisillemme vain kämppäkaverit, jotka hoitavat yhdessä lapsia. Lasten hoidostakin tulee välillä riitaa, kun ei miestä kiinnostaisi se aina. Olen kysellyt, että pettääkö mies minua taas mutta mies kieltää kaiken.
Mies on hyvä isä, touhuaa lasten kanssa jne. mutta kyllä toisinaan selvästi ärsyyntyy lapsista. Saattaa huutaa niille, jopa kiusata lapsia ärsyttämällä tahallaan. Sitten kun minä sanon että nyt loppuu, niin alkaa esittää että mitä hän nyt muka teki. Useimmiten on kuitenkin jämäkkä isä, turvallinen ja luotettava.
Meidän suhde vaan nyt on tosiaan kämppäkaveruutta, päivät töissä, illat kotona riidellen mm. lastenhoidosta ja siivoamisesta. Kun lapset menee nukkumaan, mies on tietokoneella pelaamassa tai netissä ja minä siivoan ja istun omalla koneellani netissä... seksiä ei juurikaan ole... vaikkakin jotenkin salaa (hölmö kun olen) toivoisin kolmatta lasta... En haluaisi erota, en halua jäädä yksin, haluan olla tuon miehen kanssa sillä häneen minä aikoinaan rakastuin ja silloin tuntui ettei voi sekuntiakaan olla erossa. En nyttenkään halua olla erossa muttei ole hyvä olla yhdessäkään kun tuntuu pahalta aina riidellä.
Mies on jotenkin välinpitämätön, vastaa ympäripyöreästi kysymyksiini, väittää rakastavansa minua mutta ei se siltä vaikuta kuitenkaan... kun sanon hänelle että loukkasit minua tai miksi et välitä minusta tai jotain muita epäkohtia niin mies vaan sanoo ettei hän loukannut tai ainakaan tarkoittanut. Saattaa väittää vastaan tai olla kuin ei kuulisi (ei vissiin halua riidellä). En tiedä... jokin tässä mättää ja pahasti.
Lapset itkee usein, varsinkin esikoinen, pienempikin on aika itkuherkkä. Kai tämä tilanne niihinkin vaikuttaa. Lapset on kuitenkin herkkiä aistimaan ettei kaikki ole hyvin. En haluaisi erota senkään takia, että lapset saisivat pitää perheen, äidin ja isän, saman katon alla.
Minäkin olen syyllistynyt huutamiseen, riitelyyn, ärsyynnyn helposti ja v***ttaa aina. Lapsillekin olen huutanut, kun on hermot vaan niin kireällä. Rakastan lapsiani, en halua olla ilman heitä. Joskus kun olen miehelle sanonut erosta, hän sanoo että ottaa lapset itselleen. Minä taas sanon että minä otan. Mies sanoo että millä perusteella... jne. Mietin usein eroa, olisiko sitten helpompi olla. En halua olla yksin. En tässä tilassa jaksaisi yksin olla lasten kanssa. Olen kai jotenkin ylirasittunut tästä koko tilanteesta, liekö jotenkin masentunutkin...
SILTI, kaikesta huolimatta, rakastan kuitenkin miestäni... vai onko se sitten vaan sitä läheisenrakkautta, kun ollaan oltu kauan yhdessä. En tiedä.
Eikö nämä kaikki merkit ja tapahtumat kerro, että nyt olisi syytä erota? Mutta en vaan halua. Miten voisin saada suhteemme toimimaan?
Tapasin mieheni 10 vuotta sitten. Naimisissa olemme olleet 6 vuotta. Meillä on kaksi lasta, 5- ja 2-vuotiaat.
Olimme siis mieheni kanssa yhdessä 4 vuotta ennen naimisiin menoa. Jo naimisiin mennessä suhde oli ehkä aavistuksen väljähtynyt tai miten sen sanoisi... olimme toisiimme tottuneita , yhdessä olo oli itsestään selvyys. No, sitten mies petti minua puolisen vuotta naimisiin mentyämme, kun olin raskaana odottaen ensimmäistä lastamme. Mies jäi siis kiinni puhelinseksistä toisen kanssa, ei kuulemma koskaan ollut tarkoitus jäädä kiinni (kellä olisi) tai satuttaa minua. Oli jonkun naisen kanssa lähetellyt alastonkuvia jne.
Sitten annoin anteeksi, en vaan halunnut jäädä yksin raskaana ja sitten pienen lapsen kanssa. Ehkä suhde parani jotenkin, jonkin verran... oli hyviäkin aikoja, saimme toisen lapsen ja jotenkin sen jälkeen on alkanut tylsyys, alamäki ja kaikkea muutakin ikävää on elämässämme tapahtunut. Tuntuu, että elämä on nykyään vain riitelyä ja olemme toisillemme vain kämppäkaverit, jotka hoitavat yhdessä lapsia. Lasten hoidostakin tulee välillä riitaa, kun ei miestä kiinnostaisi se aina. Olen kysellyt, että pettääkö mies minua taas mutta mies kieltää kaiken.
Mies on hyvä isä, touhuaa lasten kanssa jne. mutta kyllä toisinaan selvästi ärsyyntyy lapsista. Saattaa huutaa niille, jopa kiusata lapsia ärsyttämällä tahallaan. Sitten kun minä sanon että nyt loppuu, niin alkaa esittää että mitä hän nyt muka teki. Useimmiten on kuitenkin jämäkkä isä, turvallinen ja luotettava.
Meidän suhde vaan nyt on tosiaan kämppäkaveruutta, päivät töissä, illat kotona riidellen mm. lastenhoidosta ja siivoamisesta. Kun lapset menee nukkumaan, mies on tietokoneella pelaamassa tai netissä ja minä siivoan ja istun omalla koneellani netissä... seksiä ei juurikaan ole... vaikkakin jotenkin salaa (hölmö kun olen) toivoisin kolmatta lasta... En haluaisi erota, en halua jäädä yksin, haluan olla tuon miehen kanssa sillä häneen minä aikoinaan rakastuin ja silloin tuntui ettei voi sekuntiakaan olla erossa. En nyttenkään halua olla erossa muttei ole hyvä olla yhdessäkään kun tuntuu pahalta aina riidellä.
Mies on jotenkin välinpitämätön, vastaa ympäripyöreästi kysymyksiini, väittää rakastavansa minua mutta ei se siltä vaikuta kuitenkaan... kun sanon hänelle että loukkasit minua tai miksi et välitä minusta tai jotain muita epäkohtia niin mies vaan sanoo ettei hän loukannut tai ainakaan tarkoittanut. Saattaa väittää vastaan tai olla kuin ei kuulisi (ei vissiin halua riidellä). En tiedä... jokin tässä mättää ja pahasti.
Lapset itkee usein, varsinkin esikoinen, pienempikin on aika itkuherkkä. Kai tämä tilanne niihinkin vaikuttaa. Lapset on kuitenkin herkkiä aistimaan ettei kaikki ole hyvin. En haluaisi erota senkään takia, että lapset saisivat pitää perheen, äidin ja isän, saman katon alla.
Minäkin olen syyllistynyt huutamiseen, riitelyyn, ärsyynnyn helposti ja v***ttaa aina. Lapsillekin olen huutanut, kun on hermot vaan niin kireällä. Rakastan lapsiani, en halua olla ilman heitä. Joskus kun olen miehelle sanonut erosta, hän sanoo että ottaa lapset itselleen. Minä taas sanon että minä otan. Mies sanoo että millä perusteella... jne. Mietin usein eroa, olisiko sitten helpompi olla. En halua olla yksin. En tässä tilassa jaksaisi yksin olla lasten kanssa. Olen kai jotenkin ylirasittunut tästä koko tilanteesta, liekö jotenkin masentunutkin...
SILTI, kaikesta huolimatta, rakastan kuitenkin miestäni... vai onko se sitten vaan sitä läheisenrakkautta, kun ollaan oltu kauan yhdessä. En tiedä.
Eikö nämä kaikki merkit ja tapahtumat kerro, että nyt olisi syytä erota? Mutta en vaan halua. Miten voisin saada suhteemme toimimaan?
