Mitä ajatella ystävästä?

["aapee"]

Tilanne siis se, et mulla lapsi 1,5 vuotta ja ystävälläni alle 1. Kun hän tuli raskaaksi, niin kiinnostus minun lapseen loppui lähes kokonaan. No, kun ystäväni lapsi syntyi, niin ainakun minun lapseni itki ja olimme vaikkapa heillä kylässä, niin ystäväni hyssytteli ja yritti saada minun lastani hiljaiseksi, ettei hänen lapsensa säikähdä.

No juu, en jaksa edes kirjoittaa tähän kaikkea, mistä olen mieleni pahoittanut. Mutta yksi tilanne tältä viikolta:

Lapseni leikki lelullaan, jonka tietysti ystäväni lapsi halusi samaan aikaan itselleen. Siitä tuli tietysti huutoa, kun minun lapseni ei antanut lelua pois vaan halusi itse leikkiä sillä. Sanoin sitten siinä, että ettekö voisi leikkiä vuorotellen, ettei tarvitse tapella. No ystäväni sanoi sitten lapselleni, mielestäni aika töykeästi, että älä nyt lelua itselläsi omi, anna "Liisankin" leikkiä! Näethän, että lelua haluaa muutkin katsella. Ja niin lelu lähti lapseni käsistä.

Alkoi ihan hieman suututtaa tuo(kin) tilanne. Sanokaa, olenko mä ihan liian herkkä, kun kaikesta pahoitan mieleni vai onko tämä jotenkin kummallista ystävän toimintaa? Ja tietysti tämä ei kirjoitettuna näytä lainkaan niin pahalta, miltä se tuntuu.

 

["annika"]

se jakaminen on vaikea asia monelle aikuisellekin.. itsekin tulee joskus puolustettua omiaan turhan kovin sanoin, vaikka nimenomaan sitä jakamista yritetään harjoitella..
mutta juu, ensiks kannattaa miettieä tarviiko semmosta ystävää nähdä kovin usein, jos sulle tulee vaan paha mieli? ja jos näkee niin kannataa ehkä nähdä puolueettomalla maaperällä, leikkikentällä, avoimess päiväkodissa tms, missä lelut ei oo kenenkään omia.
ja jos pyydt näitä kotiisi niin koita katso että esillä olevat lelut ovat semmoisia, mistä ei niin helposti tule kinaa. esim duplot, puupalikat, leikkiastiat tms mistä riittää kaikille jaettavaa.

 

[Anni-]

Mä aina yleensä tuollaisissa lasten välisissä lelukiistoissa rauhoitan tilanteen kysymällä "kummalla lelu oli ensin?" ja kun se on selvillä, kysyn siltä kenellä lelu oli ensin, että haluaisiko hän leikkiä lelulla toisenkin lapsen kanssa. Jos ei halua, niin sitten kehotan toista lasta ottamaan jonkun toisen lelun ja heitän ilmaan ehdotuksen, että ehkä jossain vaiheessa voivat sitten vaihtaa leluja, niin kaikille jää hyvä mieli. Yleensä kyllä sitten myöhemmin tämä koko tilanne on jo unohtunut, eikä koko lelu käy kummallakaan edes mielessä. Jos taas tilanne ei tuolla raukea, niin sanon vaan jämptisti "toisen kädestä ei saa ottaa" oli kyseessä sitten oma lapseni tai ystävän/tuttavan lapsi ja sanon, että jos ei tilanne rauhotu, niin minä otan lelun kokonaan pois.

Pääsääntöisesti siis samat säännöt kaikille lapsille, enkä mä tuollaisissa kiistoissa lähde paapomaan sen kummemmin omaa kuin toisenkaan lasta ja "komennan" kyllä huoletta toisenkin lasta, jos tilanne sitä vaatii. Mielestäni siinä lähettää omalle lapselle vain ristiriitaisia signaaleja, jos kotona on rajat, mutta kylässä se kaveri pääseekin niistä samoista rajoista kuin koira veräjästä minun salliessani. Ollaan itseasiassa tästä asiasta keskusteltukin aikaisemmin ystävieni kanssa, joilla on lapsia ja jokaiselle on ollut ihan selviö, että näin toimitaan. Eikä kyllä haittaa tippaakaan, jos minun lastani ystäväni komentaa. Turhastahan meillä ei komenneta, vaan nimenomaan aiheesta (vaaratilanne, lasten väliset kiistat jne.).

Saattoi vähän mennä aiheen vierestä tämä, mutta ihan aiheeseen voisin kommentoida, että nostapa kissa pöydälle ystäväsi kanssa. Ja tällä tarkoitan ihan ystävällisessä hengessä käytyä keskustelua kasvattamisesta "miten teillä, näin meillä, voitaisko mekin sopia..."-tyyliin.

 

["aapee"]

Kiitos. Jotenkin tästä tilanteesta ja kaikesta tapahtuneesta tullut iso möykky sisälleni. Ja tietysti kun mieli on jo paha, niin kaiken ottaa vielä herkemmin itseensä ja pahoittaa mieltään lisää.

Ystävä on ollut minulle todella tärkeä, mutta nyt tuntuu, ettei hänen elämäänsä enää mahdu muita kodin ulkopuolelta.

 

["aapee"]

Kiitos sullekin Anni vinkeistä. Mä olen myös aina yrittänyt olla jonkinlainen sovittelija lasten kanssa, kun he tosiaan ovat vielä näin pieniä. Ja mä kyllä myös komentaisin yhtä lailla omaa kuin kaverinkin, jos niin tarvis tehdä. Mut se, että kaverini suoraan menee omansa puolelle tuossa tilanteessa, jossa lapseni jo leikki sillä lelulla.

Harmittaa, etten saanut suutani auki. Pelkään vaan, mitä sieltä pian pääsee..

 

[Phoebsi]

[QUOTE="aapee";24912090]Kiitos. Jotenkin tästä tilanteesta ja kaikesta tapahtuneesta tullut iso möykky sisälleni. Ja tietysti kun mieli on jo paha, niin kaiken ottaa vielä herkemmin itseensä ja pahoittaa mieltään lisää.

Ystävä on ollut minulle todella tärkeä, mutta nyt tuntuu, ettei hänen elämäänsä enää mahdu muita kodin ulkopuolelta.[/QUOTE]


Kyllä minullekin oma lapsi on tärkein, ja esikoisen kanssa en tiennyt niitä "sääntöjä" mitä olemassa oli. Omaa lastaan puolusti, ja saatoin tehdä siinä monta virhettä jonkun toisen mielestä.

En ihan ymmärrä tuota lausetta, että kun ystäväsi lapsi syntyi, ei sinun lapsesi enää ollut hänelle tärkeä. Olisiko pitänyt olla? Onko hänen käytöksensä muuttunut ihan radikaalisti, vai onko hän oman lapsensa lumoissa? Vai onko sinun lapsesi hänen mielestään päällekäyvä ja leluja vievä, ja hän puolustaa omaansa?

Lasten kanssa on joskus rankkaa, eikä sitä jaksa kiinnostua muista kodin ulkopuolella. Jos olette ystäviä, voit ottaa asian puheeksi, kunhan olet hetkeksi miettinyt asiaa myös hänen kannaltaan.

 

[äityli neljälle]

Ehkä te molemmat olette hieman herkkiä esikoisten äitejä.
Kannattaa ihan avoimesti jutella tuon ystävän kanssa ja kertoa, mikä sinua painaa. Jos hän on ystävyytesi arvoinen, hän kestää kritiikkisi ja voitte jatkaa ystävyyttä. Mukavaahan se olisi, kun teillä on miltei samanikäiset lapset.

 

["aapee"]

Kyllä minullekin oma lapsi on tärkein, ja esikoisen kanssa en tiennyt niitä "sääntöjä" mitä olemassa oli. Omaa lastaan puolusti, ja saatoin tehdä siinä monta virhettä jonkun toisen mielestä.

En ihan ymmärrä tuota lausetta, että kun ystäväsi lapsi syntyi, ei sinun lapsesi enää ollut hänelle tärkeä. Olisiko pitänyt olla? Onko hänen käytöksensä muuttunut ihan radikaalisti, vai onko hän oman lapsensa lumoissa? Vai onko sinun lapsesi hänen mielestään päällekäyvä ja leluja vievä, ja hän puolustaa omaansa?

Lasten kanssa on joskus rankkaa, eikä sitä jaksa kiinnostua muista kodin ulkopuolella. Jos olette ystäviä, voit ottaa asian puheeksi, kunhan olet hetkeksi miettinyt asiaa myös hänen kannaltaan.

Kyllä minullekin oma lapsi on tärkein ja rakkain. Mutta ystäväni on myös tärkeä ja näin ollen myös hänen lapsensa. Ajattelin sen olevan molemmin puolista. En osaa tarkkaan selittää, mitä tarkoitan tuolla, ettei ystäväni enää jaksanut kiinnostua lapsestani omansa synnyttyä. Mut esim. hän ei kysellyt enää lapseni kuulumisia, aina puhuttiin vaan hänen lapsestaan, hän ei ottanut lastani enää syliin, vaikka minusta oli ihanaa pidellä hänen lastaan. Ja juuri sellaista hyshyshys nyt-meininkiä, ettei "Liisa" säikähdä. Tai lapseni teki hampaita ja kiukku oli sen mukaista, niin ystävä tokaisi vaan tyyliin "järjetöntä möykkää, menee korvat".

Nyt täytyy hetkiseksi poistua koneelta, mutta tulen illalla uudestaan. Josko oppisin tästä keskustelusta jotain.

 

["vieras"]

1,5-vuotias nyt on jo tahtoiässä ja leikit raisumpia kuin alle 1-vuotiaan. Silti 1,5-vuotias ei pysty vielä jakamaan lelujaan ja vasta harjoittelee asiaa. Minusta siis alle 1-vuotias, joka yleensä on helposti harhautettavissa jonkun toisen lelun pariin, voi joustaa. Toki siis 1,5 v:llekin pitää tapoja opettaa tietenkin, mutta ei joka asiasta tarvitse vääntää noin pienen kanssa, jos kilpakumppani on vielä vauva. Samoin ihminen on väkivaltaisimmillaan noin 2-vuotiaana, joten isompi lapsi on täysin arvaamaton lyömisissä ja tönimisissä, mutta ei tee sitä tahallaan tai ei ole silti huonosti kasvatettu. Opettaa ja kieltää silti pitää, mutta esikoisten äidit eivät vielä vauvan kanssa aina ymmärrä tätä spontaania pahoinpitelyä..


Ystäväsi toivottavasti ymmärtää 1,5-vuotiaan ja alle 1-vuotiaan eron, kun oma lapsi kasvaa.
Enkä nyt tarkoita, että 1,5-vuotiasta ei tarvitsisi kieltää tai neuvoa. Tarvitsee tietenkin, eihän sitä muuten opi olemaan toisten kanssa.

 

["aapee"]

[QUOTE="vieras";24912220]1,5-vuotias nyt on jo tahtoiässä ja leikit raisumpia kuin alle 1-vuotiaan. Silti 1,5-vuotias ei pysty vielä jakamaan lelujaan ja vasta harjoittelee asiaa. Minusta siis alle 1-vuotias, joka yleensä on helposti harhautettavissa jonkun toisen lelun pariin, voi joustaa. Toki siis 1,5 v:llekin pitää tapoja opettaa tietenkin, mutta ei joka asiasta tarvitse vääntää noin pienen kanssa, jos kilpakumppani on vielä vauva. Samoin ihminen on väkivaltaisimmillaan noin 2-vuotiaana, joten isompi lapsi on täysin arvaamaton lyömisissä ja tönimisissä, mutta ei tee sitä tahallaan tai ei ole silti huonosti kasvatettu. Opettaa ja kieltää silti pitää, mutta esikoisten äidit eivät vielä vauvan kanssa aina ymmärrä tätä spontaania pahoinpitelyä..


Ystäväsi toivottavasti ymmärtää 1,5-vuotiaan ja alle 1-vuotiaan eron, kun oma lapsi kasvaa.
Enkä nyt tarkoita, että 1,5-vuotiasta ei tarvitsisi kieltää tai neuvoa. Tarvitsee tietenkin, eihän sitä muuten opi olemaan toisten kanssa.[/QUOTE]

Minä olen kyllä ihan samaa mieltä. Mut tietysti sit, kun ystäväni lapsi kasvaa, omani on taas isompi ja vielä enemmän uhmaikäinen. Eli siis yhteenotoilta ei voi välttyä tulevaisuudessa ja voin kuvitella, että oma lapseni on kaikkiin kinoihin syyllinen siinä kohtaa. Miksi voikin ystävyys olla välillä näin vaikeeta. Surettaa todella paljon, kun tunnen, että olen menettämässä ystäväni. Ja tarkoitan sitä, että en enää halua pahoittaa mieltäni vaan otan ennemmin etäisyyttä.

 

["vieras"]

Yksi ystäväni alkoi tuntua melko etäiseltä ensimmäisen lapsen saatuaan. Tuntui, että hänen elämässään ei ollut enää muuta kuin lapsi ja oma perhe, mutta ajattelin, että se on vain joku vaihe tai jos ei ole, niin aika sen näyttää. Jatkoin ystävyyttä ja aika pian vaihe menikin ohi. Muiden lasten synnyttyä sellaista ei hänelle enää tullut. Ehkä ystävälläsi (tai itselläsikin) on joku vastaanlainen vaihe menossa.

 

[mietin niin]

[QUOTE="vieras";24913446]Yksi ystäväni alkoi tuntua melko etäiseltä ensimmäisen lapsen saatuaan. Tuntui, että hänen elämässään ei ollut enää muuta kuin lapsi ja oma perhe, mutta ajattelin, että se on vain joku vaihe tai jos ei ole, niin aika sen näyttää. Jatkoin ystävyyttä ja aika pian vaihe menikin ohi. Muiden lasten synnyttyä sellaista ei hänelle enää tullut. Ehkä ystävälläsi (tai itselläsikin) on joku vastaanlainen vaihe menossa.[/QUOTE]

Peesi.

Ensimmäistä kertaa äidiksi tulevalle äitiytyminen voi olla rankka kokemus. Hänellä voi olla tunteita ja ajatuksia, joista hän ei kehtaa tai halua kertoa edes sinulle, mutta jotka säteilevät hänen käytökseensä. Ja käytöksen taustalla voi olla hänen oma hankala äitisuhteensa tai hänen varhaisvuosinaan kokemat asiat.

Ajattelemattomaltahan nuo aloittajan esimerkit tuntuivat, mutta koeta jatkaa. Jos hän on yhtäväsi, niin ei siitä noin vaan kannata hyllyttää. Pikemminkin itse huomioimalla sitäkin enemmän sekä hänen lastaan että omaasi voit omalla esimerkilläsi vaikuttaa, jopa enemmän ja tehokkaammin kuin keskutelulla, jossa kissa on pöydällä.

 

[herttileijaa]

[QUOTE="aapee";24911945]

Lapseni leikki lelullaan, jonka tietysti ystäväni lapsi halusi samaan aikaan itselleen. Siitä tuli tietysti huutoa, kun minun lapseni ei antanut lelua pois vaan halusi itse leikkiä sillä. Sanoin sitten siinä, että ettekö voisi leikkiä vuorotellen, ettei tarvitse tapella. No ystäväni sanoi sitten lapselleni, mielestäni aika töykeästi,
että älä nyt lelua itselläsi omi, anna "Liisankin" leikkiä! Näethän, että lelua haluaa muutkin katsella.
Ja niin lelu lähti lapseni käsistä.[/QUOTE]

:O kyllä olisin jo sanonut tuossa tilanteessa että hänen äitinä pitää tajuta ettei toisen etenkään lapsen käsistä revitä leluja pois.

 

["aapee"]

Niin, minäkin olen ajatellut, että joku vaihe menossa. Se vaihe vaan tuntuu kestävän. Hänellä kyllä ollut aika rikkinäinen lapsuus, että voisko se sitten jotain sellaista olla. Ja kai mä jotenkin haluaisin kokea, että oma rakas lapseni olis tärkeä myös ystävälleni. En tiedä.. saatan olla ihan liian herkillä tämän kanssa.

Tuo vinkki, että huomioisin yhä vaan enemmän ystäväni lasta, on hyvä. Tosin olen mielestäni sitä jo yrittänytkin. Ja toisaalta en haluais suosia hänen lastaan ystäväni mieliksi oman lapseni tappioksi. Esim. juuri tilanteessa, jossa koen lapseni tulevan väärin kohdelluksi.

Ensi kerralla avaan suuni. Tuntuu vaan, ettei mulla ole mitään sanoja vaikka sanottavaa olis todella paljon.

 

["aapee"]

:O kyllä olisin jo sanonut tuossa tilanteessa että hänen äitinä pitää tajuta ettei toisen etenkään lapsen käsistä revitä leluja pois.

No juu, olisi kyllä pitänyt! Mutta tiedätkö, mä tyyliin vaan tuijotin monttu auki ja mielessä suutuin vaan lisää. Tietty jotain siinä sanoin, mutta en varmaan tarpeeksi selvästi. Typerää, niin niin typerää. Mutta näin siinä kävi. Jälkeenpäin olen kyllä käynyt tuon tilanteen mielessäni läpi ja sanatkin löytyi helposti.