Olen 30-vuotias kahden lapsen äiti, lapset ovat 3v ja 8kk. Viime aikoina olen tuntenut itseni ahdistuneeksi, kaikki tekemäni tuntuvat vaativan mahdottomia ponnisteluja.
Koti on sotkuinen, siis todella sotkuinen, sillä en vain pysty siivoamaan ja kun sitä sekasortoa katsoo, ahdistaa vielä enemmän. Vanhempi lapsista syö luvattoman usein eineksiä, sillä en vain saa aikaiseksi kokata kotiruokaa.
Parisuhde on ollut jo pidemmän aikaa huonolla tolalla, seksiä on ollut nuorimmaiseb syntymän jälkeen 3 kertaa, eikä se tunnu minusta miltään. Miestä tämä tietenkin ahdistaa, itsekin haluaisin haluta enemmän, mutta kun ei niin ei.
Lapsiani rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta viime aikoina huomaan huutavani varsinkin tuolle uhmikselle joka asiasta. Itkettää käytökseni, koska tiedän hänen hakevan vain huomiota minulta. Nuorimmainen vaatii myös osansa, en ole nukkunut hänen syntymänsä jälkeen kuin 2-3h pätkiä. Aamulla olen tuplasti niin väsynyt, kuin illalla nukkumaan mennessäni.
Jotenkin en saa sanotuksi tätä kaikkea ääneen esim neuvolassa, vaan kuulumiset kuittaan sillä perinteisellä "ihan hyvin on mennyt, mitäpä meillä." En halua alkaa purkamaan omia surujani, koska aikakin on jo niin rajallinen ja se menee lapsen kasvun tutkimiseen.
Mitä tällaisille tunteille voi tehdä? Pitäisikö hakea apua vai koittaa vain kestää, kunnes nuorimmainen kasvaa ja alkaa nukkua, jolloin itsekin saisin unta, ehkä se helpottaisi...
Koti on sotkuinen, siis todella sotkuinen, sillä en vain pysty siivoamaan ja kun sitä sekasortoa katsoo, ahdistaa vielä enemmän. Vanhempi lapsista syö luvattoman usein eineksiä, sillä en vain saa aikaiseksi kokata kotiruokaa.
Parisuhde on ollut jo pidemmän aikaa huonolla tolalla, seksiä on ollut nuorimmaiseb syntymän jälkeen 3 kertaa, eikä se tunnu minusta miltään. Miestä tämä tietenkin ahdistaa, itsekin haluaisin haluta enemmän, mutta kun ei niin ei.
Lapsiani rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta viime aikoina huomaan huutavani varsinkin tuolle uhmikselle joka asiasta. Itkettää käytökseni, koska tiedän hänen hakevan vain huomiota minulta. Nuorimmainen vaatii myös osansa, en ole nukkunut hänen syntymänsä jälkeen kuin 2-3h pätkiä. Aamulla olen tuplasti niin väsynyt, kuin illalla nukkumaan mennessäni.
Jotenkin en saa sanotuksi tätä kaikkea ääneen esim neuvolassa, vaan kuulumiset kuittaan sillä perinteisellä "ihan hyvin on mennyt, mitäpä meillä." En halua alkaa purkamaan omia surujani, koska aikakin on jo niin rajallinen ja se menee lapsen kasvun tutkimiseen.
Mitä tällaisille tunteille voi tehdä? Pitäisikö hakea apua vai koittaa vain kestää, kunnes nuorimmainen kasvaa ja alkaa nukkua, jolloin itsekin saisin unta, ehkä se helpottaisi...