G
ghmuutm
Vieras
Opiskelen hoitajaksi ensimmäistä vuotta ja kyseessä on perusharjoittelu joka vasta alkoi.. Minulla on mahatava ohjaaja, ehkä vähän liiankin mahtava, koska se saa minut tuntemaan itseni vielä enemmän kamalaksi.... En todellakaan voi olla kuten hän, mutta koska kyllä aioan sanoa sen ääneen ettei perushoito ole mitään rakettitiedettä ja hän on työtä 30v tehnyt ja tuossa pisteessä=rautainen ammattilainen, meneekö minullakin 30v olla hyvä hoitaja??? Blaablaa kokoajan työssään kehittyy ja en tietenkään ole vielä siis mikään enkä kukaan, mutta tarkoitan että tunnen itseni NIIIIN avuttomaksi hänen kanssaan!! Oikeasti ehkä yksin osaisinkin jotain, mutta en tietenkään yksin saa edes juuri mitään tehdä. Vielä..
Mutta en halua olla se ylimielinen opiskelija että "kyllä minä osaan", mutta olisiko se parempi kuin tämä paniikki???? Okei en ole missään paniikissa potilaiden kanssa, mutta lähellä se on.
Yksi asia on se, että kommunikointini on maailman luonnottominta. Oikeasti. Olen todella puhelias ja ulospäinsuuntautunut ihminen kun tutustun ihmisiin, mutta olen myös todella varautunut tarkkailija. En ainakaan ryntää suin päin sähläämään tilanteisiin, mutta ei tässä kuukauden harjoittelussa ole aikaa mitään sydänystäviä näistä vanhuksista tehdä!
Miten ihmeessä voin kommunikoida luontevammin vanhuksille?? En osaa kuvitella heitä esim isovanhemmikseni (siis ihan vaan pintapuolisesti), koska en vaan osaa.. he ovat kuitenkin huonokuntoisia sairaita ihmisiä, en tajua miksi sellaisiin on niin vaikea suhtautua??
Toinen asia on asiakkaiden väkivaltaisuus.. Ajattelin jotenkin sen olevan pelottavaa lähinnä sen takia, että satutan itseni tai että joku kaataa minua ja tilanne menee ihan holtittomaksi...
mutta siis totuushan on että tuollaiset läpsimiset, tuuppimiset yms ovat ihan arkea tietyillä osastoilla.. Yksi mummo läppäisi minua, siis vihaisena selkään ja alkoi vittuilemaan miten ihmeessä tuohonkin suhtautuu tälläinen nuori tyttönen?? Oikasti olin vaan että jaa, eipä se nyt kova lyönti siis kivun kannalta ollut, mutta minulle tuli jotenkin niiiiin häväisty olo.. siis sain mummolta turpaan (melkein).. siis menin henkisesti ihan lukkoon vaikka tiesin että potilaat voivat tehdä mitä vaan, mutta se että söpö kaupan kassalla kolikoita laskeva mummo vittuilee ja lyö selkään, siis satuttamismielessä niin että kumina käy, en tiedä miten seuraavalla kerralla suhtaudun koska se tunne mikä siitä tulee on jotain sanoin kuvaamatonta häpeän, ahdistuksen, voimattomuuden, suunnattoman tyhmyyden ja pakokauhun sekaista tunnetta. En tajua... Miten tuohon voi suhtautua?
Mummo siis hermostui kun ei ymmärtänyt jotain, kysyin että mitä et ymmärrä siis ja sitten hän jotenkin hermostui.. Hän meni hetken päästä toisen hoitajan luo joka kysyi saman kysymyksen ja sai selkeän vastauksen ja ohjasi mummon istumaan. Itse yritin ihan samaa muttei mitään reaktiota, paitsi mummon ahdistus. Mummo on siis dementoitunut, että vaikka tutun hoitajan jotenkin tuntee, kyse ei kuitekaan ole samalaisesta tuttuudesta kuin muistavilla potilailla. En tarkoita että minun pitäisi olla kuten hän, mutta mitä ihmettä teen jatkossa jos teen kuitenkin samat kuin muut, puhun selkeästi ja lempeästi jne mutta saan aikaan ahdistusta ja muut hoitajat turvaa? Joo tuttu on aina tuttu mutta miten korjaan asian kun en voi aina turpaan ottaa
Tiedän että sanaton viestintä on isommassa roolissa mutta en vaan kertakaikkiaan osaa ola tuollaisessa ympäristössä olla rento . Miten voin kehonkielelläni sen muka näyttää että hei olen ihan kivakin. Koen tietäväni teorian tasolla miten small talkia vedetään, mutta sanat tuleva ulos suustani silsi ei minun-sanoinani.. Tarkoitan siis että tiedän ainakin mitä ei sanoa, en töksäyttele loukkaavista aiheista ym. Ehkä se on ajan kysymys mutta tekisi mieli luovuttaa, sen takia etten ainakaan itse haluaisi että näin paska hoitaja hoitaisi minua tai äitiäni! Mietin tosissani, että selviän tästä harjoittelusta vain livistämällä aina vaikeasta tilanteessa ja tutkailemalla tilanteet niin etten joudu levottomien vanhusten kanssa olemaan.. kamalaa, tiedän! pitäisihän tässä oppia mutta se mihin aion suuntautua onnistuu kyllä ilman näitä taitojakin. toisaalta haluan vaan tänne purkaa ajatuksiani 
Tiedän että perusharjoittelu kertoo paljon ja moni sen jälkeen luovuttaa.. Minä en kertakaikkiaan halua kuulua tuohon ryhmään, minulle koulutukseen pääsy ei ollut mikään itsestään selvyys ja koen olevani, uskokaa tai älkää, jollain muulla osastolla parempi ja joku päivä jopa hyvä. Minulla on hirveä motivaatio ja haluan hoitajaksi, en vaan tälläiselle osastolle, ei paskan pesun takia, vaan se henkinen taakka ei kiinnosta yhdessä kommunikointipulan takia. Ja on nuo osastot suoraan sanottuna aika tylsiäkin. Haluan tuloksellisemmalle osastolle ja koska no en selvästikään sovi vanhusten pariin, siis sellaisten sänkykuntoisten.
Mietinkö vaan liikaa? tekevätkö kaikki muut vaan tunteella ja taidolla, miettimättä kokoajan? Haluan olla hyvä hoitaja, mutten todellakaan koe olevani mikään perfektionisti, koska opiskelut on niin alussa. Todella noloa että koulun tunneilla kaikki on ok, ja olen innoissani ja mikään juttu ei siellä kyllä ahdista, mutta nämä vanhusosastot saavat minusta sellaisia puolia ja jäykkyyttä esiin mitä en tiennyt minussa olevan! Ja arvatkaa onko näitä asioita vaikea käsitellä kun niiden olemassaolo ei edes teinnyt ja ne ilmenevät vain tuolla?? Kuulostan ehkä nuorelta ja naurettavalta, mutta kirjoitan tämän siksi, että haluan olla parempi, haluan että henkinen ahdistus laskee ja että voin kontrolloida sitä edes vähän, ja että olen luontevampi ja uskon taas itseeni! =) hjälp!
Mutta en halua olla se ylimielinen opiskelija että "kyllä minä osaan", mutta olisiko se parempi kuin tämä paniikki???? Okei en ole missään paniikissa potilaiden kanssa, mutta lähellä se on.
Yksi asia on se, että kommunikointini on maailman luonnottominta. Oikeasti. Olen todella puhelias ja ulospäinsuuntautunut ihminen kun tutustun ihmisiin, mutta olen myös todella varautunut tarkkailija. En ainakaan ryntää suin päin sähläämään tilanteisiin, mutta ei tässä kuukauden harjoittelussa ole aikaa mitään sydänystäviä näistä vanhuksista tehdä!
Miten ihmeessä voin kommunikoida luontevammin vanhuksille?? En osaa kuvitella heitä esim isovanhemmikseni (siis ihan vaan pintapuolisesti), koska en vaan osaa.. he ovat kuitenkin huonokuntoisia sairaita ihmisiä, en tajua miksi sellaisiin on niin vaikea suhtautua??
Toinen asia on asiakkaiden väkivaltaisuus.. Ajattelin jotenkin sen olevan pelottavaa lähinnä sen takia, että satutan itseni tai että joku kaataa minua ja tilanne menee ihan holtittomaksi...
mutta siis totuushan on että tuollaiset läpsimiset, tuuppimiset yms ovat ihan arkea tietyillä osastoilla.. Yksi mummo läppäisi minua, siis vihaisena selkään ja alkoi vittuilemaan miten ihmeessä tuohonkin suhtautuu tälläinen nuori tyttönen?? Oikasti olin vaan että jaa, eipä se nyt kova lyönti siis kivun kannalta ollut, mutta minulle tuli jotenkin niiiiin häväisty olo.. siis sain mummolta turpaan (melkein).. siis menin henkisesti ihan lukkoon vaikka tiesin että potilaat voivat tehdä mitä vaan, mutta se että söpö kaupan kassalla kolikoita laskeva mummo vittuilee ja lyö selkään, siis satuttamismielessä niin että kumina käy, en tiedä miten seuraavalla kerralla suhtaudun koska se tunne mikä siitä tulee on jotain sanoin kuvaamatonta häpeän, ahdistuksen, voimattomuuden, suunnattoman tyhmyyden ja pakokauhun sekaista tunnetta. En tajua... Miten tuohon voi suhtautua?Mummo siis hermostui kun ei ymmärtänyt jotain, kysyin että mitä et ymmärrä siis ja sitten hän jotenkin hermostui.. Hän meni hetken päästä toisen hoitajan luo joka kysyi saman kysymyksen ja sai selkeän vastauksen ja ohjasi mummon istumaan. Itse yritin ihan samaa muttei mitään reaktiota, paitsi mummon ahdistus. Mummo on siis dementoitunut, että vaikka tutun hoitajan jotenkin tuntee, kyse ei kuitekaan ole samalaisesta tuttuudesta kuin muistavilla potilailla. En tarkoita että minun pitäisi olla kuten hän, mutta mitä ihmettä teen jatkossa jos teen kuitenkin samat kuin muut, puhun selkeästi ja lempeästi jne mutta saan aikaan ahdistusta ja muut hoitajat turvaa? Joo tuttu on aina tuttu mutta miten korjaan asian kun en voi aina turpaan ottaa
Tiedän että sanaton viestintä on isommassa roolissa mutta en vaan kertakaikkiaan osaa ola tuollaisessa ympäristössä olla rento . Miten voin kehonkielelläni sen muka näyttää että hei olen ihan kivakin. Koen tietäväni teorian tasolla miten small talkia vedetään, mutta sanat tuleva ulos suustani silsi ei minun-sanoinani.. Tarkoitan siis että tiedän ainakin mitä ei sanoa, en töksäyttele loukkaavista aiheista ym. Ehkä se on ajan kysymys mutta tekisi mieli luovuttaa, sen takia etten ainakaan itse haluaisi että näin paska hoitaja hoitaisi minua tai äitiäni!
Mietin tosissani, että selviän tästä harjoittelusta vain livistämällä aina vaikeasta tilanteessa ja tutkailemalla tilanteet niin etten joudu levottomien vanhusten kanssa olemaan.. kamalaa, tiedän! pitäisihän tässä oppia mutta se mihin aion suuntautua onnistuu kyllä ilman näitä taitojakin. toisaalta haluan vaan tänne purkaa ajatuksiani Tiedän että perusharjoittelu kertoo paljon ja moni sen jälkeen luovuttaa.. Minä en kertakaikkiaan halua kuulua tuohon ryhmään, minulle koulutukseen pääsy ei ollut mikään itsestään selvyys ja koen olevani, uskokaa tai älkää, jollain muulla osastolla parempi ja joku päivä jopa hyvä. Minulla on hirveä motivaatio ja haluan hoitajaksi, en vaan tälläiselle osastolle, ei paskan pesun takia, vaan se henkinen taakka ei kiinnosta yhdessä kommunikointipulan takia. Ja on nuo osastot suoraan sanottuna aika tylsiäkin. Haluan tuloksellisemmalle osastolle ja koska no en selvästikään sovi vanhusten pariin, siis sellaisten sänkykuntoisten.
Mietinkö vaan liikaa? tekevätkö kaikki muut vaan tunteella ja taidolla, miettimättä kokoajan? Haluan olla hyvä hoitaja, mutten todellakaan koe olevani mikään perfektionisti, koska opiskelut on niin alussa. Todella noloa että koulun tunneilla kaikki on ok, ja olen innoissani ja mikään juttu ei siellä kyllä ahdista, mutta nämä vanhusosastot saavat minusta sellaisia puolia ja jäykkyyttä esiin mitä en tiennyt minussa olevan! Ja arvatkaa onko näitä asioita vaikea käsitellä kun niiden olemassaolo ei edes teinnyt ja ne ilmenevät vain tuolla?? Kuulostan ehkä nuorelta ja naurettavalta, mutta kirjoitan tämän siksi, että haluan olla parempi, haluan että henkinen ahdistus laskee ja että voin kontrolloida sitä edes vähän, ja että olen luontevampi ja uskon taas itseeni! =) hjälp!
Mutta tuo ahdistus on kyllä kamalaa kaikkien takia, muutenkin kun elämä on aika hektistä niin en ehdi kotona edes rentoutumaan..