K
Keski-Suomi
Vieras
Olen kahden alle 5-vuotiaan yksinhuoltaja. Vaikka isä pitää lapsia paljon, oli ero ja sen jälkeinen aika minulle todella raskasta, ajatukset junnasi paikallaan eikä mikään kiinnostanut. Olin siis masentunut.
Moni yritti puhua minulle, saada minut näkemään oman tilanteeni mutta en vain tajunnut, uskonut. Masennus kun ei ole koskaan ollut millän tavalla elämässäni, en siis tuntenut masentuneita jne.
Tapasin miehen, alkoholistin. Kuppi rupesi maistumaan myös itselleni. Kertaakaan en ottanut kun lapset oli minulla, mutta isä-viikonloput olin aina ihan sekaisin. Mies oli myös väkivaltainen, mutta minä eron jälkeisessä ajassa kuvittelin olevani niin rakastunut, mies oli muka ihaninta ikinä.
Uskottelin myös itselleni että paha oloni ei vaikuta lapsiin, ihan sama mitä teen silloin kun lapset ei kotona. Lopulta en jaksanut käydä töissä, en tehdä mitään. Lapset hoidin,puin,ruokin, mutta aidosti läsnä en ollut. Kaikki tapahtui pakosta.
Äitini teki lastensuojeluilmoituksen. Sosiaalitoimistosta tuli jyrkkä ukaasi: Mies kiertoon tai lapset isälleen. Hoitoon oli mentävä.
Miehen "jätin." Tapasin siis salaa. Mutta, meni pari kuukautta kun terapia ja lääkitys alkoi purra. Tuli vielä syvempi alamäki, masennuin lisää tajutessani oman idoottimaisuuteni. Tunsin viiltävää syyllisyyttä, itsemurha alkoi pyöriä mukana.
Kunnes, eräänä aamuna heräsin. Mies sammuneena vieressä, pää kipeenä. Ulkona paistoi aurinko, ihana talvisää. Herätin miehen, pakotin ulos. Ja siihen se jäi. Kertaakaan en ole edes vastannut hänellepuhelimeen.
Nyt lääkitys kohdillaan, pää kunnossa ja minulla uusi työ. Lapset voivat hyvin, ovat iloisia ja tasapainoisia. Esikoinen menestyy koulussa ja MINULLAKIN on hyvä olla.
Kun pääsin yli ilmoituksen aiheuttamasta katkeruudesta, olen ollut niin onnellinen että joku välitti, lasten lisäksi myös minusta. Kaikki kunnia entiselle miehelleni ja äidilleni <3 Lastensuojelu asiakkuus päättyy 3 kuukauden kuluttua, ja meidän perheellä on hyvä olla.
Moni yritti puhua minulle, saada minut näkemään oman tilanteeni mutta en vain tajunnut, uskonut. Masennus kun ei ole koskaan ollut millän tavalla elämässäni, en siis tuntenut masentuneita jne.
Tapasin miehen, alkoholistin. Kuppi rupesi maistumaan myös itselleni. Kertaakaan en ottanut kun lapset oli minulla, mutta isä-viikonloput olin aina ihan sekaisin. Mies oli myös väkivaltainen, mutta minä eron jälkeisessä ajassa kuvittelin olevani niin rakastunut, mies oli muka ihaninta ikinä.
Uskottelin myös itselleni että paha oloni ei vaikuta lapsiin, ihan sama mitä teen silloin kun lapset ei kotona. Lopulta en jaksanut käydä töissä, en tehdä mitään. Lapset hoidin,puin,ruokin, mutta aidosti läsnä en ollut. Kaikki tapahtui pakosta.
Äitini teki lastensuojeluilmoituksen. Sosiaalitoimistosta tuli jyrkkä ukaasi: Mies kiertoon tai lapset isälleen. Hoitoon oli mentävä.
Miehen "jätin." Tapasin siis salaa. Mutta, meni pari kuukautta kun terapia ja lääkitys alkoi purra. Tuli vielä syvempi alamäki, masennuin lisää tajutessani oman idoottimaisuuteni. Tunsin viiltävää syyllisyyttä, itsemurha alkoi pyöriä mukana.
Kunnes, eräänä aamuna heräsin. Mies sammuneena vieressä, pää kipeenä. Ulkona paistoi aurinko, ihana talvisää. Herätin miehen, pakotin ulos. Ja siihen se jäi. Kertaakaan en ole edes vastannut hänellepuhelimeen.
Nyt lääkitys kohdillaan, pää kunnossa ja minulla uusi työ. Lapset voivat hyvin, ovat iloisia ja tasapainoisia. Esikoinen menestyy koulussa ja MINULLAKIN on hyvä olla.
Kun pääsin yli ilmoituksen aiheuttamasta katkeruudesta, olen ollut niin onnellinen että joku välitti, lasten lisäksi myös minusta. Kaikki kunnia entiselle miehelleni ja äidilleni <3 Lastensuojelu asiakkuus päättyy 3 kuukauden kuluttua, ja meidän perheellä on hyvä olla.
