Minä en taas tiedä mitä tekisin tuon lapsen kanssa :/

Jaksaakohan kukaan ees lukea tätä.. :/

Nimittäin itselleni ja varsinkin pojan kannalta vaikeaksi ja tuskalliseksi koen sen, että jos hänelle sattuu jotain (esimerkiksi kaatuu tai kaataa jotain, yleensäkin "nolot" vahingot ja tilanteet) poika ei tahdo ollenkaan että häntä lohdutetaan, juoksee yksin omaan huoneeseen tai lähimpään piilopaikkaan ja huutaa että "äiti älä tuu.. äiti älä sano" jos minä yritän kysellä että sattuiko tai sanon että ei ole mitään hätää.. En voi oikein olla kuin mitään ei olis tapahtunut ja toisaalta pahalta tuntuu kun tuollasissa tilanteissa lapsi ei päästä ollenkaan lähelleen.

Luulen että tuo liittyy osittain pojan sairasteluun. Meillä oli sairauden alku hankalaa, lasta satutettiin paljon ja luotto ihmisiin meni, jopa minuunkin kun minua ohjeistettiin tiettyjä harjoituksia tekemään ja myöhemmin selvis että nää jutut on aiheuttanu lapselle paljon kipua. Mietin tässä että pelkääkö poika heti itsensä satuttaessaan, että minä vien hänet lääkäriin tms, siellä kun tuppaa tulemaan aina noita piikkejä ja muita.

Noh kumminkin, tässä mietin ja pohdin sitä, onko tuossa syytä kysellä, olisiko meillä mahdollista mennä johonkin psykologin luo tms, ja kuinkahan ne tuommosta 3,5-vuotiasta osaa näissä asioissa auttaa? Itsestä ainakin tuntuu että minä tarvisin apua siihen, miten tuollasissa tilanteissa mun kannattaa tehdä. Tulee semmoinen pakottava tarve ottaa lapsi syliin kun nään että satuttaa itsensä vaikka kaatuessaan, toinen pidättää selvästi itkua ja huutaa että äiti mee pois Miten siinä voi vaan mennä pois ? :/

Käykö kenenkään lapsi terapiassa ja onko siitä ollu apua? Ja millaiseen ongelmaan ootte käyneet?

 

Höh, ei kellään ilmeisesti oo samaa.. tai toisaalta hyvä

 

kysy neuvolasta lähetettä. uskoisin että poikaa itteenkin ahdistaa kun ei osaa ottaa lohdutusta vastaan.. ei ole kokemusta kyllääkään tästä...

 

On tuossa asiassa mielestäni jotain outoa.. lapsi ei yleensä käyttäydy noin vaan päinvastoin, tulee syliin kun sattuu. Ihan kuin hän haluaisi salata sinulta kivun.

Pohdin vain, että meneekö ohi ajallaan, ja onko lapselle enemmän haittaa jos alkaa kaivelemaan asiaa. Pitäisikö sinun käydä ihan yksin kerran juttelemassa sen neuvolapsykologin kanssa asiasta etkä puhuisi lapselle mitään asiasta.

Minua vietiin lapsena paljon sairaalaan ja minulla oli sairaala-hoitaja-lääkärikammo.

 

Tarkoitin siis, että lapsi ei välttämättä ymmärrä pelkojaan ja voi ahdistua siitä psykologistakin jos pelko on nyt päällänsä. Jos sinä saisit oppia, miten käyttäytyä noissa tilanteissa, niin se voisi auttaa lasta.

 

kuulostaa kamalalta tuo teidän tilanne ja toivon kyllä, että saisit apua tilanteeseen. Viisainta varmaan ottaa itse tuo asia esille esim. neuvolassa ja sitten alkuun käydä yksin juttelemassa asiasta. Ammattilaiset osaavat varmaan neuvoa, että kannattaako lastakin käyttää terapiassa vai mikä on se oikea tapa selviytyä tilanteesta.

jaksamisia sinulle ja pojallesi :hug:

 

Voi pientä mitä sitten tapahtuu jos menet ja otat syliin ja silittelet ja puhut hänelle? Sanot että voi kun sinua sattu ja äitistä tuntuu pahalle kun sinua sattuu että äiti haluaa puhaltaa pipin pois =)

 

On tuossa asiassa mielestäni jotain outoa.. lapsi ei yleensä käyttäydy noin vaan päinvastoin, tulee syliin kun sattuu. Ihan kuin hän haluaisi salata sinulta kivun.

Pohdin vain, että meneekö ohi ajallaan, ja onko lapselle enemmän haittaa jos alkaa kaivelemaan asiaa. Pitäisikö sinun käydä ihan yksin kerran juttelemassa sen neuvolapsykologin kanssa asiasta etkä puhuisi lapselle mitään asiasta.

Minua vietiin lapsena paljon sairaalaan ja minulla oli sairaala-hoitaja-lääkärikammo.

Taidanpa kysellä asiaa heti ens viikolla lääkäriltä kun ylläri pylläri ollaan taas menossa sairaalaan Tuolla sairaalassa on omat psykologit joiden luona olen käyny juttelemassa, jos sieltä järjestyis nyt joku pikakäynti kun tää ongelma tuntuu vaan kasvavan nyt kun tuo uhmaikäkin nostelee päätään meillä. Voihan olla että liittyy just tohon uhmaankin, mutta vaikeahan tuota on katsoa vaan vierestä kun ei voi tietää. Kai "normaali" uhmaikäinenkin silti oikean kivun kohdatessaan tahtoo äidin tai isän syliin ja lohdutusta?

Tuo kivun salailu kyllä on niin pelottava ajatus, varsinkin tuon reuman kannalta. Jos lapsi salailee kipuaan (tosin huomaan lapsen käytöksessä että johonkin sattuu kun on sillon kamalan kärttyinen, väittää silti että ei oo mikään paikka kipee) niin vaikea sitä on hakeutua heti hoitoon.

 

Heippa!

Mä en voi uskoa tätä: toi teksti on kuin olisin sen ite kirjottanu!! Meillä tosin poika on tällä hetkellä 7v mutta tämä ilmiö alko jo paljon paljon pienempänä. Meilläkin poika on sairastellu paljon, 2-3 vuotiaana oli 22 kertaa sairaalassa. Väkisin sai olla pitämässä poikaa, että saatiin näytteitä tms ja itekki oon monesti ajatellu, oisko pojalla perusluottamus syliin menny siinä :'( Sillon ku poika esim. kaatu pyörällä, meidän piti teeskennellä, ettei nähty, muuten alko kauhea raivokohtaus. Jos nähtiin ja tarjottiin syliä niin sillon poika meni ihan pois tolaltaan ja työnsi pois Kaikki nämä vuodet on ollu kuin tunteikas siili: piikit ovat koko ajan pystyssä ja ketään ei haluais päästää lähelle. Päiväkodissa huomasivat saman: poika ei antanu silittää hiuksia, ottaa syliin tms. Nyt, 7vuotiaana kyllä käpertyy viereen jos vaikka luetaan kirjaa tai jotain. Ja jos erikseen pyydän, että tuu käymään sylissä niin tulee mielellään. Ja se selvästi KAIPAA läheisyyttä, ei vaan uskalla pyytää sitä eikä myöskään anna itellensä lupaa ottaa sitä vastaan.

 

vielä: meidän poika todellaki salaa kivun ja on huono kertomaan jos on paha olla. Päiväkodissa sai satikutia siitä, että oli hyökänny tytön kimppuun, joutu jäähylle ja pyysi tietysti anteeks kuten käskettiin ja kärsi kaikki rangastukset "kiltisti". Vasta kotona nukkumaanmenon aikaan selvis, että tyttö olikin purassu poikaa käsivarresta niin, että käsi oli verillä, ja poika oli sen takia hyökänny kimppuun. Ei vaan ollu tätä kertonu hoitajille

 

Voi pientä mitä sitten tapahtuu jos menet ja otat syliin ja silittelet ja puhut hänelle? Sanot että voi kun sinua sattu ja äitistä tuntuu pahalle kun sinua sattuu että äiti haluaa puhaltaa pipin pois =)

Sillon poika huutaa vaan että äiti minä tahdon mennä piiloon ja itkee ja rimpuilee ja vaikertaa ettei sattunut mihinkään.. joskus huutaa että ei piikkiä. Heti kun päästän lapsesta irti niin juoksee pois ja tahtoo olla yksin. Eli tuo että menen ns. väkisin paikalle niin lisää vaan sitä ahdistusta ja huutoa.

Kumminkin laps on sitten muuten kovasti sylissä viihtyvä ja tykkää kun kutitellaan selästä ja tykkää halailusta jne. eli ei ole kuitenkaan mitään sellasta läheisyyden puutetta meillä varmasti.

 

Heippa!

Mä en voi uskoa tätä: toi teksti on kuin olisin sen ite kirjottanu!! Meillä tosin poika on tällä hetkellä 7v mutta tämä ilmiö alko jo paljon paljon pienempänä. Meilläkin poika on sairastellu paljon, 2-3 vuotiaana oli 22 kertaa sairaalassa. Väkisin sai olla pitämässä poikaa, että saatiin näytteitä tms ja itekki oon monesti ajatellu, oisko pojalla perusluottamus syliin menny siinä :'( Sillon ku poika esim. kaatu pyörällä, meidän piti teeskennellä, ettei nähty, muuten alko kauhea raivokohtaus. Jos nähtiin ja tarjottiin syliä niin sillon poika meni ihan pois tolaltaan ja työnsi pois Kaikki nämä vuodet on ollu kuin tunteikas siili: piikit ovat koko ajan pystyssä ja ketään ei haluais päästää lähelle. Päiväkodissa huomasivat saman: poika ei antanu silittää hiuksia, ottaa syliin tms. Nyt, 7vuotiaana kyllä käpertyy viereen jos vaikka luetaan kirjaa tai jotain. Ja jos erikseen pyydän, että tuu käymään sylissä niin tulee mielellään. Ja se selvästi KAIPAA läheisyyttä, ei vaan uskalla pyytää sitä eikä myöskään anna itellensä lupaa ottaa sitä vastaan.

:hug: Tiedätkös, tuo kohta kun kirjotit että pitää teeskennellä ettei huomattu kömmähdystä pitää meillä just samanlailla paikkaansa. Nopeiten ja helpoiten noista tilanteista selviää jos ei kysy asiasta mitään. Tosin tänään esimerkiks poika tossa kaatui kun oli menossa omaan huoneeseen, minä yritin olla huomaamatta mutta silti tää jo valmiiks huutaa että "äiti älä sano mitään.." itku kurkussa ja en sanonut vaan vaihdoin puheenaihetta, hetken jurppi huoneessaan ja tuli sitten takas leikkimään.

 

Heippa!

Mä en voi uskoa tätä: toi teksti on kuin olisin sen ite kirjottanu!! Meillä tosin poika on tällä hetkellä 7v mutta tämä ilmiö alko jo paljon paljon pienempänä. Meilläkin poika on sairastellu paljon, 2-3 vuotiaana oli 22 kertaa sairaalassa. Väkisin sai olla pitämässä poikaa, että saatiin näytteitä tms ja itekki oon monesti ajatellu, oisko pojalla perusluottamus syliin menny siinä :'( Sillon ku poika esim. kaatu pyörällä, meidän piti teeskennellä, ettei nähty, muuten alko kauhea raivokohtaus. Jos nähtiin ja tarjottiin syliä niin sillon poika meni ihan pois tolaltaan ja työnsi pois Kaikki nämä vuodet on ollu kuin tunteikas siili: piikit ovat koko ajan pystyssä ja ketään ei haluais päästää lähelle. Päiväkodissa huomasivat saman: poika ei antanu silittää hiuksia, ottaa syliin tms. Nyt, 7vuotiaana kyllä käpertyy viereen jos vaikka luetaan kirjaa tai jotain. Ja jos erikseen pyydän, että tuu käymään sylissä niin tulee mielellään. Ja se selvästi KAIPAA läheisyyttä, ei vaan uskalla pyytää sitä eikä myöskään anna itellensä lupaa ottaa sitä vastaan.

:hug: Tiedätkös, tuo kohta kun kirjotit että pitää teeskennellä ettei huomattu kömmähdystä pitää meillä just samanlailla paikkaansa. Nopeiten ja helpoiten noista tilanteista selviää jos ei kysy asiasta mitään. Tosin tänään esimerkiks poika tossa kaatui kun oli menossa omaan huoneeseen, minä yritin olla huomaamatta mutta silti tää jo valmiiks huutaa että "äiti älä sano mitään.." itku kurkussa ja en sanonut vaan vaihdoin puheenaihetta, hetken jurppi huoneessaan ja tuli sitten takas leikkimään.

Kyllä se tuntu pahalta aina kun lapsi ei kestäny lohdutusta. Onko lapsesi luonteeltaan millainen? Meillä kun on muutenki erittäin temperamenttinen ja voimakas luonteeltaan ja jotenki poika odottaa itseltään niin paljo, että välillä sydäntä särkee Nyt tosin antaa jo ottaa syliin kun sattuu mutta muutama vuosi sitten oli mahdotonta ees ajatella, että ois saanu edes lähelle mennä.

 

me muuten käytiin psykologilla just ku poika oli 3v, mutta siellä olivat sitä mieltä, että poika on normaali. Nuo vuodet, 3-6 v oli kaikista vaikeimmat kun tuli lisäks kaikkea muutaki. Nyt pikkuhiljaa alkaa näyttämään siltä, että kyky ilmasta tunteita on löytymässä ja aikuisen syli ei ole uhka. Mutta edelleen pojan on niiiiiin vaikea kertoa jos on paha olla/paha mieli tms., että paljon työtä meillä kyllä vielä on :|

 

Poika on tuommonen ujo ja rauhallinen tapaus, kiltti ja iloinen kun kaikki on ok. Semmonen tosi helppo lapsi ollut aina, kovin herkkä vaan. Sitä tässä eniten pelkää että vetäytyykö tuolla tavalla vielä enemmän syrjään sitten kun tulee aika kavereille, nythän me ei voida oikein käydä missään kerhoissa tai muissa.. Älyttömän kiinostunu olis kyllä leikkikavereista ja kyllähän me välillä hänen ikäisiään lapsia nähdäänkin ja pääsee leikkimään.

Mutta sitä vahvemmin epäilen että nää jutut liittyy tohon sairasteluun niinkuin teilläkin varmaan? :/ voihan nenä kun voiskin muuttaa asiat niin et lapsi oliskin terve

 

Meidän poika on 2-vuotias. Kun hän loukkaa itseään, hänkään ei halua että lohdutetaan. Syliin ei tule, sanoo että "eikä, eikä", myöskään ei pidä siitä että voivotellaan hälle että tuli pipi. Pitäis vaan olla vähän taka-alalla ja alkaa jutella niitä näitä. Mikäänlaisia sairaalareissuja ei ole ikinä ollut. Haluaisin lohduttaa mutta kun ei niin ei. En todellakaan tiedä mistä oikein on kysymys.

 

Tälläkin hetkellä jalat näyttää tältä http://www.aijaa.com/v.php?i=1021719.jpg ja vaikea uskoa ettei mukamas kipuja ole kun noin varpaan tyvikin punoittaa, molemmissa jaloissa samoissa kohdissa punotuksia nivelten kohdalla, oikeassa jaloissa vaan aika haaleana toi puna... Mutta että ei voi myöntää että sattuis eikä varpaankynsiäkään voi oikeen leikata noista :/

tää on niin vaan vaikeeta katsoa noita sen jalkoja ja katsoa kuinka toinen yrittää mahdollisimman hyvin peitellä kaiken. Nyt kun tuota ikää alkaa tulemaan lisää ja poika alkaa tiedostamaan tuota sairauttaan ihan toden teolla niin veikkaan ettei tule olemaan helppoa ilman apua. Toivottavasti ottavat tosissaan neuvolassa ja lääkärissä kun puhun näistä meitin ongelmista ens viikolla!

 

Voihan se toki olla ihan luonnekysymyskin, että on niin "kova jätkä", mut kyllä mä meijän tapauksessa epäilen, että kaikilla noilla väkisin pitämisillä on ainakin joku vaikutus ollu. Mutta pikkuhiljaa mennään eteenpäin ja kovasti tehdään työtä sen eteen, että poika osais ilmasta (ja käsitellä) tunteitaan paremmin. Tsemppiä teille. Ja jos tosiaan hälytyskellot soi, puhu ihmeessä asiasta ammattilaiselle!

 

minun poitsu 3v on samanlainen(meillä ei ole mitään sairaalareissui,paitsi yksi kun hän oli 4kk,mutta se mitä tehtiin hälle ei varsinaisesti sattunut).

tämä on alkanut 2vuotiaana, uskoisin että syy löytyy meidän tapauksessa siitä että pojan isi sanoo hälle että isot pojat ei itke! olen kuullut kun näin sanoo(ja kieltänyt isää niin sanomasta,mutta sanoo silti). tämä käytös korostuu aina sen jälkeen kun poitsu on ollu isillä.

kyllä on sydäntä särkevää ku näkee että poikaa sattuu(jos on vaikka kaatunut),ja syli ei kelpaa,poika yrittää pidättää itkua

 

minun poitsu 3v on samanlainen(meillä ei ole mitään sairaalareissui,paitsi yksi kun hän oli 4kk,mutta se mitä tehtiin hälle ei varsinaisesti sattunut).

tämä on alkanut 2vuotiaana, uskoisin että syy löytyy meidän tapauksessa siitä että pojan isi sanoo hälle että isot pojat ei itke! olen kuullut kun näin sanoo(ja kieltänyt isää niin sanomasta,mutta sanoo silti). tämä käytös korostuu aina sen jälkeen kun poitsu on ollu isillä.

kyllä on sydäntä särkevää ku näkee että poikaa sattuu(jos on vaikka kaatunut),ja syli ei kelpaa,poika yrittää pidättää itkua

Voi sitäkin reppanaa Yks vaikeimpia asioita varmaan äitiydessä se kun lapsi torjuu ja tahtoo että äiti menee pois :/ Pojat vielä ottaa varmaan nuo isien sanomiset niin voimakkaasti että yrittää noudattaa sitä pala kurkussa