vieras
Mä tajusin vasta vähän aikaa sitten kuinka masentunut oikeastaan olin pojan ensimmäisen vuoden aikana. Silloin en tajunnut hakea apua,ajattelin että se "kuuluu vauva-arkeen" ja jotenkin vaan pinnistelin päivästä toiseen. Mulle oli ylivoimaista käydä suihkussa,olin niin väsynyt että haluisin vain nukkua ja kuitenkaan en saanut unta. Laskin tunteja ja minuutteja siihen että saan pojan nukkumaan. Uloslähteminen oli varsinainen saavutus,kaikki voimat meni siihen kun sai itsensä pinnisteltyä pihalle edes kaksi kertaa viikossa. Aloin pelätä sosiaalisia tilanteita,kaupassa käyminen yksin oli pahinta mitä tiesin. En halunnut puhua kenenkään kanssa,en halunnut nähdä ketään. Halusin vain olla.
emo
kuin ett kuolemaa ajattelee. Esim. ei vaan jaksa nousta sängystä, ei pysty suoritumaan päivittäisistä askareista jne.
Niin
ja sit vaan roikkuu tässä koneella 
jokainen on jossain elämänsä vaiheessa vähän masentunut (lue saamaton, ei huvita....)mutta hyvä tietysti jos sen huomaa itse, siitähän sitä alkaa paraneminen.
jokainen on jossain elämänsä vaiheessa vähän masentunut (lue saamaton, ei huvita....)mutta hyvä tietysti jos sen huomaa itse, siitähän sitä alkaa paraneminen.
Saraldo
Tämä oli ihan kuin mun näppikseltäni... Ja diagnoosiksi tuli keskivaikea masennus, joka oli seurausta hoitamattomasta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Mä en muista mitään tytön kahdesta ensimmäisestä vuodesta. Kaikki meni ihan sumussa... Välillä kun katsoo valokuvia niin miettii, että mikä ihmeen tilanne tuo on ollut, kun ei yhtään muista. Tai kun katsoo tyttöä alta vuoden ikäisenä, niin se näyttää ihan vieraalta...Alkuperäinen kirjoittaja vieras: