Milloin lopettaa hoidot?

Tänään olen miettinyt miten kauan jaksan tätä ainaista pettymystä.Kannattaako heittää kirves vaan kaivoon, vai mistä saan voimaa jaksaa?!Miten te muut olette jaksaneet ja löytäneet voimaa tehdä päätöksi suuntaaan tai toiseen?

 

En ole vasta kuin hoitojen alkutaipaleella, mutta lopetamme varmaankin hoidot ihan noihin julkisen kolmeen hoitoon. Niissä näkyy jo se, miten asiat menevät ja emme laita enää rahaa määrättömästi kankkulan kaivoon, vaan ostelemme niillä rahoilla jotain mikä saa mielen paremmaksi. ( Raskaustestien negat á 2000 euroa eivät sitä ole..)
Mutta kuten sanottu, meillä on yritystä niin kauan takana, että asiat on prosessoitu jo etukäteen.

 

luumutomaatti Kävin lukaisemassa siun aiemmat viestit ja siellä olit kirjoittanut, et vuosi yritystä teillä takana? Muistaakseni itse tuossa vaiheessa odotin kovasti "kunnon hoitojen" alkua, kun ei plussan plussaa muuhun kuin ovistikkuun tullut. Kaksi vai kolme inssiä meille tehtiin, kun uskoivat vasemman tuuban olevan viel kunnossa - negaa kaikista, vaikka niin hyvältä näytti. Toisen ja viimeisen kohdun ulkoisen jälkeen meille jäi IVF ainoaksi mahdollisuudeksi saada biologinen lapsi yhdessä. Ensimmäisen hoitokierron huonon vasteen vuoksi (emme päässeet edes siirtoon asti) meille kerrottiin hoitojen olevan tässä omilla soluilla. Tässä kohdassa tiputus lapsettomuuteen oli raju. Silloin kävi mielessä, et kuinka pitkälle meidän varat ja miun henkinen kantti tällä kivikkoisella polulla oikein kestää... Luovutettumunasoluhoito, kun maksaa Suomessa paikasta riippuen about 7000e - eikä siinäkään ole mitään takuita onnistumisesta, kuten ei omilla soluilla tehdyissä hoidoissakaan. Adoptiotakin harkittiin ja siskoni jopa tarjoutui luovuttamaan miulle omia solujaan, jotta miun ei tarvitsisi jonottaa munasolua niin kauan... No tälläisiä mietteitä ja aiheita meillä läpikäytiin, kun odotimme Tyksin tuomiota jatkavatko vielä yhden IVF:n kanssa meidän hoitoja. Lupasivat vielä kerran tehdä sen, ihan miun mielenterveyden vuoksi, jottei asia jäisi vaivaamaan lopun ikää.... Tämä lääkäri räätälöi miulle hoitomuodon pitkästä sekä lyhyestä kaavasta ja lopputulos oli paras mahdollinen. Lupasivat tehdä julkisella meille lisää hoitoja, jos tämä raskaus ei ala tai menee kesken. Se oli suunnaton helpotus. Ja suuri onni oli tietysti plussa testiin.

Tällä kertomuksellani tahdon sanoa sen, että itselle oli tärkeää saada kokeilla kaikki mahdollisuudet ennen hanskojen laittamista naulaan. Miun pää ei kestäisi jossittelua myöhemmin, et mitä jos me oltais kuitenkin vielä yritetty. Jostain aina pettymysten jälkeen löytyi uutta toiveikkuutta ja uskoa tulevaisuuteen; ystävistä, täältä palstalta, lemmikeistä ja ihan vaan omasta sisukkuudesta ja jääräpäisyydestä.. Jokaiselle tulee oma raja vastaan jossain vaiheessa hoitojen jatkon suhteen - oli se sitten henkinen tai rahallinen tai parisuhdekysymys jne. Siun kohdalla tämä kivikkoinen tie on alkupuolella ja miusta teillä on kaikki mahdollisuudet vielä tulla hoitojen avulla vanhemmiksi. Näin siis päättelin viesteistäsi. Voimia jatkoon siulle ja Mansikkatytölle! Olkoon onni myötä! :hug:

 

Hei, tekee mieli kommentoida/ottaa osaa tähän pohdiskeluun, vaikka kysymys ei just nyt olekaan ajankohtainen itelle, koska hoidot on vasta ihan alussa. Kiitos Nonna 78 rohkaisevasta ja ihanasta esimerkistä!!
Olen itekin miettiny, että miten kauan tätä epävarmuutta ja toivon ja pelon vaihtelua jaksaa, osaanko lopettaa ajoissa, etten huku tähän lapsettomuuden suruun ja taisteluun ja menetä elämän muita tärkeitä asioita. Mua helpotti, kun me puhuttiin miehen kaa, että mennään vuosi kerrallaan. Tuleva vuosi edetään hoidoissa ja vuoden päästä (jos siltä silloin tuntuu) pysähdytään miettimään, että miten tästä eteenpäin. Mulle jotenkin on tärkeetä, että on ikäänku joku suunnitelma tai tieto siitä, että jos tää kaikki tuntuu liian raskaalta, me voidaan yhdessä päättää myös toisin (niin kipeältä kuin sekin varmasti tuntuisi). Jotenkin luulisin, että itseä ja toista kuuntelemalla tietää, milloin on hyvä vielä jatkaa ja milloin siirryttävä eteenpäin. Mutta tietysti eniten toivon itelleni ja muille näiden palstojen kirjoittajille ja lukijoille, että tätä kysymystä ei jouduttaisi pohtimaan. Mä haluan myös uskoa siihen, että jollain tavoin nää raskaalta tuntuvat vuodet voi olla kuitenkin myös meille hyväks. Ehkä näinä vuosina esimerkiks voi oppia puolisostaan jotain sellaista arvokasta, mitä ei muuten oppis. Toivon ainakin niin.