Millaisia tunteita teillä on herännyt ex-kuopusta kohtaan, kun uusi vauva on tullut taloon?

Meille syntyi toinen lapsi, ja olen hieman hämilläni niistä tunteista, joita minulla on nyt vanhempaa lasta kohtaan. Rakastin ennen aivan täysillä esikoista, mutta nyt vauvan myötä olen alkanut "vieroksua" esikoista, ja tuntuu että olen kurkkua myöten täynnä sen juttuja ja haluaisin keskittyä vain vauvaan. Tuntuu pahalta tällainen tunne. Esikoinen huomaa ehkä minusta hieman, että häntä ei enää huomioida samalla tavalla ja on tietysti hämillään tilanteesta.

Millaisia tunteita teillä on herännyt entistä kuopusta kohtaan tai yleensä muita omia lapsia kohtaan, kun teille on syntynyt uusi vauva? Onko tällaiset tunteet normaaleja, vai pitäiskö mun huolestua siitä, että olen hieman väsähtänyt tällä hetkellä esikoiseen? Tietysti pohjimmiltani rakastan häntäkin aivan tosissaan, mutta jotain on muuttunut, kun toinenkin lapsi valtasi sydämen...

 

Mulla oli odotusaikana kaamee paniikki siitä mitä oon tehnyt tuolle silloiselle kuopukselle.Ihan iteketti että kohta "meidän aika" on ohi ja kohta vauva valtaa meidän suhteen...
Taisi olla äidin napanuora lyhyempi sillä tyttö otti pikkuveljen tosi hienosti vastaan ja mitään mustis juttuja ei ole ollut koko aikana.(nuorempi nyt 8 kk ja vanhempi 2,5 vee)
Eli ikäeroa oli sellaset 1vee 11 kk.

Mutta eikö sitä sanota että eläimetkin potkaisee toisen maailmalle kun vasa tulee emälle,ehkä tuo on vain sitä luonnonkiertokulkua.

Mulla oli vähän päinvastoin,imetyshetket välillä oli tuskaa kun olisin tytön kanssa halunnut tehä juttuja mutta pian se laantui ja äitikin toipui..
Mä sain apua mammoilta ja vein tyttöä sinne päiväksi niin sain olla vauvan kanssa ihan kaksin ja taas toisinpäin joskus.

Mitä teillä on ikäero lasten välillä?Mä uskon että tuo on ihan normia,eikä syytä huoleen.
Sitä äitinä on niin kiinni pienessä vielä,se symbioosi on suuri.

Mutta hei!!!Mulla on isompia lapsia ja silloin kun tuo tyttö (2,5 vee sitten)syntyi koin vähän samaa.Isommat olivat 6 vee silloin ja koin että ovat NIin isoja,halusin olla vauvan kanssa ja ihan oli välillä pakotettava itsensä olemaan "isojen" kanssa.
Ei sitä kauaa kestänyt,kun arki lähti rullaamaan ja vauva vähän kasvoi,oli ihanaa katsoa kuinka isommat hoitivat ja paijasivat.

Mutta mä uskon että se on ihan luonnon oma juttu,vauvan on saatava tarvitsemansa huomio ja huolenpito,äidissä se ihan sisäänrakennettu juttu.

Jaksamisia!! :hug:

 

Mulla kävi noin meidän koiran kanssa, joka oli ennen mulle niin rakas ja tärkee. :'(

Nykyään menee vaan hermot siihen, ärsyttää sen hössötys ja jokainen haukahdus ja kuratassut jne. Meneeks tää ikinä ohi???

 

mamma80: mulle kävi aivan samalla tavalla koiran kanssa alussa ja itkin kun oli niin huono omatunto, koiramme oli meille kuin lapsi ennenkuin vauva syntyi. Säälin koiraa aivan älyttömästi ja toisaalta en voinut antaa sille enempää aikaa kun oli pieni vauva koko ajan sylissä. Koira kuitenkin otti tosi hyvin vauvan, alussa vähän mustis mutta ei koskaan uhkaavasti. Voin kuitenkin lohduttaa että tuo tunne että koira ärsyttää, menee ohi! Pitää vaan antaa koiralle hellyyttä ja huomioida sitä vaikkei millään jaksaisi ja vauvan kasvaessa koirakin pääsee takaisin huomion keskipisteeseen (siis vauvan ohelle). Meillä nyt tyttö 9 kk ja tietenkään koiralle ei riitä edellenkään päivällä aikaa niinkuin ennen, mutta toisaalta, mehän oltiin päivällä töissä ennen ja koira nukkui yksin kotona, nyt se edelleenkin nukkuu päivät ja illalla sitten kun tyttö nukkuu, huomioimme koiraa paljon. Ja iltaisin leikimme lattialla koiran ja tytön kanssa.

Alussa vauvaa suojelee niin paljon ja ärsyttää kun lattiat on likaiset koiran jäljiltä yms. Mutta tuo ylihuolehtivaisuus menee ohi ja sehän on vaan hyvä että vauva saa vastustuskykyä koiralta ja mitä puhtaampaa, sen enemmän allergioita Plus että tyttö nauttii niin älyttömästi koiran touhujen seuraamisesta että olen tosi iloinen että meillä tuo rakas koiruli on!

 

Mulla oli vähän vastaavanlaisia tunteita. Esikoinen oli jo 10vee ja tottunut olemaan huomion keskipiste. Sitten tuli vauva ja mustasukkaisuus. Esikoinen ei aluksi edes halunnut koskea vauvaan. ja sama tunne tuli koiraa kohtaan ja myös miestäkin. Koira vaistosi sen ja vähän näytti pelkäävänkin minua sen takia Vaikka en mielestäni mitenkään ilmaissut sitä. Kaipa se oli koiran vaisto. Nykyään huomaa siinä, että ei edelleenkään koske vauvan tavaroihin; ei vie leluja tms. Vaikka esikoisen nallet saa kyytiä, jos pääsee käsiksi. Uskoisin että syy on hormooneissa. Sitä keskittyy niin vauvan hyvinvointiin. Se on kaikki kaikessa ja silloin hetkeksi unohtaa muut tärkeät ihmiset ja eläimet.

Nyt asia on ihan toisin. Esikoinen ei enää ärsytä ja annan huomiota myös hälle yhtä lailla. yhtä suuri rakkaus on molempia lapsia kohtaa :heart: :heart:

Kyllä nuo tunteet sinullakin varmasti ohi menevät! =)

 

Mullakin kävi noin koiran kanssa... Mutta eiköhän se ihmislasten kanssa ainakin tasotu, ne hormonit saa kummia juttuja aikaan! Yritä vaikka viettää kahdenkeskistä aikaa esikon kanssa, teette jotain kivaa niin hänelle ei ainakaan tule sellaista tunnetta että vauva on mennyt ikäänkuin hänen edelleen.

 

Mullakin kävi sama aikoinaan kun esikoinen synty koiraa kohtaan. Mua ärsytti sen tohotus ja ne karvat joita oli joka paikassa. Ja paha mieli oli..ja huono omatunto kanssa.
Nyt meillä on kuukauden ikänen vauva ja poika on 1v ja 3kk. Ja samoja tunteita taas..välillä ärsyttää suunnattomasti pojan touhut ja pahanteot. Rakas ja ihana se on mutta hetkittäin suututtaa hirveesti kun ei tottele ja yritän syöttää tyttöä. Harmittaa keskeyttää syöttäminen jatkuvasti kun joutuu pojan perässä juoksemaan ja komennettaessa vaan nauraa ja tekee kahta kauheemmin
Vauva on kaikenlisäks aika vaativa,ei paljoa viihdy sitterissä tms vaan sylissä pitäis olla koko ajan ja syö välillä tuntukausia nautiskellen.
Isoin lapsi ei niin ärsytä kun on jo niin iso että voi vähän autellakin näitten pienten kanssa.
Kyllä tälläset tunteet ohi menee,se suojeluvaisto on vaan nyt alussa niin raju.
Tossa pari tuntia sitten viimeks raivostutti ja oikeen itketti kun poika syöksy salamana hammasharjan kanssa vauvan luo ja yritti ilmeisesti "pestä hampaita"..pakolla yritti työntää hammasharjan tytön suuhun ja pieni pelästy ja alko itkemään ennenku ehdin hätiin Hyväähän se poika nytkin tarkotti eikä tajua että satuttaa vauvaa..on itekkin niin pieni että on välillä hakusessa että kuinkahan paljo se tajuaa ja mitä sille sanoa/tehdä :/

Mut kai tää tästä kun kasvavat

 

Kun esikoinen syntyi, alkoi koirat (silloin 3kpl, joista 2 vanhuksia) ärsyttämään suunnattomasti, mutta onneksi tunne meni ohi. Nyt meillä 1 koira ja suren suunnattomasti kun se vanhenee, on lasten kanssa täysi kymppi.

Esikoisen kanssa oli todella läheinen suhde ennen vauvan syntymää ja olin todella kiinni lapsessa. Kun uusi vauva syntyi esikoisen ollessa 2v4kk, tutui kuin olisin pettänyt esikoisen ja itkin sitä kun jouduin hoitamaan vauvaa, enkä voinut olla niin paljon isomman kanssa. Pari viikkoa tätä tunnemylläkkää kesti ja tilanteen tasaannuttua esikoinen on alkanut ärsyttämään suunnattomasti.

Nyt vauveli 3kk ja välillä tuntuu, että hermot todella palaa tuon uhmisikäisen kanssa, joka vaatii koko ajan huomiota ja osaa olla todella ärsyttävä :headwall: Onneksi vauvaa kohtaan sentään on kiva. Vaikka molempia rakastaa kovasti, niin olipas yllättävää, kuinka negatiivisia tunteita sitä välillä voi tuntea nimenomaan esikoista kohtaan. Vauvanhoito on minulle pelkkää ihanaa =) Ja hänestäkin tulee kohta uhmisikäinen...

 

Kiitos vastauksista!

Olipas monella ollut koiran kanssa tunnekuohuja!

Meillä lasten ikäero on kolme vuotta, esikoinen on kyllä ollut perheen napa koko elinikänsä, joten vauvan syntymä muutti kuvion totaalisesti.

Mulla on kyllä kanssa surullinen olo lähinnä siksi, että en osaa välittää ja rakastaa esikoista samalla tarmolla kuin aiemmin. Nyt vauva vaan herättää ne voimakkaimmat tunteet. Esikoinen ei oikeastaan tee edes mitään tuhmaa tai tyhmää, mulla vaan ärsyttää sen kuviot...äääh... Ehkä mä tarvisin kahdenkeskistä aikaa vauvan kanssa, jotta tämä uusi äiti-vauva -suhde lähtisi hyvin alulle. Toisaalta tulee surullinen olo siitä, kun huomaan sen katseen, jolla esikoinen katselee minua ja vauvaa, melkein kyynel silmässä ja syrjäytetyn näköisenä... voi pientä!

Tää tunne tuli vaan niin shokkina, en olisi osannut kuvitella tuntevani tällä tavalla omaa rakasta lastani kohtaan. Joku viisaampi ois voinut varoitella, että jotain tulee muuttumaan äidin tunnemaailmassa, kun rakastuu toiseenkin lapseen....

Olen välillä pakottanut itseni ottamaan esikoisen kunnon halaussessioon ja olen vakuutellut tykkääväni ja selittänyt, että vauva vie äitin aikaa nyt, kun se on pieni. Esikko on aaaaiiivan mielissään, kun äiti halailee hetken, niinkuin ennen. Mutta miksi mun täytyy PAKOTTAA itseni tekemään sellaista, mitä ennen tein melkein huomaamatta!

Mutta toivotaan, että nämä tunteet tasoittuu. Kyllä kait jokaiseen lapseen muodostuu ihan omanlainen suhde, mutta rakkautta pitäisi riittää jokaiselle samalla tavalla... :heart:

 

Siis argh, pitkä viestini katosi johonkin bittiavaruuteen... Lyhyemmin samat asiat:

Hyvä ketju, mulla samat pähkäilyt mutta tunteet hiukan toisin päin. Esikoispoika nyt parivuotias, vauva alta kuukauden. Itse olen tosi herkkänä noille esikoisen tunteille. Meinaan itkeä joka kerta, kun poika anoo että "tule äiti vähän leikkimään mun kanssa ja laita vauva pois" ja aina joudun kieltäytymään milloin mistäkin syystä. Ja sitten menee kyyneleet silmissä ja niiskuttaen omaan huoneeseen :'( Meinaa mun äidinsydän ihan pakahtua säälistä ja rakkaudesta :heart: :'( :heart: Itse en siis ole ehkä vielä niin 100% rakastunut vauvaan, kun koko ajan tuntuu, että tämä kaikki on jotenkin "pois" esikoiselta. Älkääkä siis käsittäkö väärin, 99% ajasta esikoinen on TOSI rasittava ja uhmaikäinen, aina pahanteossa...

Olen psykoanalysoinut itseäni ja tullut siihen tulokseen, että tunteet johtuu siitä, että olen itse ainoa lapsi, ja tuollainen syrjäytetyksitulemisen pelko jotenkin koskettaa läheltä tai jotain....

Kyllähän nämä tunteet ajan myötä tasoittuu. Onneksi vauva on ollut tosi helppo, ja aikaa esikoisellekin on kyllä jonkin verran jäänyt.

 

Mulla kävi noin meidän koiran kanssa, joka oli ennen mulle niin rakas ja tärkee. :'(

Nykyään menee vaan hermot siihen, ärsyttää sen hössötys ja jokainen haukahdus ja kuratassut jne.

Minulle kävi juuri noin. Enkä edes itse sitä heti tajunnut :ashamed:
Olen miettinyt kyllä samaa kuin ap:kin,toinen lapsi haaveissa.

 

Tulevalle vauvalle ja esikoiselle tulee ikäeroksi n. 11kk... ja arvatkaas olenko minäkin noita tunteita käynyt läpi, kuten esim. Zirconia Mun olis pitänyt olla onneni kukkuloilaa, kun sain raskaustestistä positiivisen tuloksen, mutta itkinkin ihan vuolaasti esikoisen puolesta :'( Kerrassaan hämmentävät tunteet olleet, vauva on tietysti tervetullut ja toivottu, mutta tuli tuon esikoisen puolesta jotenkin niin paha mieli :ashamed: . Riistänkö häneltä äidin jne., saako tarpeeksi sitten äidin läheisyyttä jne.

Helpottavaa tietää, etten ole ainut =) Mullakin viimeisestä synnytyksestäkin niin lyhyt aika vielä, että terveydenhoitajakin sanoi, kun kerroin, että saattaa vielä hormoonit myllertää ja lujaa, imettelenkin vielä.. Toivotaan että tunteet helpottavat, välillä tuntuu kuin olisin masentunutkin ihan...

Minäkin "tavallaan" ainut lapsi ollut lapsena, sisar minua 10v vanhempi ja muuttanut pois kotoa suhteellisen varhain, ollessani 8v tai 9v, tarkalleen en muista.

 

Oli pakko vastata tähän, kun tuli jotenkin niin paha mieli esikoistenne puolesta. ...Meillä on ikäeroa 1v8kk ja esikko on nyt 2v2kk ja vauva 6 kk. Itse olen ottanut esikon mukaan JOKAISEEN VAUVAN HOITOTAPAHTUMAAN ihan alusta astij a hän on kokenut itsensä jotenkin tärkeäksi siinä hommassa. Vieläkin hän tulee vessaan mukaani pesemään vauvan pyllyä, seisoo siis jakkaralla, että ylettyy lavuaarille. Ja sen jälkeen on hänen vauvojensa pesuvuorot.... alku oli meillä tosi rankkaa ja vauvalla oli koliikkia. Esikko oli tosi mustis ja raapi ja löi vauvaa ja imetykset oli yhtä kammotusta. Oli vaan pakko hyväksyä tilanne ja joka kerta, kun piti/pitää tehä vauvalle jotain, niin tyttö tuli mukaan. Imetyksen aikana luettiin kirjaa jne.

Harvoin löytyy enää ns yhteistä aikaa esikon kanssa, mutta lapset ovat jo nyt kasvaneet yhteen ja esikko huolehtii valtavasti pikkuveljestään. Sitä pitää vaan jotenkin jaksaa ja olla molempien lasten käytettävissä. Siinä menee oma aikansa ennenkuin oppii luovimaan molempien välillä. Mielestäni sisarusta ei kannata ainakaan jättää yksin, vaan esim vauvan voi hoidella kyllä ihan missä tahansa huoneessa tai voi imettää vaikka lattialla istualleen palapeliä tehden.

Kotihommat on kyllä jääny ja pyykkivuori kasaantuu, kun pyrin leikkiin isosiskon kans, jos pikkuveli nukkuu. Eli siivousasiat hoidellaan meijän perheessä sit joskus, kun aikaa on.

mutta mun pointti oli, että jaksakaa äitit ottaa ne esikot huomioon, koska ne on vielä niin pieniä ja ne tarvittee teitä ihan yhtä paljon kuin vauvakin ja alkuvaiheessa varmasti henkisesti enemmänkin.Vauvan tulo perheeseen on ISO kriisi eka lapselle ja sitä pitää jollain tavalla auttaa hyväksymään asia. Meijän terkka sano, että se on sama kuin ukko tois kotiin uuden vaimon ja sanoi, että no niin naiset rakastan nyt sitten teitä kumpaakin. Voimia teille kaikille.

Niin meilä on kans koira ja silloin kun tulin esikoisen kans sairaalasta kotiin, niin mietimme kovasti miten koira suhtautuu jne. Toisen kanssa koko koira-asia ei edes tullut mieleenkään.

 

Mulla tuli tollanen tunne toisia lapsia kohtaan :/ Ennen lähes kaikki, etenkin sukulaislapset, olivat mulle tosi tärkeitä, mutta nyt kun olen saanut oman vauvan niin toisten "kakarat" tuntuu vaan ärsyttävän ja mun vauvani on ainut kullannuppu :ashamed:

 

Oli pakko vastata tähän, kun tuli jotenkin niin paha mieli esikoistenne puolesta. ...Meillä on ikäeroa 1v8kk ja esikko on nyt 2v2kk ja vauva 6 kk. Itse olen ottanut esikon mukaan JOKAISEEN VAUVAN HOITOTAPAHTUMAAN

mutta mun pointti oli, että jaksakaa äitit ottaa ne esikot huomioon, koska ne on vielä niin pieniä ja ne tarvittee teitä ihan yhtä paljon kuin vauvakin ja alkuvaiheessa varmasti henkisesti enemmänkin.Vauvan tulo perheeseen on ISO kriisi eka lapselle ja sitä pitää jollain tavalla auttaa hyväksymään asia.

Joo,tässä ketjussahan on siitä puhuttu että yritetään parhaamme.Ei tunteilleen voi mitään ja musta on upeeta että niistä puhutaan!!

Mulla oli tosiaan samoin kuin monella täällä että oli napanuora tuohon isompaan lapseen niin lyhyt että itketti etukäteen vauvan syntymä.Mulla käynnistettiin jopa 7 päivää kun ei lähtenyt käynnistymään vaan.Mä uskon että en ollut ite valmis ja mieli pisti vastaan niin lujaa.

Kyllä kaikki käsittää että pieniä ne 2-3 vuotiaatkin on ja parhaamme kaikki tehdään.

Ap.aika tekee tehtävänsä ja musta vois olla hyvä että teet kaksin esikon kanssa jotain,jätä vauva isän kanssa ja sitten toisinpäin.Näin on molemmille sitä privaattiaikaa ja huomaat taas kuinka esikon kanssa asiat luistaa kuin ennen!!
Ja taas saat nauttia vauvan kanssa ajasta ilman esikoisen katsetta.

Muistan ite imetyssesssiot kuinka tyttö katseli vieressä ja itelle tuli sellanen olo että olis pitänyt kahtaalle repeytyä.
Halus imettää rauhassa ja keskittyä vauvaan ja toisaalta ottaa tissi suusta ja lähteä tyttösen kanssa leikkimään,halimaan ja paijaamaan...

Jaksuja!!

 

Nepsukka. ei tainnut olla kysymys esikoisen huomioon ottamisesta, vaan äidin tunteista esikoista kohtaan. Varmasti jokainen äiti parhaansa tekee myös esikoisen huomioon ottamisen suhteen, mutta tunteilleenhan ei mitään voi. Ja tosiasia on vaan se että vauva vie äidin ajasta suurimman osan päivästä.

Limeoline meidän vauva on 3.5kk ikäinen ja nyt olen huomannut että samanlailla on löytynyt taas halit, aikaa esikoiselle jne. Minulla oli myös aluksi sitä että esikoinen jäi vähemmälle, vaikka niin en olisi halunnutkaan. Minulla ainakin meni ohi tuo vaihe ja nyt kaikki on taas niin kuin ennenkin. Molemmat lapset tuntuu yhtä rakkailta ja läheisiltä. :heart: ja molempia halailen, suukottelen yhtä paljon

 

Kyllä mä uskon, että tämä tilanne elää ja ollaan menossa parempaan päin. Odotan oikein innolla sitä aikaa, että vauva alkaa ottamaan kontaktia isosiskoon ja pääsevät aloittamaan sisarusten väliset jutut. Ehkä se helpottaa omaa oloani, kun vauva alkaa "sosiaalistumaan".

Olen käytännössä yksinhuoltaja, joten kovin helposti en voi ottaa omaa aikaa kummallekin lapselle. Touhuan kuitenkin ulkona päivittäin esikon kanssa, kun vauva nukkuu vaunuissa päiväunia ja sisällä teemme yhdessä kotiaskareita. Mutta ehkä mun käytöksessä on joku muuttunut, joka viestittää esikoiselle, että äiti ei ole enään pelkästään sinun yksityisomaisuutta. En tiiä...

Hauska kuulla katjanna, että teillä on noinkin pian saatu "tilanne haltuun"! Tuollainen antaa toivoa, että meilläkin joskus on kaksi lasta, jotka molemmat tuntuvat yhtä ihanilta ja jotka molemmat kokevat olevansa yhtä rakastettuja!
:heart: :heart:

 

Kuulostaa tutulta :/

Mulla oli kanssa samantyyppisiä tunteita, sitten kun vauva oli 2,5 viikkoa vanha, esikoisen solisluu murtui kun hän oli isänsä kanssa pihalla ja putosi keinusta. Sitten kun hän tarvitsi paljon apua ja huomiota ja sääliä yms, niin opin taas huomioimaan esikoista enemmän