Miksi tämmöinenkin satuttaa?

Sain sähköpostia pitkästä aikaa eräältä entiseltä kaverilta ja nykyiseltä hyvänpäiväntutulta jonka kanssa ehkä kerran pari vuodessa vaihdetaan kuulumiset. Sillä on samanikäinen poika kuin meidän tyttö. Nyt sain postia että hyvin menee, on jälleen raskaana. Ja sitten piiiiitkä selitys miten rankkaa tää alkuraskaus on kun pitää käydä töissä ja väsyttää ja on pahaolo jne.

Miksi mie tuommoisesta pahastun?? En siis loukkaannu siitä että kertoo tai on raskaana, vaan siitä että mie ottaisin mieluusti kaikki "ikävät" oireet joista kaveri valittaa. Me ollaan tosiaan sitä pikkukakkosta "tehty" kohta vuosi ja toivoa ei kamalasti ole (vuosi on muille lyhyt aika, mulle PITKÄ, mulla pco ja endometrioosi).

Nyt en osaa muuta kuin itkeskellä ja rypeä itsesäälissä, vaikka inhoan itseäni kun olen niin itsekäs että annan toisten onnen satuttaa.

Kai vaan joskus on näitä rankempia päiviä. :headwall:

 

Et ole tässä asiassa ainoa...myös minua satuttaa kuunnella kavereiden raskaushöpinöitä...
Meillä ei ole vielä yhtään lasta suotu ja aika näyttää, että suodaanko...
En ole surullinen siitä, että ovat raskaana, enhän mä heidän lastaan haluaisi vaan oman, mutta silti tuntuu rankalta kuunnella heidän voivottamistaan turvotuksista ym...
Mä ne ottaisin ilomielin vastaan jos vaan suotais...

 

hei!

Tiedän että satuttaa. Minulla on lähipiirissä todella monta joilla joko on pieni lapsi tai ovat raskaana. Entinen työkaveri, kaksi nykyistä työkaveria, sisko, paras ystävä, kaksi serkkua...
Ja itse ollaan yritetty 2.5 vuotta sitä ensimmäistä. hoidoilla ei toistaiseksi olla saatu aikaan mitään tulosta. Tänään sorruin ostamaan pienen vauvanmyssyn, kun olin kaupungilla viimeisillään olevan siskon kanssa. Kotona itkin ja löin päätä seinään, vaikka siskolle jo selitin sitä kuinka olen oppinut lapsettomuuteni hyväksymään...

 

Et ole asiasi kanssa yksin. Samoja tuntemuksia itsellänikin... Viimeksi itkeä tirautin ihan vain mielipahasta, kun eräs toinen, joka on yrittänyt jonkun aikaa toista lasta (itselleni siis tulevan lapsi olisi ensimmäinen) ja oli jo vaipua epätoivoon... mutta nyt, testi oli näyttänyt plussaa. Olin toki iloinen hänen puolestaan, mutta itselleni tuli entisestään ahdistunut ja paha olo...

Sama oikeastaan niiden tuttujenkin kohdalla, joilla on vastasyntyneitä. Mitenpä niillekään sanoa, että tänään en jaksa kyläilyä.. vain lasten takia

 

Peesaan... Toista yritetty viisi pitkän pitkää vuotta. :headwall:

 

Ymmärrän hyvin tunteesi.
Yokozuna, olen samassa tilanteessa. Lasta yritetty kohta kolme vuotta ja parikertaa raskaus alkanut. mennyt kesken vko 6-7. Juuri olen toipumassa viimeksi tehdysta IVC/ICSI joka alkoi mutta keskeytyi. Veljeni vaimo on kohta viimeisillään ja meillä on aina ollut lämpöiset välit. Nyt en ole voinut tavata kälyäni moneen kuukauteen, tekee vain niin pahaa. raskaudesta emme ole kertaakaan jutelleet ja siellä en ole käynyt viimeksi kuin helmikuussa (asumme 15 km päässä) eli matka ei ole syy. ja käyn vielä töissä heidän naapurissa päivittäin! veljeni kanssa voin soitella ja jutella aivan hyvin mutta ei raskaudesta. En vain tiedä mistä saan voimia syksyyn kun vauva tulee... ristiäiset... yms...
Kaikki lohduttaa että sä olet vahva mutta nyt tuntuu että voimat ei riitä. Välillä olen katkerakin että pitääkö minun tämäkin vielä kestää, mitä pahaa olen tehnyt että "yläkerran isäntä" näin rankaisee! (Ei liity tähän mutta taustatietoa, olen 10v sitten menettänyt kihlattuni vaikeaan sairaskohtaukseen ja siitä toipumunen vei aikaa). Onneksi löysin nykyisen mieheni joka on aivan ihana :heart: .

 

Minäkin ymmärrän täysin. Juuri nyt olen taas niin pettynyt, kun yritys ei meidän kohdalla tuota tulosta. Kaikki ystäväni, jotka ovat parisuhteessa ovat jo saaneet vauvan tai ovat raskaana ensimmäistä tai toista kertaa. Heistä kukaan ei ole ainakaan tietääkseni käynyt missään hoidoissa ja ovat esim häiden jälkeen tai jo niitä ennen tulleet raskaaksi hyvin nopeasti. Koen itseni täysin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, enkä voi vilpittömästi iloita heidän puolestaan, koska itselleni on niin ahdistunut ja pettynyt olo. Olen tällä hetkellä niin turhautunut ja vihainen, että kyläilyt jäävät toistaiseksi väliin ja sekin sitten ahdistaa, että miksi tämä vaikuttaa näin kokonaisvaltaisesti ja kohta kaikkiin sosiaalisiin suhteisiinkin..
Eli yksi näistä huonoista päivistä täälläkin

 

Voi sinnuu :hug: Itsellä on välillä ihan samanlaisia tunteita. Ottaisin kaikki mahdolliset raskausvaivat ilolla vastaan, jos se vain toisi sen lapsen. Kyllä se joka kerta pistää sydämestä, kun joku poksahtaa kantavaksi parista yrityksestä...

 

samoja tunteita täällä. sain tietää vähän aikaa sitten että miheni ystävä vaimoineen odottaa lasta. kyllä se satutti. nyt "pelkään" että milloin yksi ystäväni tulee kertomaan raskausuutisesta. olen jo nyt miettinyt, että miten kestän sen. oltiin miehen kanssa reissussa viikonloppuna ja näin siellä paljon raskaana olevia naisia. tuntui, että niitä oli kaikki paikat pullollaan. kyllä siinäkin pieni kateus iski.

 

Myös minun kaveripiirissäni kaikki ovat raskaana tai ovat jo saaneet lapsia...Mullakin tosi ulkopuolinen olo jos satutaan yhdessä näkemään toisemme...muut höpisee raskausvaivoista ja toiset vauvoistansa ja minä se seison tumput suorina hiljaa ja katselen muualle...nämä kaikki vielä tietävät että meillä on vaikeaa saattaa raskaus loppuun asti...

Puhelimessakin jos puhun yhden ystäväni kanssa niin samaan aikaan hän puhelee omalle pojalleen siinä sivussa...vois varmaan odottaa sen aikaa et puhelu loppuu...
Näyttää vaan siltä, että ystäväni ei tajua kuin vaikeaa on puhua raskauksista tai siihen liittyvistä asioista ihmisen kanssa jolla raskaus ei ole koskaan onnistunut...

 

Liityn ketjuun.... Ottaa todella lujille itsellenikin kohdata raskaana olevia kavereita ja sellaisia joilla on pieniä lapsia. Esim. miehen siskoa ei lähiaikoina ole huvittanut nähdä ollenkaan. Ei oikein huvita kuunnella juttuja tyyliin: "ette ymmärrä mitään meidän elämästä KUN teillä ei ole lapsia". Voi kun tietäisivät.

11 kk pillereiden lopetuksesta ja edelleen odottelen ekoja kuukautisia. Tänään taas määrättiin vahvempaa hormoonia, josta johtuen tänään taas ihan #&%?$!* päivä. Paras ystävä odottaa vauvaa ja se onneksi ymmärtää. Kieltäydyin tänään lähtemästä sinne kylään, sanoin vain että en ole juttutuulella. Ehkä huomenna taas parempi päivä.

 

Olenko huono ihminen/ystävä kun olen pitänyt etäisyyttä yhteen parhaista ystävistäni joka raskautui HETI kun rupesivat yrittämään lasta. Ystäväni ei tiedä meidän lapsettomuudesta. Emme ole kertoneet kuin kahdelle kaverille. Kuulin raskautumisuutisen vähän yli viikko sitten ja välttelen tapaamista. Keksin tekosyitä. En soittele enkä kysele oloa/oireita/jne. Jos tekstaan, niin asia on jotain muuta. En vaan pysty!!! Olen ystäväpiirini ainoa ei raskaana oleva/ lapseton nainen. Ystäväni puheet ovat sietämättömiä. "Miten oli näin helppoa", "Emme vielä edes tosissamme yrittäneet", "Poikaystävä sanoo että vapaus meni ja hän on kiikissä", "Poikaystävän tunteet menevät laidasta laitaan", "Tekee mieli siideriä- miten kestän ilman", "en halua vammaista lasta, näkyykö vammaisuus ultrassa, haluan lapsivesipunktion".................

:'(

Olenko paha ihminen jos vielä jonkin aikaa välttelen tapaamista ja totuttelen uutiseen.................. :ashamed:

 

aivan sama täälläkin... ärsyttää oikein kun ite on yrittäny jo kohta kaks vuotta lasta (ensimmäistä) ja kaveri sanoi että alkavat yrittämään ja kas ei mennyt kuin kolme kuukautta kun oli "ilo" uutisia. porasin pari päivää!!!
kateellinen olen voin ihan suoraan sen sanoa.
mutta teille joilla on jo yksi lapsi sanon että muistakaa nauttia siitä onnesta vaikka toisen teko tuottaa tuskaa...
itse ajattelen vaan että miten vanhanakaan jaksaa kun ei ole lapsia eikä lapsenlapsia mistä kaikki muut höpöttävät...
voi kuinka olisi vielä teini niin ei tarvitsisi ajatella kaikkia murheita. :/

 

Minäkin olen itsessäni huomannut tuon, että väistelen puhumista odotuksesta tai odottajien kohtaamista ja jos joudun kohtaamaan, en katso mahaa laisinkaan. Juuri tuo odotusajan kohtaaminen toisten kohdalla on vaikeaa. Vauvavaiheen ylittäneet lapset eivät ole niin paha.. (Tästä oli puhuttu uusimmassa Vauva-lehdessä, jossa on käsitelty lapsettomuutta ja adoptiota jne.)

 

Tuttua täälläkin! Ympärillä lähes kaikki pariskunnat ovat raskautuneet joko ensimmäisestä yrityksestä tai maksimissaan parin kierron jälkeen on tärpännyt. Pahalta tuntuu katsella etenkin tuttavapariskuntia, joiden yhteiselämään on mahtunut kolmansiakin osapuolia ja joilla sitten vahingossa tärppää eikä vauvasta osata olla edes iloisia. Meillä taas vauvaonnea ei vielä ole suotu vaikka yritystä on reippaat puolitoista vuotta jo takana.
Toisina päivinä osaa ja jaksaa olla onnellinen ystävien puolesta, mutta toisinaan (kuten tänään) sitten taas suututtaa ja masentaa niin p***eleesti maailman epäoikeudenmukaisuus ja pelottaa oma tulevaisuus. Tällä hetkellä kun hoidot ovat vielä aluillaan, jaksaa olla optimistinen, mutta tottakai pelottaa ajatus siitä ettei meille ehkä olekaan koskaan tulossa lapsia. Mutta tasan ei käy onnen lahjat...toivottavasti kuitenkin lähitulevaisuudessa me "hitaammat tärppääjätkin" päästäisiin hehkuttamaan plussauutisia ja kasvattamaan vauvamahaa!

 

Anteeksi vain,mutta kuulostaa aika itsekkäältä esim.vaatia ystäväänsä olemaan puhumatta lapselleen puhelimessa ollessaan..Pitäisikö äidin siis sanoa lapselleen,ettei voi jutella tälle ollenkaan ennen kuin puhelu loppuu..?!Ne,joille lapsia on annettu totta kai puhuvat heistä aina silloin tällöin..Ja raskauksistaan.Raskaus ja lapsen saaminen on niin mullistava asia,ettei millään voi olla niin kuin niitä asioita ei olisi.Minun elämäni ainakin kietoutuu täysin lasten ja perheen ympärille ja he ovat osa minua.Enkö siis saa heistä puhua?Ymmärrän,että tulee katkera olo meitä lapsellisia kohtaan,mutta elämä antaa ja ottaa..Pelko siitä,että lapsille tapahtuu jotain,koko elämänmittainen huoli on aina läsnä.Ei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä.
Minä itse kotona olevana äitinä olen välillä kateellinen teille lapsettomille vaoaudestanne tehdä mitä haluaa milloin vaan.Minulla sitä omaa vapautta ei enää olem ollut vuosikausiin.Edes aamupuuroa ei saa rauhassa syödä..Koskaan.Tietysti olen pahoillani tahattomasta lapsettomuudesta ja surusta,mutta saanhan olla myös teille jostain asiasta kateellinen,kun te kerran olette myös minulle..Kolikolla nimittäin on AINA kaksi puolta.

 

\

Anteeksi vain,mutta kuulostaa aika itsekkäältä esim.vaatia ystäväänsä olemaan puhumatta lapselleen puhelimessa ollessaan..Pitäisikö äidin siis sanoa lapselleen,ettei voi jutella tälle ollenkaan ennen kuin puhelu loppuu..?!Ne,joille lapsia on annettu totta kai puhuvat heistä aina silloin tällöin..Ja raskauksistaan.Raskaus ja lapsen saaminen on niin mullistava asia,ettei millään voi olla niin kuin niitä asioita ei olisi.Minun elämäni ainakin kietoutuu täysin lasten ja perheen ympärille ja he ovat osa minua.Enkö siis saa heistä puhua?Ymmärrän,että tulee katkera olo meitä lapsellisia kohtaan,mutta elämä antaa ja ottaa..Pelko siitä,että lapsille tapahtuu jotain,koko elämänmittainen huoli on aina läsnä.Ei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä.
Minä itse kotona olevana äitinä olen välillä kateellinen teille lapsettomille vaoaudestanne tehdä mitä haluaa milloin vaan.Minulla sitä omaa vapautta ei enää olem ollut vuosikausiin.Edes aamupuuroa ei saa rauhassa syödä..Koskaan.Tietysti olen pahoillani tahattomasta lapsettomuudesta ja surusta,mutta saanhan olla myös teille jostain asiasta kateellinen,kun te kerran olette myös minulle..Kolikolla nimittäin on AINA kaksi puolta.

Tuo alku oli varmaan minulle tarkoitettu...
Juu, tottakai saa puhua lapselleen, mutta voisi tietysti vähän enemmän puhua ystävilleen jos on kerran soittanut hänelle ja lapsi on parin kuukauden ikäinen, että hän kun ei vielä puhu...
Tottakai olen onnellinen, että hänellä on lapsi. Ikinä en ole miettinyt, että ei saisi olla kun ei minullakaan. Päin vastoin.

Vuosikausia kun lapsia yritetään saada niin tiedämme, mihin olemme ryhtymässä ja oma vapaus ei sen jälkeen olekkaan etusijalla, sehän on selvää.
Mekään emme pidä kaikkia asioita itsestäänselvyytenä. Niinkuin moni perheellinen ystäväni on meille sanoneet, että jos ja kun jokin päivä saamme lapsen niin arvostamme sitä toisella tavalla kuin muut koska onhan hän silloin monen vuoden tulos.
Toivottavasti et nyt käsittänyt tätä asiaa väärin, en tarkoita sitä, että muut äidit ei arvostaisi lapsiaan vain vaan erillä tavalla.

Todellakin kolikolla on aina kaksi puolta.
=)

 

Tuttu tunne täälläkin. Mulla myös PCO tai oli, en tiedä tilannetta.
Yksi poika meille on suotu mutta sitä kakkostakin kovasti kuumeillaan.
Tuntuu, että ympärillä tuttavaperheet lisääntyy kuin sienet sateella. Jotkut valittaa valittamistaan. Lapsia on liikaa ja sitä rataa.
Kuulin just et serkku saa kuukauden päästä vauvan, heidän esikoinen.
Toki oon iloinen serkun vauvasta mut toisaalta meinas se itkukin tulla.

Oon yrittänyt asennoitua ajatukseen, että meille ei enempää lapsia suoda.
Ollaan jo niin onnellisia pojastakin. Ensimmäisen yritys ja toivominen oli kyllä rankempaa kun nyt kakkosen kuumeilu.

:hug: kaikille yrittäjille.

Lisään vielä, että vauva-arki pääsi yllättämään myös minut. Alku oli rankkaa, väsymystä, itkua, hampaiden kiristystä.
Vaikka meilläkin poika monen vuoden tulos niin kyllä mä oon antanu itselleni luvan olla väsynyt, kiukkuinen yms. niin kuin kaikki äidit. Oli lapset saatu helpolla tai vaikeimman kautta niin äitejä me kaikki ollaan.
Mun äidille ei meinaa millään mennä jakeluun tämä asia. Sen mielestä munkin pitäis olla aina kun Naantalin aurinko kun lapsi on niin kovasti toivottu.
Kyllä poika onkin ja kiitän hänestä joka päivä. Onneksi hyviä päiviä on enemmän kuin huonoja. <br><br>